Veren ääriin


resize kopio’Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten valitsemme lukemamme kirjat, millaisia kirjoja luemme. Pidän itseäni monipuolisena lukijana (toiset voivat rauhassa olla eri mieltä). Joku on sanonut, ettei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Mutta miten se tulee valita? Viime viikkoina olen lukenut Sofi Oksasta, J.R.R. Tolkienia, Saramagoa, Kalevalaa, Dantea, Shakespearen näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja, en tasapuolisesti, mutta yksittäisinä ja paloina. Joistain olen kirjoittanut tänne blogiinkin. Vuosittain luettuja kirjoja tulee 60-70 kpl. Silti ne ovat sattumanvaraisesti valittuja, toisten suosittelemia tai vain antikvariaatista käteen tarttuneita. Ovatko ne sitä parasta kirjallisuutta? Nyt esiteltävä McGarthyn teos on amerikkalaisen kirjallisuuden klasikko, jota on verrattu niin Shakespeareen kuin Dostojevskiinkin. Itse olin heittää sen nurkkaan ensimmäisten sivujen jälkeen enkä lopussakaan ollut vielä kovin ihastunut. Nyt lukemisesta on kulunut muutama päivä ja se alkaa nousta pala palalta mieleen, ja positiivisena. Lukeaa ja miettikää!’

Eletään 1800-luvun puoliväliä ja maailma muuttuu sattumanvaraisesti jatkuvana prosessina. Kirjan kesksuhenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, päämäärää kohti ja päämäärättömästi. Poika syntyy Tennessessä ja karkaa länteen 14-vuotiaana. Kirja seuraa hänen vaellustaan traagiseen loppuun saakka. Kirjassa pojalla (kid) ei ole nimeä eikä hänen ulkomuotoaan, ajatuksiaan, luonnettaan, sukulaisiaan kuvata millään lailla. Hän on pitkiä jaksoja sivussa kerronnasta, mutta kulkee kuitenkin tarinassa taustalla mukana. Hän lähtee mukaan historiasta tunnetun Glantonin jengiin, joka muodostuu lainsuojattomista, karanneista sotilaista ja seikkailijoista ja jonka vaellus perustuu päänahanmetsästykseen. Toimeksiantonsa porukka saa meksikolaisilta ja palkkansa intiaanien päänahkojen lukumäärän mukaan. Vainottuna ovat etupäässä apassit, mutta osansa saavat muutkin heimot. Intiaanit iskevät tietenkin takaisin ja koska lakia ja järjestystä rajaseudulle ei ole, on väkivaltakin rajatonta. Juuri päättynyt Mexikon ja Amerikan sota, Texasin liittyminen Amerikkaan ja Kalifornian uudisasuttaminen luovat puitteet kaottiselle tarinalle.

Toinen ja poikaa näkyvämpi hahmo kirjassa on tuomari Holden, yli kaksimetrinen karvaton iätön mystisen demonien hahmo. Hän edustaa sivistynyttä tietämystä, tutkii kasveja, fossileja, intiaanien kulttuuria, tähtitaivasta ja luennoi niistä leirinuotion ääressä kuulijoilleen. Toisaalta hän on pirullisuuden ruummiillistuma, joka esittää viattomuutta ja sivistystä, mutta on täysin arvaamaton väkivallassaan ja sadismissaan. Häntä on sanottu amerikkalaisen kirjallisuuden vastenmielisimmäksi henkilöksi.

Tuomarin ja pojan polut kohtaavat paitsi Glantonin jengissä, myös sen tuhoutumisen jälkeen. Tuomaria ihaillaan yleisesti lainsuojattomien keskuudessa, mutta poika alkaa ajatella tästä toisin ja se johtaa lopulta välien selvittelyyn kirjan lopussa.

Tämä kirja viimeistään romuttaa kaikki romantisoidut kuvaukset Villistä Lännestä, intiaaneista, meksikolaisista ja sankaruudesta. Realistinen kuvaus verestä, väkivallasta, silpomisesta ja kostosta on karua, toteavaa, turruttavaa. Kirjailija ei kuvaa tunteita, ei henkilöiden ajatuksia eikä uhrien kärsimyksiä. Hän kertoo tapahtumat, lukija saa ajatella lopun, jos uskaltaa. Toisaalta kirjailija kuvaa ympäristöä hyvinkin tarkasti, pienin yksityiskohdin ja jopa runollisesti. Vastakohtaisuus on ilmeinen. Yhdeksi päähenkilöksi kirjassa nouseekin autiomaa. Sen karuutta kuvataan monessa kohdin ja sen voisi ainakin ajatella kohtelevan oikeudenmukaisesti kulkijoitaan, niin palkkionmetsästäjiä kuin intiaaneja ja meksikolaisiakin. Autiomaa tuhoaa sen, mikä muilta jää tuhoamatta.

Kirjan nimen loppuosa on symbolinen Lännen punainen ilta. Tapahtuma-aika on kuin jonkin ajanjakson loppuminen: sekasorto vallitsee ja kaikki on luvallista, valtiot muotoutuvat uudelleen, ihmiset vaeltavat. On uuden aamun odotuksen aika, aika josta perinteiset lännentarinat sitten kertovat. Kirja luo kuvan ihmisestä petona toista ihmistä kohtaan. Se havainnollistaa sen, kuinka ihminen menee massan mukana ajattelematta, toimii omiakin periaatteitaan vastaan, kun muutkin toimivat ja vaatii pojan kaltaisen lähes lapsen ennen kuin totuus paljastuu. Tässä kuvauksessa kirjailija on onnistunut hyvin. Jossain vaiheessa ajattelon tekstin olevan parodiaa ja ivaa sen ajan oloista, mutta pääasiassa kirjailija vain kuvaa ja tulkinta jää lukijalle. Sille ei voi mitään, että kuvaus oli toisinaan äärimmäisen vastenmielistä.

Kirjaa on sanottu aikamme klassikoksi ja sen suomentamista kulttuuriteoksi. Suomennos on taitavasti tehty ja siitä kunnia Kaijamari Sivillille. Kirja tulee jäämään ainakin omaan mieleeni pitkäksi aikaa vaikuttavana teoksena, toivottavasti ei painajaisena.

Cormac McGarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2012 (1985), 408 s.

3 thoughts on “Veren ääriin

  1. Luen tätä juuri ja olen ollut kyllä välillä aika lailla ymmällä. Toisaalta kirja on kauhea, toisaalta upea. Vähän kuin lukisi loitsua.

  2. Hyviä lukuhetkiä! Kokonaisuus palkitsee. Minullekin tuli paikoin mystinen olo, onko tämä todellsta vai scifiä. Näin turtuu paitsi romantisointiin myös väkivaltaan. Aika kauheaa.

  3. Päivitysilmoitus: Rajatrilogia | Tuomon kuva ja sana

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.