Pieni elämä

’Afrikan matkan jälkeen olin pakotettu olemaan sisällä ja lepäämään. Matkalta voi saada muitakin kuin miellyttäviä tuliaisia. Onneksi lääketiede on kehitellyt antibiootit, niin ei käynyt kuin miehille Krimin sodassa, jossa taudit tappoivat enemmän kuin viholliset. Mutta tähän lukukokemukseen. Pieni elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee kuitenkin enemmistön hyväksymä ja ylistämä. Itse en kuulu tähän enemmistöön. Kahlasin liki tuhatsivuisen järkäleen vaivoin läpi ja huokasin helpotuksesta kun perfektionistina sain sen loppuun enkä vastoin tapojani heittänyt kirjaa nurkkaan. Kukin tekee lukemastaan omat johtopäätöksensä ja vastaa niistä. Tähän olen koonnut omia huomioitani sinänsä hyvästä vaikkakin raskaasta tarinasta.’

Mammuttimainen tarina miehistä naisen kirjoittamana. Ei ihan helppo juttu. Kirja kertoo Juden pienen elämän tarinan. Tarina alkaa keskeltä ja etenee takaumien kautta kohti loppua luoden karmivan kuvan miehen elämästä ja siitä, kuinka menneisyys ei jätä tätä rauhaan, vaan piinaa loppuun saakka. Tarinan päähenkilöt ovat kaikki miehiä tai niin luulen, sillä ilmeisen tahallisesti kirjailija häivyttää sukupuolen, jopa niin, että nimetkään eivät heti avaa henkilön identiteettiä. Naiset jäävät tarinassa statisteiksi. Tällöin ei voi olla miettimättä miehenä, onnistuuko nainen tulkitsemaan miehen tuntoja ja tunteita ja kuinka hyvin. Kirjan tarina on yhtä itkua ja pahoillaan oloa, toisen loukkaamista ja anteeksipyyntöä. Eivät ainakaan kovin perinteisiä miehisiä ominaisuuksia. Jossain vaiheessa ajattelin, että kirjan nimi olisi pitänyt olla I´m sorry!, niin monta kertaa tämä lause toistui tai niin luulen sen toistuneen, kun suomentaja hokee: Olen pahoillani!

Jude on lapsena hyväksikäytetty mitä karmeimmalla tavalla ja lopuksi myös vahingoitettu fyysisesti. Hän pääsee eteenpäin vasta opiskelijana tavattuaan Willemin, JB:n ja Malcolmin. He muodostavat koko elämän kestävän ystäväporukan. Seuraavalle kehälle kuuluvat Harold, Richard ja Andy. Näiden miesten sisään kirjailija menee ja kuvaa heidän tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja tekojaan. Paitsi sukupuoli niin myös miesten persoonallisuus häivytetään kirjassa. He ovat kaikki kuin yhdestä puusta veistettyjä. Kirjassa ei antauduta dialogiin, jossa ystävykset olisivat eri puolilla, ajattelisivat kovin erilailla tai riitelisivät tulisesti keskenään, he ovat vain pahoillaan ja itkevät hieman päälle. Tämä lienee kyynisesti sanottu, mutta sellainen tuntu kirjasta tuli eli päähenkilöt ovat jostain miehen ja naisen puolivälistä, niin kuin tähän aikaan tuntuu kuuluvan. Se näkyi seksuaalisuudessakin, jota vatkattiin vähintään puolet kirjasta. Kirjassa ollaan heteroita, homoja, biseksuaaleja ja sekaisin näitä kaikkia ja kaikki henkilöt ovat samaa mieltä. Ei aivan uskottavaa. Muutenkin kirjassa oli suuria uskottavuusongelmia. Neljä opiskelijaa valikoituu yhteen sattumanvaraisesti ja kaikista tulee jotain maailmanlaajuisesti suurta: näyttelijä, taidemaalari, arkkitehti, lakimies. Missä ovat luuserit, elämän polulla epäonnistujat? Amerikkalainen unelmako? Hämmästyttävää kirjassa oli näiden sankareiden empatia, auttamishalu, jatkuva myötäeläminen ja sympatia. He olivat kuin jostain oppikirjasta reväistyjä pykoterapeutteja yksi toisensa jälkeen.

Jude on päähenkilö, vammautunut henkisesti ja fyysisesti, eikä tee kenenkään elämää mukavaksi, koska elää itse jatkuvassa epävarmuudessa ja alemmuudentunteessa, hautoo itsemurhaa, viiltelee itseään, kiusaa ruumistaan ja elää nälkäkuoleman partaalla. Kuitenkin toiset välittävät ja antavat kaikkensa, jotta saavat hänet pysymään hengissä kaikkien kauheuksien jälkeenkin. Willem uhraa itsensä ja uransa Juden takia, Henrik adoptoi miehen saadakseen hänet tolpilleen, Andy uurastaa lääkärinä pyyteettömästi pitääkseen tämän hengissä. Turhaanko? Loppu on kauheaa luettavaa.

En pitänyt kirjasta ja se varmaankin näkyy. Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla hereillä ja pyyhkiä puolet pois ja sittenkin kirja olisi ollut kovin raskas luettavaksi. Kirjan koominen epäuskottavuus oli ainoa hauskuus kirjassa, jota mainostetaan hauskaksi. Sen teksti rönsyili epäoleellisuuksiin, jotka saattoivat jatkua sivukaupalla. Harvoin olen hyppinyt kokonaisten sivujen yli lukemalla vain sanan sieltä toisen täältä. Lisäksi kirjailija oli häivyttänyt kertojan lukujen alussa niin, että lukija sai vain arvailla, kuka kulloinkin on vuorossa ja ajan, joka tuntui olevan tyystin hukassa. Kun lisäksi kirjailija teki päähenkilöiden kuvauksesta minimaalista, niin lukeminen oli lähinnä ajatusten voivottelua. Kirjan lopussakaan ei selvinnyt henkilöiden identiteetti, rodullisuus, ulkonäkö eikä seksuaalisuus, ne lienevät toissijaisia elementtejä kirjassa. Myöskään paikkoja kirjailija ei vaivautunut kuvaamaan kovin tarkkaan, oltiin milloin New Yorkissa, kadut mainiten, milloin maaseudulla, milloin Lontoossa, milloin Roomassa. Paikat vaihtuivat ja samat henkilöt ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas tyhjään. Kerronta keskittyi vain ja ainoastaan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Kun sitten tarina oli järkyttävyydessään ainutlaatuinen, ei lukeminen ollut helppoa. Harvoin on tehnyt mieli heittää liki tuhatsivuinen kirja nurkkaan, kun vain pari sataa sivua on enää jäljellä. En siis kovin vakaasti suosittele tätä kirjaa, parempaakin on tarjolla, vaikka vanhoissa klassikoissa.

Yanagihara, Hanya: Pieni elämä. Tammi 2017, suom. Arto Schroderus. 937 s.

Yksi vastaus artikkeliin ”Pieni elämä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.