Viattomuuden museo

Viattomuuden museo’Taas on tartuttu tiiliskiveen ja taas on mietitty sen tarkoitusta, liekö sitä. Pamuk on suosikkikirjailijani ja hänen teoksensa on aina kiehtonut mieltäni, eikä tämä tee siitä poikkeusta. Kirja pursuaa kaikkea ja sen kieli Tuula Kojon suomentamana on jotain … Niin se on jotain sellaista, jota ei voi kuvata, se pitää itse kokea  – mutta kannattaa varata reilusti aikaa ja viitseliäisyyttä.’

Orhan Pamuk saa tehtävän: kirjoittaa Kemal beyn elämäkerran ja hänen suuren rakkautensa Füsuniin, siis rakkaustarinan. Kemal on varakkaan perheen kolmekymppinen mies Istanbulissa ja menossa kihloihin kauniin ja kaikin tavoin rakastetun Sibelin kanssa, kun hän kohtaa pienessä asustekaupassa kaukaisen sukulaisensa 18-vuotiaan Füsunin ja rakastuu välittömästi. Kaksi ja puoli kuukautta hän tapaa tyttöä salaa muilta äitinsä omistamassa huoneistossa, Armossa. Kun kihlajaiset Sibelin kanssa on vietetty, Füsun katoaa. Kemal etsii hänet käsiinsä ja huomaa tytön menneen naimisiin Feridunin kanssa, joka työskentelee filmialalla. Nyt alkaa Kemalin uuvutustyö: hän käy Füsunin vanhempien luona, jossa nuori pari asuu, useita kertoja viikossa syömässä ja katsomassa televisiota, saadakseen nähdä Füsunin. Hän ei pääse tytöstä irti, vaan alkaa kerätä hänen muistojaan. Kemal ottaa aina käydessään jonkin pienen esineen mukaansa ja tallentaa sen Armoon. Hän alkaa tukea Feridunia elokuvan teossa ja heillä elää haave, että Feridunin ohjaamassa taide-elokuvassa Füsun näyttelisi pääosaa ja hänestä tulisi näin kuukuisa filmitähti. Aikaa kuluu kahdeksan vuotta, jonka aikana Kemalin kihlaus purkeaa ja Sibel jättää hänet. Kemal ei kuitenkaan jätä Füsunia. Lopulta Feridunin ja Füsunin avioliitto purkautuu ja nyt Kemal voisi saada haaveensa toteutumaan. Onni ei sitä kuitenkaan suo, sillä kihlajaismatkalla sattuu onnettomuus. Seuraavat vuosikymmenet Kemal elää muutamasta onnenhetkestä ja keräämistään tavaroista. Hän kiertää ympäri maailmaa tutustumassa erilaisiin museoihin ja perustaa lopulta Füsunin kotitaloon Viattomuuden museon, jossa on kaikki se, mitä hänellä on muistoa Füsunista ja omasta elämästään tämän kanssa.

Tarina on surullinen ja haikea ja pitkä, mutta se on Pamukin muiden kirjojen tapaan täynnä elämää, täynnä pieniä yksityiskohtia, tavaroita, ihmisiä, sattumuksia, puheita ja juoruja. Kirjan sivuilta kuohuu 70-luvun elämä Istanbulissa ja sieltä löytyy se ihmisten valtava tarve päästä samalle tasolle eurooppalaisten kanssa, omaksua heidän tapansa, elää kuin eurooppalaiset. Sieltä pursuaa se tapojen erilaisuus, naisen siveys ja miehen kunnia, esiaviolliset suhteet, tapaamiset, seurustelun vaikeus, avioliittojen järjestelyt. Koko kirja on kuin Istanbulin matkaopas historiasta nykypäivään, vanhasta Turkista nykyiseen. Pamuk kertoo tarinan niin intensiivisesti, että vaikka se on naivi ja Kemal auttamaton hölmö, niin se ei haittaa, kun tarina vie ja sen imu saa kääntämään aina uuden sivun ja niitä riittää. Pamuk kirjoittaa tarinaa esineiden kautta, pienten huomioiden kautta ja keskustelunpätkien kautta. Aikaa vierähtää kuvattaessa aterioita televison ääressä, katseita, jotka luodaan salaa, käden sipaisuja, jotka luovat sähköä ilmaan.

Jossakin vaiheessa minusta kirja alkoi toistaa itseään ja olin heittää sen jo kädestäni, mutta kai se ihmisen luontainen uteliaisuus sai tarttumaan siihen uudelleen ja niin luin sen läpi, vaikka aikaa kuluikin ja senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tähdellisempään. Nyt en kadu, sillä kirjasta jäi mukava maku suuhun. Füsunin ja Kemalin tarina ei olisi ollut kirjoitettavissa, jos siinä olisi ollut onnellinen loppu tai kuka sanoo ettei siinä ollut onnellinen loppu. Joka tapauksessa se tragedia, johon lyhyt onni päättyy, ei ole kirjan loppu eikä Kemalin loppu, vaikka niin voisi kuvitella. Kirja puhkeaa ikään kuin uuteen vauhtiin onnettomuuden jälkeen ja ne sen jälkeiset muutamat vuosikymmenet Kemal elää vain ja ainoastaan sille tosiasialle, että hän on kerran saanut rakastaa sellaista tyttöä kuin Füsun oli. Hän uhraa sille asialle koko lopun elämänsä ja kokoaan kaiken, tupakantumppeja myöten, museoonsa.

Taas Pamuk yllätti ja taas se yllätys oli miellyttävä. Nimeni on punainen oli vauhdikas ja jännittävä kuin salapoliisiromaani, Lumi poliittinen ja sen kautta kantaaottava, Valkoinen linna oli oikeastaan samantyyppinen kuin tämä, se oli kuin historiallinen matka Istanbuliin. Näiden lukemisen jälkeen voi onnitella ruotsalaisia, Nobel meni oikeaan osoitteeseen vuonna 2006.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (Masumiyet müzesi). Suom. Tuula Kojo. Tammi.
709 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.