Poikakirja

olli_jalonen’Tartuinpa syksyn uutuuteen ihan tuoreeltaan enkä pettynyt. Tätä kirjaa ei voinut päästää kädestään ennen loppua, sellaisia on nykyään harvassa. Jalosen uutuus vangitsee ainakin tällaisen lähes samanikäisen, mutta varmaan muitakin. Hänen kielensä on valloittavaa ja asiat soljuvat kuin kymi eteenpäin. Elämän haikeus, nuoruuden katoavaisuus, lapsuuden elämä henkivät kirjan jokaiselta sivuilta.’

Kirja on 60-luvulle sijoitettu nuoren murrosikää lähestyvän pojan kasvutarina. Tarina kerrotaan minä-muodossa historiallisessa preesenssissä ja lienee ainakin osittain omaelämäkerrallinen kertomus kirjailijan omasta lapsuudesta. Tapahtumapaikkana on Hämeenlinna. Tarinan kertojalla Ollilla on kolme vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi. Anna-Liisa on jo lähes aikuinen ja kirjan lopussa hän muuttaakin pois kotoa. Kaksoset Outi ja Eini kasvavat rippikouluiässä naisiksi ja Pieni on Ollia vuotta nuorempi autistinen tyttö. Isä on pääkaupunkiseudulta kaupunkiin muuttanut kauppias ja äiti tekee satunnaisesti töitä munien pakkaajana. Perheellä on ystäväperhe, Kalliot, joiden kanssa seurustellaan ja käydään retkillä 60-luvun tyyliin. Heillä on Ollin ikäinen tyttö Eeva-Leena.

Ollin elämän täyttää suurelta osin koulu. Opettaja on sodan runtelema mies, joka haluaa tehdä 42 pojasta miehiä armeijamaisilla tavoilla. ”Mies on selkärankainen eikä lapamato.” Hän vaatii täydellisen hiljaisuuden ja tottelemisen, ei hyväksy kantelemista eikä vastaansanomista. Niistä seuraa rangaistus, joka ei ole aina ihan tavanomainen, yleensä se päättyy itkuun ja sitä kautta yleiseen nolaamiseen ja haukkumiseen. Oppilaat kuitenkin kunnioittavat opettajaansa, haluavat totella tätä vaikka hammasta purren ja kasvaa miehiksi.

Luokan kiusattu poika on Elefantti, jonka sairaalloinen lihavuus on kaikkien pilkan ja kiusan kohde, myös opettajan. Olli potee migreeniä ja kohtaus seuraa usein Elefantin kiusaamista. Hän ei sitä mielessään hyväksy. Lopulta kiusa saa katastrofimaisia piirteitä ja kun Elefantti ei enää pysty jaloillaan tulemaan kouluun, alkavat kiusan vaikutukset näkyä. Lopulta Olli näkee lehdestä, kuinka siinä kävi, mutta se on vasta myöhemmin, kun kaikki on jo ohi.

Lukuvuoden lopulla opettajan hermot pettävät ja hänet määrätään lomalle. Sijaiseksi tulee Putte-Possu, joka on täysin eri maata kuin opettaja. Kuri on olematon, asiat opetetaan toisin, lopulta ei ollenkaan. Pojat ottavat vallan luokassa. Joulun jälkeen opettaja palaa ja samalla kuri ja järjestys, mutta myös mielivaltainen kohtelu. Jälleen opetellaan asiat suomeksi, Olli tekee listojaan puruvintin kirjoituskoneella ja opettelee ulkoa asioita, joista joskus voi olla hyötyä: maita ja lippuja, eläinluokkia, historian tapahtumia, sanomalehtien uutisia.

Pojat kulkevat kaupungilla, kokevat seikkailuja keskenään ja tyttöjen kanssa, kokeilevat räjähteitä, tekevät kepposia. Samanaikaisesti Pieni muuttuu yhä sulkeutuneemmaksi, äiti suree, Olli miettii pääsyä sisarensa maailmaan. Mutta opettaja, hän ei selviä seuraavasta keväästä ja niin Olli saa taas selata lehtiä. Opettajan kuolema on hänelle askel aikuisuuteen. Siinä apuna on ystävyys Eeva-Leenan kanssa. Se ja koulun loppuminen tuovat asioihin jotain uutta pohdittavaa ja opettaja unohtuu.

Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea Jalosen uutta kirjaa. Koska olen itse käynyt kouluni Hämeenlinnassa 60-luvulla, niin tunnistin kirjasta monta tapahtumaa, jotka herättivät silloin minunkin, maalaispojan, mielenkiinnon. Muistan Kuivansillan urheilukentän, jossa seurasin HPK-Lukko-ottelua, kaskelotin, eläinnäyttelyn, Rengon hyppyritien ja Ahveniston uimalan. Kirjan tapahtumat olisivat voineet sattua minullekin. Jokaisessa luokassa oli poika, joka oli menttänyt sormiaan omatekoisissa pommeissa, oli myös lihavia kiusattavia ja kauniita tyttöjä, joista oltiin kiinnostuneita. Kirjan pojan ikä vain jäi minulle epämääräiseksi. Opettaja oli kansakoulun opettaja, mutta poika vaikutti oppikouluikäiseltä. Tällaisia opettajia siihen aikaan oli muutamia, mutta olen niihin törmännyt myöhemminkin. Kuvaavaa on se, että näistä opettajista pidettiin kaikesta huolimatta, vaikka ulkopuolisesta se tuntuu täysin mahdottomalta. Sota ei ole ainoa syyllinen näiden miesten tunnevaurioon, kyllä kasvatuksellakin on oma taakkansa. Muistan myös keräilyt. Minäkin tutkin maita ja kaupunkeja, tein listoja ja keräsin rekkareita. Oliko se siihen aikaan yleinen tapa? Nykyään ei poikia tahdo saada enää kiinnostumaan samoista asioista.

Ehkä näistä syistä kirja tuli aivan iholle, kuten sanotaan ja sen hengen löysi itsestään. Tämä on tyypillinen sellainen kirja, jossa juoni jää lopulta sivurooliin tunnelman kustannuksella ja tunnelmaa tässä kirjassa on. Se aivan pursuaa 60-lukua ja sen aikaista elämää. Mitään omiin muistikuviini poikkeavaa en löytänyt ja kirja nostatti lukemattomia jo lähes unohtuneita muistoja pintaan. Niinpä minusta tämä kirja on onnistunut, se täyttää tehtävänsä laajemmassakin mielessä. Eivätkä ne vanhan opettajan lausahdukset kaikki olleet huonoja, sillä elämä on usein otettava sellaisena vastaan kuin sen saa.

”Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 256 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.