Ryhmy

umbilicaria_hyperborea1

Tämä ei ole ihan sitä miltä se näyttää. Tälläkin kuvalla on tarinansa ja ainakin minä innostuin siitä ja sain uutta puhtia kevääseen. Aina kannattaa kumartua, pienenkin puoleen.

Kuva on otettu tämän viikon alkupuolella, kun kokeilin uutta makro-objektiivia. Halusin kuvailla sammalia ja jäkäliä läheltä, jospa saisin joskus sellaisia kuvia, jotka voisi liittää Luopioisten kasvistoon sammal- ja jäkäläosastolle. Niinpä ryhdyin tarkastelemaan pellon reunassa olevan kiven päälyskasveja, epifyyttejä, lähempää. Viritin kameran jalustalle ja suuntasin kohti kiven pintaa. Siinä kasvoi komea tupas tinajäkälää, lajia, joka aina on kiehtonut minua koristeellisuutensa ja korumaisuutensa vuoksi. Kuva tuli otettua ja koska en tarkalleen tiennyt, mistä tinajäkälälajista olikaan kyse, niin koppasin koko tuppaan taskuuni pöydän ääressä tapahtuvaa lähempää tarkastelua varten.

Illalla sitten löysin jo pahoin ruttaantuneen jäkälän taskustani ja aloin lupin kanssa tutkia sen rakennetta. Jäkälä osoittautui suomutinajäkäläksi, mutta se ei saanut minua huudahtamaan ihastuksesta, vaan se, mitä löysin sen alta. Jostakin jäkälän sekovarren kätköistä pyörähti pöydälle noin puolen sentin pituinen pala jotain aivan muuta kuin tinajäkälää. Se oli kuin muovinpala ja hetken luulinkin taskuuni joutuneen jotain roskaa, mutta sitten näin sen pinnassa outoja kuvioita kuin hieroglyfejä. Otin lupin uudelleen käteeni ja katsoin. Silmieni eteen levisivät napajäkälä itiöpesäkkeet, joita olin edellisen kerran ihaillut pari vuotta sitten Lapin tuntureilla. Mistä tuo jäkälänpala oli taskuuni joutunut? Oliko se tullut tinajäkälän mukana? Vai oliko se jo aikaisempaa perua, olihan takki ollut mukana silloin Lapissakin? Kirjojen avulla määritin palasen ryhmynapajäkäläksi, joka ei suinkaan ole harvinaisuus Etelä-Suomessakaan, en vain ole koskaan sitä täältä löytänyt.

Vielä samana iltana kävelin takaisin pellonreunaan kiven äärelle ja aloin etsiä. Tinajäkälän kasvupaikka löytyi helposti, mutta ei siinä nopeasti katsottuna näyttänyt mitään muuta olevankaan. Sitten kumarruin nenä kiinni kiveen ja löysin etsimäni. Yksi parisenttinen pala ryhmynapajäkälää nökötti aivan silmieni edessä ja aivan samannäköisenä ja -värisenä kuin ympäristönsä muutkin jäkälät. Turhaan etsin muita yksilöitä siltä kiveltä ja turhaan muiltakaan lähikiviltä. Tämä oli yksi ja ainoa, lajinsa viimeinen tai ensimmäinen edustaja sillä pellonreunalla. Nyt kun tiedän sitä Luopioisissa kasvavan, niin olenpa tarkempi ja kumarrun toisenkin kerran lähemmäksi kiven pintaa löytääkseni sen uudelleen tai huomatakseni muita mielenkiintoisia lajeja.

Kuvan etualalla näkyy vaaleana viiruna se kohta, mistä levymäinen napajäkälä on revennyt tinajäkälää ottaessani. Se ei siitä tuhoudu eikä muustakaan, sillä tuskin kukaan muu on yhtä höpsö ja kumarru juuri samaan kohtaan jäkälää kupsuttamaan. Ryhmynapajäkälän ei pitäisi olla mikään suuri harvinaisuus Etelä-Hämeen (EH) kasvimaakunnassa, mutta minulle sen löytyminen oli eka kerta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.

1 thought on “Ryhmy

  1. Melkoinen sattumien summa! Tästä oppii ainakin sen, että kannattaa aina katsoa tarkkaan – erityisesti, jos suolta kuuluu outoa mutinaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.