Ensimmäinen

’Kun säät ovat mitä ovat, niin sammalhavaintojen teon voi aloitta jo tammikuussa. Kiertelin aamulla Päijänteen rantoja ja katselin kuvattavaa. Puiden runkojen jäkälät olivat kuuran peitossa, mutta rantatörmän alla sammal loisti vihreänä. Lumi ei estänyt kuvaamista eikä keruuta, sillä sitä oli vain penkereen päällä muutaman sentin kerros. Sammal oli toki jäässä, mutta kun sitä hetken puristi kädessään, se suli ja asettui omaan tuttuun muotoonsa.

Mutta mikä sammal se sitten oli? Keräsin näytteeksi muutaman tupsun ja paluumatkalla veikkailin, mikä laji siitä oikein ilmaantuu. Luppi ei kertonut vielä totuutta, eikä ensin mikroskooppikaan ja olin jo taas miettimässä jotain hienoa ja ainutlaatuista. Sielläkö rantapenkan alla, tuikitavallisessa paikassa. Liekö ihan uusi maakuntaan tai peräti koko maahan. Kaikkihan on mahdollista, kun on enempi innokas kuin …

Tavallinenhan se oli, aivan tavallinen, vaan miksi se ei voinut olla kasvupaikallaan itsensä näköinen? Olisinhan sen heti tunnistanut. Mutta niin se on, tavallinenkin on outo, kun se kasvaa oudossa paikassa, oudolla tavalla pää alaspäin. Olen ennenkin ihmetellyt palmusammalen monimuotoisuutta. Joskus se on kuin pieni metsä, joskus yksittäinen palmu kiven päällä, joskus suikertaa koskessa kuin paraskin sukeltaja, joskus leviää mattomaisena lahopuulle. Taas se yllätti. Tapaus osoittaa, että kaikkea kannattaa kurkistaa ja kaikkea kannattaa ajatella ja ajatella vielä toisenkin kerran, ennen kuin tekee siitä itseään suuremman harvinaisuuden.’

Mehiläisten historia

’Nuorena ajattelin, että voisin alkaa harrastaa mehiläisten hoitoa. Ostin muutaman kirjankin sitä varten, mutta sitten huomasin, ettei se käykään, kun asumme talvet ja kesät eri paikkakunnalla ja vaimoni on mehiläisille voimakkaasti allerginen. Niinpä tämä harrastus jäi teorian tasolle, kirjojen lukemiseen ja luonnossa mesipistiäisten seurantaan. Lopulta poikani alkoi mehiläisharrastajaksi ja toteutti oman unelmani. Hienoa! Tämä kirja on siksi koskettava ja myös hyvin ajankohtainen.’

Kirjan kannessa on kuollut mehiläinen. Kirjan sisältä löytyy kolme fiktiivistä tarina, joiden pohjalla on paljon myös faktatietoa. Norjalainen lastenkirjailija Maja Lunde on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille tarkoitetun kirjansa. Se ei ole nimestään huolimatta tietokirja vaan romaani, niin kuin kirjan kannessakin lukee. Oikeastaan se on kolme romaania samoissa kansissa ja näiden romaanien yhteisenä tekijänä ovat mehiläiset.

Tarinat sijoittuvat kolmelle vuosisadalle. Vanhin tarina kertoo Williamista, joka elää 1800-luvun lopulla Englannissa. Hän on nykytermein sanottuna masentunut eikä pysty tekemään töitään siemenkaupassa. Niinpä hänen vaimonsa Thilde ja kahdeksan lastaan näkevät nälkää. Lopulta tämä tiedemies terästäytyy ja innostuu mehiläisistä. Hän alkaa suunnitella mehiläisten kesyttämistä ja kasvattamista päältä avattavissa pesissä. Keskimmäinen kertomus tapahtuu Amerikassa nykyaikana. George kasvattaa mehiläisiä Williamin suunnittelemissa pesissä. Samaan aikaan kuitenkin kuuluu uutisia oudosta mehiläisiä hävittävästä taudista ja hänen ammattinsa on uhattuna. Kolmas tarina kertoo Tao-nimisestä kiinalaisesta naisesta 2000-luvun lopulla. Hänen työnään on sivellä sulkasiveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, koska mehiläiset ovat kadonneet.

Kirjan luvut on otiskoitu päähenkilöiden mukaan ja tarinat etenevät vuorotellen. Williamilla on ongelmia poikansa Edmundin kanssa, joka ei suostu opiskelemaan, vaan viettää aikaansa pubeissa ja joutilaisuudessa. Hän ei myöskään kestä sitä, että epäonnistuu työssään pesän kehittelyssä, vaan vajoaa uudelleen vuoteen pohjalle. Pesän piirustukset onneksi pelastuvat Charlotten, yhden tyttäristä, mukana. Georgellakin on ongelmia poikansa kanssa. Tom haluaa opiskella kirjallisuutta ja tulla toimittajaksi, vaikka isä haluaisi hänestä työlleen jatkajan, niin kuin hänestäkin tuli oman isänsä jälkeen. Aika on kuitenkin muuttunut ja ala ei ole enää olenkaan niin houkutteleva kuin aikaisemmin. Tao menettää ainoan poikansa oudon sairauden seurauksena ja alkaa etsiä tätä romahtaneessa maailmassa. Mehiläisten kadottua yhteiskunta toisensa jälkeen raunioitui. Kiinan järjestelmällinen totalitarismi pitää pintansa parhaiten ja niinpä tuhannet naiset kiipeilevät puissa pölyttämässä kukkia. Toivo tulevaisuudesta on kuitenkin vähissä.

Tarinoilla on yhteinen loppu ja ne punoutuvat toisiinsa hieman ennalta-arvattavasti. Siitä huolimatta kirjan jännite riitti loppuun asti. Vaikka siis tarinat ovat fiktiivisiä, niin oikeastaan vain Taon kertomus on sitä kokonaan. Mehiläispesä kehiteltiin Keski-Euroopassa 1800-luvun lopulla ja siitä tuli juuri sellainen kuin Williaminkin pesästä ja se on edelleen käytössä. Mehiläiskuolemat alkoivat 2000-luvulla ja varsinkin Amerikassa ne ovat olleet hyvin tuhoisia. Syytä kuolemille ei varmuudella tiedetä. Toiset syyttävät punkkia toiset hyönteismyrkkyjä. Muitakin syitä on esitetty, mm. ilmastonmuutosta. Tosiasia on, että jos mehiläiset kuolisivat kokonaan, niin yhteiskunnat romahtaisivat. Albert Einstein ennusti aikoinaan, että mehiläisten kuoltua ihminen säilyisi hengissä korkeintaan neljä vuotta. Puhutaan siis asiasta, jonka kanssa ei kannattaisi leikkiä.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Turhaan se ei ollut Norjassa kirjakaupiaiden valinta vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi vuonna 2015. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja koukuttava. Toisaalta sitä olisi voinut tuntuvastikin karsia. Muutamassa kohdin kirja oli pitkästyttävä. Toinen erikoisuus oli, että kaikkien kolmen tarinan henkilörakenne oli oudosti samanlainen: isä, äiti ja poika. Isä oli joko öykkäri tai saamaton nahjus, äiti oli toimintaa täynnä ja vei asioita eteenpäin hellien poikaansa, joka taas oli joko mitäänsanomaton tai kapinallinen. Miksi näin on valittu? Tahtooko kirjailija kertoa tällä rakenteella jotain? Itse en löydä muuta syytä, kuin naisten asema eri yhteiskunnissa. Mehiläisethän ovat naaraita eli tekevät työn yhteiskunnassa. Ehkä tässä peilataan tähän. Kuhnurit ovat heikkoja ja joutavat kuolemaan tehtyään työnsä. Kun mehiläiset kuolevat, tekevät naiset niiden työn. Onko näin?

Voi meitä miehiä, jos emme muuhun kelpaa. Tietenkin täytyy katsoa myös aikakautta. Williamin aikaan naiset eivät päässeet kouluun eikä siten vaikuttamaan. Charlotte, hänen tyttärensä, oli kirjan mukaan pesän keksijä. Isä otti kunnian, mutta tytär pelasti tuloksen. Näin siinäkin asia kääntyi naisten suuntaan. Tao taisteli kuolleen poikansa puolesta viimeiseen saakka, mutta ei voinut mitään luonnolle. Palasivatko mehiläiset pojan kuoleman jälkeen, sitä tarina ei kerro?

Maja Lunde: Mehiläisten historia. Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen. 431 s.

Mitä uutta?

naalinsammal

’Olen koonnut listaa Pirkanmaalta Luopioisten entisestä kunnasta löydetyistä sammalista. Niistä on oma sivustonsa Luopioisten kasviston yhteydessä. Tehokasta etsintä on ollut vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka yksittäisiä merkintöjä tai keräyksiä olen tehnyt hyvinkin pitkältä ajalta. Vuoden vaihteeseen mennessä löydettyjen sammallajien määrä on 373 kpl, joista lehtisammalia on 277, maksasammalia 95 ja yksi sarvisammalalji.

Sammalet eivät ole aina helppoja määrittää. Asiantuntijoillekin ne tuottavat joskus vaikeutta, saatika harrastajalle. Niinpä monen lajin kohdalla olen joutunut turvautumaan ystävien tai asiaa enemmän harrastaneiden apuun. Omat ylitiöpäiset haaveet muuttuvat usein tavallisiksi lajeiksi tai toisaalta joissain tapauksissa vielä yltiöpäisemmiksi. Näin viime vuonnakin. Viimeisin määritys alueelle uudesta lajista varmistui vasta uuden vuoden aattona.

Kaikkiaan vuoden aikana Luopioisiin löytyi kymmenen  (5+5+0) uutta lajia, mikä on aivan kelpo saalis. Nämä ovat:

pikkuliuskasammal

haprakynsisammal (Dicranum fragillifolium)
naalinsammal (Oligotrichum hergynicum)

rannikkotierasammal (Racomitrium elongatum)
luhtarahkasammal (Sphagnum inundatum)
lamparerahkasammal (Sphagnum platyphyllum)

rantakorvasammal (Jungermannia sphaerocarpa)
itupyörösammal (Odontoschisma denudatum)
luhtaliuskasammal (Riccardia chamedryfolia)
haaraliuskasammal (Riccardia multifida)
pikkuliuskasammal (Riccardia palmata)

Kaikki kymmenen ovat harvinaisia EH:n alueella, vaikka uhanalaisia niistä ei mikään olekaan. Varmaan ne olisivat muussa tapauksessa tulleet löydetyiksi jo aikaisemmin. Monella niistä on yleisempi rinnakkaislaji, joten sekoittumisen vaarakin on ollut mahdollinen. Itselleni näistä oli kaksi (haprakynsisammal ja itupyörösammal) kokonaan uusia, muut olen nähnyt jossain retkillä aikaisemmin.

Olen joskus arvioinut, että Luopioisista voisi löytyä nelisensataa sammallajia. Se on edelleen mahdollista, sillä useita mahdollisia lajeja on löytynyt lähialueilta. Niiden suhteen tulee pitää silmät auki tulevina kesinä, kun alueella liikkuu.’

Itupyörösammal

Puiden salattu elämä

’Joulun aika meni kahlatessa läpi suosittua saksalaista kirjaa ja miettiessä, miksi olen pistänyt kuusen vesijalkaan ja ripustanut sen oksille kaikenlaisia koristeita. Olenko kysynyt siltä, haluaako se sellaista? Kirjassa on paljon tuttua tietoa puista ja kasveista yleensäkin, mutta varsinkin sen alkupuolella on joitain väitteitä, joita joutuu sulattelemaan vielä jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa, jos on ikävystynyt tässä perusteellisesti tutkitussa maailmassa. Tästä saa uutta ajateltavaa.’

’Tämän kirjan luettuasi et näe metsää enää samanlaisena’, sanotaan kirjan takakannessa. Aika paljon luvattu, mutta luettuani kirjan, voin sanoa samaa. Olen usein kertonut tarinaa joskus 70-luvulla ilmestyneestä kirjasta, jossa kerrottiin pelakuun paljastaneen murhaajan. Tämä kirja kertoo samoista asioista, joita silloin pidettiin huuhaana. Puut tai yleistäen kasvit pystyvät aistimaan ympäristöään, vaikka niillä ei olekaan hermostoa niin kuin eläimillä. Esimerkkien ja tieteellisten tutkimusten avulla kirjoittaja kuvaa puiden aistimaailmaa ja kommunikaatiota ympäröivän luonnon kanssa.

Esimerkkeistä paljastuu puiden hyvinkin herkkä sosiaalinen elämä, jossa ne tasaavat lajitovereittensa kanssa ravintoa, hoitavat lapsiaan ja huolehtivat vanhuksistaan. On vaikea sanoa näin, sillä nämä ovat tietenkin meitä ihmisiä ja eläimiä koskevia termejä eikä se puilla suinkaan ole sama juttu eikä kirjoittaja näin väitäkään. Kuitenkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat juurien kautta taimille niiden alkutaipaleen aikana ja jopa kannoille puiden runkojen tuhoutumisen jälkeen.

Kun alussa mainitsemani kirjan pelakuu koki pelkoa kaverinsa murhaajan saapuessa huoneeseen, niin samalla tavalla tämän kirjan tutkitut puut pystyivät tunnistamaan vihollisensa ja ryhtymään vastahyökkäykseen, viestimään naapureilleen vaarasta. Niiltä löytyi jopa oppimiskykyä, kun tutkimukset osoittivat puiden reagoivan toistuvaan turhaan ärsykkeeseen erilailla kokeen alussa ja lopussa.

Pohdittiinpa kirjassa myös puiden ’aivojen’ sijaintia, sillä johonkinhan niiden täytyi oppimansa tallentaa. Kun puulla ei ole hermostoa, niin muistiprosessin täytyy perustua johonkin muuhun järjestelmään. Tärkeäksi paikaksi näytti kirjan mukaan muodostuvat kuiden äärimmäiset hiusjuuret. Niiden varassa puu toimi. Puilla on sienijuuri ja täten myös sieni lienee mukana prosessissa. Juuren kärki hakee reittinsä maan alla, se välittää yhteyttämistuotteita, kerää ravinteita ja vettä, välittää tietoa ja oppii. Varmaan vaatii vielä paljon tutkimusta, että tällaiset asiat todentuvat tai sitten kumoutuvat.

Kirja on tietenkin populistinen kuvaus asiasta, vaikka perässä onkin mittava lähdeluettelo. Saksalainen kirjoittaja on alunperin koulutukseltaan metsänhoitaja ja kyllästyttyään puiden kaltoin kohtelemiseen hän pestautui metsänhoitajaksi luonnonsuojelualueelle. Täällä hän teki kokeitaan ja keräsi tuloksia. Vaikka väitteet on perusteltu hyvinkin tarkasti tutkimustuloksilla, skeptinen lukija ei tahdo pysyä mukana. Kirja herättää aiheensa kautta lukemattomia uusia kysymyksia, pohdintoja ja epäuskoisia huuhdahduksia. Toisaalta sellaisenhan hyvän kirjan tulee ollakin. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt luen satukirjaa, niin syvään on mieleen painunut ajatus, että eläimet ovat niitä, jotka tekevät tällaisia asioita ja kasvit ovat vain kasveja, älyttömiä ja aistittomia.

Niin kuin kirja lupaa, nyt katselen metsää uusin silmin. Nyt katselen myös luonnonsuojelua uusin toimin. Ehkä en enää raivaakaan pensaikkoja tai karsi puita tai kerää kasveja tai tuhoa nurmikkoa yhtä innokkaasti kuin ennen. Ehkä ajattelen, mitä nuo kasvit minusta ’ajattelevat’, ehkä annan niillekin puheenvuoron tai ainakin enemmän huomiota. Mitenkähän kasvissyöjien käy, jos osoittautuu, että kasvit pystyvät aistimaan, ajattelemaan, tuntemaan – kipua? Entä maatalouden eettisyyden, metsänhoidon järkevyyden …? Ajatukset alkavat rientää!

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Gummerus, 2016, suom. Pirkko Roinila. 257 s.

Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Uusi vuosi

’Taas on aika käydä läpi mennyttä ja katsoa tulevaan. Valo voittaa pimeyden. Kuvan iltarusko on eiliseltä päivältä ja ajankohta on noin puoli tuntia myöhemmin kuin jouluna. Valo heijastuu pilvistä, se valaisee, se kertoo keväästä. Tästä on hyvä mennä eteenpäin.

Viime vuoden aikana tämä blogi oli monesti telakalla useamman viikon ajan. Aika ei riittänyt kaikkeen ja blogi kärsi siitä. Toisaalta jo vuosi sitten epäilin, tuleeko se jäämään kokonaan sivuun. Ehkä se harvakseltaan jatkuu tämän uudenkin vuoden aikana, mutta en lupaa mitään. Mielenkiintoisia kirjoja on ainakin tulossa, sillä niitä on tullut luettua kasapäin. Ehkäpä luonnostakin löytyy lisää kerrottavaa, onhan se ehtymätön aarreaitta valokuvaajalle.

Maamme juhlavuosi antaa myös mietittävää. Lupauduin järjestämään juhlavuoden valokuvanäyttelyn Pälkäneen kirjastoon ensi joulukuun ajaksi. Nyt on lähes vuosi aikaa miettiä, millaisia kuvia seinille ripustetaan. Tähän aiheeseen tulen palaamaan varmasti myöhemmin.

Toinen niin ajatuksia kuin aikaakin vievä projekti on Luopioistenkasvisto.fi-sivuston uusiminen. Se on aikoinaan tehty html-kielellä ja on nyt auttamatta vanhentunut. Niinpä olen harkinnut sen siirtämistä johonkin uudempaan julkaisujärjestelmään. Se on kuitenkin sen verran suuri työ, etten usko sivujen valmistuvan kädenkäänteessä tämän vuoden kuluessa. Sivuja on kertynyt vuosien saatossa kolmatta tuhatta ja muutos ei taida mennä automaattisesti. Mutta se tehdään mikä ehditään eikä alkavalle vuodelle oteta paineita, ainakaan liikaa.’

Joka tapauksessa kaikille lukijoille 

Toiveikasta ja positiivista uutta vuotta 2017.

Haudattu jättiläinen

’Kun lumet loskaantuivat ja joulukin tuli sopivasti, jäi aikaa lukemisellekin. Tämän kirjan luin kuitenkin jo muutama viikko sitten. Minua on aina kiinnostanut japanilainen kirjallisuus. Siinä on jotain tuttua, ei kai turhaan sanota, että olemme ikään kuin sukulaissieluja. Ishiguro, Kavabata, Murakami tai Kobo Abe ja Kenzaburo Oe ovat kukin omalla tavallaan tyypillisiä japanilaisia arvostettuja kirjailijoita. Haikuja ja tankoja opetellaan länsimaissakin kirjoittamaan. Ishiguro on asunut pitkään Englannissa ja häntä pidetäänkin lähes englantilaisena. Tarinat ovat kuitenkin tyypiltään japanilaisia, joskin kaikki hyvin erilaisia. Hän osaa aina yllättää, niin nytkin.’

Ishiguron teokset (Olen aikaisemmin lukenut: Ole luonani aina, Me orvot ja Menneen maailman maalari) eivät ole helppoja ymmärtää eikä niiden sanoma aina aukea ensimmäisellä lukemalla. Niin on tämänkin teoksen kohdalla. Juoneltaan tarina sijoittuu kuningas Arthurin aikaa Englannin maaseudulle. Vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, lähtevät asuinluolastaan etsimään kauan sitten poislähtenyttä poikaansa. Eletään sitä aikaa, jolloin kuningas Arthur on yhdistänyt valtakunnan ja kelttien ja saksien välillä vallitsee rauha. Mutta pinnan alla kytee vielä sodan muisto ja kosto.

Matkallaan vanhukset kohtaavat sekä omiaan että sakseja. Huolena heillä on naaraslohikäärme Queringin levittämä muistamattomuus. He huomaavat, ettei ole helppoa löytää kadonnutta poikaa, kun ei muista asioita menneisyydestä. Niinpä he lyöttäytyvät ritari Sir Gavainin mukaan, joka taisteli aikanaan Arthurin kanssa ja toisaalta soturi Wistanin seuraan, joka on tullut kelttien maille kostamaan saksien kärsimiä vääryyksiä. Molemmilla sotureilla on tavoittena surmata naaraslohikäärme, joka pitää laajoja alueita vallassaan.

Matkallaan vanhukset kohtaavat myös munkkeja luostarissa, lauttureita, jotka veisivät heidät saareen, mutta yhden kerrallaan ja lohikäärmeen haavoitaman pojan, Edwinin, jonka ainoa tavoite on löytää äitinsä ja kostaa tämän kärsimykset. Kaiken yllä leijuu mystinen tunnelma muistamattomuudesta, entisestä elämästä, pojan kohtalosta, riidoista, Axlin menneisyydestä ja luonnon salaperäisyydestä. Eli tarinassa on kaikki vanhan legendan ja fantasian ainekset. Missä sitten kadonnut poika on? Se selviää kirjan lopulla, kun lautturi kuljettaa Betricen veneellään saareen.

Ishiguron tarina on mystinen fantasia, nopeasti ajatellen, mutta siinä on jotain muutakin. Kirjoittaisiko tunnettu kirjailija vain jonkin sadun, jolla ei olisi kerrottavanaan mitään enempää, tuskin? Tarinalla on jokin syvällinen merkitys, sillä tällaisenaan se jää kovin ohueksi. Olen nyt muutaman viikon ajan sitä miettinyt, mutta en ole merkitystä varmaankaan vielä kokonaan löytänyt.

Luin kirjaa uudelleen sieltä täältä ja se aukeni jokaisella kerralla himpun verran lisää. Tarinan kertoja on lautturi. Onko sillä jokin merkitys? Tarina kerrotaan vanhusten elämän kuvauksena, muutamasta päivästä heidän elämänsä loppupuolelta. Muu osa on takaumia. Tarinassa on kuvattuna katoava maailma: lohikäärme, haarniskoitu ritari, sankarisoturi ja yliluonnollisuus, taikuus. Kun lohikäärme kuolee, häviää paljon muutakin ja kehitys jatkuu tai alkaa. Lohikäärme on jarru, joka estää ihmisiä muistamasta menneisyyttään ja siksi myös kehittymästä. Kauhua ympärilleen kylvävä lohikäärme on kuitenkin lopulta vain heikko vanhus, sekin, eikä pysty tekemään minkäänlaista vastarintaa eli vanha kuolee uuden tieltä.

Tarinan vanhukset etsivät kadottamaansa ja kun lohikäärme lopulta on poissa ja muistot palaavat, nousee haudattu jättiläinen maan alta ja kaikki kauheudet pääsevät valloilleen. Vanhukset etsivät vain omaansa, muistojaan, poikaansa, mutta laajemmassa mitassa lohikäärmeen kuolema nostaa esiin muutakin, esim. kuningas Arthurin aikaa edeltävän ajan ja muiston siitä. Niin kosto aloittaa sodan uudelleen. Jättiläinen on ollut piilossa rauhan ajan.

Jotenkin kirja voisi kuvata myös meidän nykyistä maailmaamme. Kun emme muista emmekä tiedä niin paljon, pysymme enemmän omissa oloissamme ja ainakin näennäinen rauha vallitsee, mutta kun tämä lohikäärme katoaa, alamme touhuta kaikkea muuta, joka ei välttämättä ole hyväksi kenellekään. Olisiko tuo se asia, jonka Ishiguro haluaa lukijoilleen sanoa? Vaikka tarinan kertoja on Tuonelan lautturi, niin ei hänkään voi luvata kenellekään onnellista yhteistä elämää tässä kauhujen täyttämässä maailmassa eikä myöskään unohdusta.

Varpunen

’Joululaulussa lauletaan varpusesta jouluaamuna ja varpunen muutenkin liitetään pihapiirin lintuihin jouluisessa lyhteessä. Onko näin tänä päivänä? Etsin tiedostoistani varpusen kuvaa, mutta ikivanhoja lukuunottamatta löytyi vain huono ikkunan läpi kuvattu pikkuvarpunen lintulaudan kupeesta. Mihin varpuset ovat kadonneet? Tästä kirjoitin jo helmikuussa. Nyt tilanne aina vain huononee ja nopeasti. En ole koko vuonna nähnyt varpusta kuin pari kertaa.

Jo taannoin viimeisen uhanalaisselvityksen ilmestyttyä 2010 hieraisin silmiäni, kun varpunen oli sijoitettu listassa uhanalaisten joukkoon, vaarantuneeksi. Sen jälkeen tuntuu, että suunta on ollut koko ajan alaspäin. Osasyylliseksi on ehdotettu kuvan pikkuvarpusta, joka on levinnyt nopeasti idästä länteen. Muistan lapsuudesta, kun halusi nähdä pikkuvarpusen, oli mentävä Joensuun torille katsomaan. Nyt sen näkee omalla lintulaudallaankin. Silloin vielä varpusia oli joka kylässä nokkimassa jyviä lumiselta tieltä.

Olosuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet, ainakaan kaupungeissa. Maaseudulla maatalouden muutos on harventanut varmaankin varpuskantaa. Enää ei hevosen kakkaroita ole tiellä eikä karjataluoden kuivikekasoja navetanseinustoilla. Näistähän monet jyviä syövät linnut saivat ravintonsa, niin keltasirkut kuin viherpeipotkin. Mutta miksi ne eivät ole kadonneet, miksi vain varpunen? Ravinto ei voi olla ainakaan ainoa syy häviämiseen.

Tätä kannattaisi tutkia tarkemmin. Lintuharrastajat ovat hyvinkin huolissaan tilanteesta. Jos varpusten määrä on parissakymmenessä vuodessa pudonnut monin paikoin sadoista nollaan, niin jotain on täytynyt tapahtua. Se tulisi selvittää. Jos tänään näin käy varpuselle, niin huomenna voi samoin käydä jollekin muulle yleiselle ja tutulle lajille. Eikä silloin ole kyse ehkä vain linnuista, me ihmisetkin olemme pitkälti samanlaisia.’

Yhden lapsen kansa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.