Viikko 24: Kilpilehväsammal

’Viime viikolla oltiin etsimässä metsälehväsammalta. Nyt mennään astetta märempään ympäristöön ja löydetään toinen yleinen lehväsammal. Nopeasti katsottuna samannäköisiä sammalia on useita, mutta pienen harjoittelun jälkeen ne oppii erottamaan toisistaan. Pitää osata vain katsoa kasvissa oikeisiin kohtiin: lehden reunaan, varren pintaan, kasvutapaan. Kyllä niille silloin löytyvät oikeat nimet. Toki täytyy tunnustaa, että en itsekään aina ole ihan varma näistä, mutta harjoiteltavaa on monessa muussakin lajissa.’

Kilpilehväsammal kuuluu lehväsammaliin ja sen lehdet ovat litteät, kookkaat ja soikeat. Lehti on tylppäpäinen ja usein nipukallinen. Sen reunus on vahva ja hampaaton. Sammalen varressa lehtihangoissa on ritsoideja, jotka muistuttavat karvoja. Kooltaan se on muutamasta sentistä jopa kymmeneen senttiä korkeaa.

Sammal kasvaa tiheinä mättäinä purojen varsilla, lähdepaikoilla, rantapenkoissa ja rehevillä soilla. Se on yleinen koko maassa ja paikoin hyvinkin runsas.

Luontoretki

Perinteisesti näin kesäkuun puolivälissä on Padankoksen kylällä Pirkanmaalla retkeilty luonnonkukkien parissa. Tänä vuonna retki osuu sunnuntaille 16. kesäkuuta. Retkelle lähdetään kylän keskustasta klo 12.00. Kimppakyydeillä mennään Vahdermetsän alueelle ja siellä Kurkisuolle. Vielä on epäselvää, mistä kohdin suolle saapastelemme, mutta joltain syrjältä sen kyllä tavoitamme. Suojelussa oleva suo on yli 150 hehtaaria laaja ja sen rakenne on hyvin monimuotoinen. Osa suosta on pohjoista aapasuota ja osa eteläistä keidassuota. Erilaisia suotyyppejä sieltä on löydetty kolmisenkymmentä. Retkellä emme mene kaikkein vetisimmille alueille, mutta saappaat kannattaa ottaa kuitenkin jalkaan, sillä tossut siellä varmasti kastuvat. Eväät ovat myös tarpeelliset, sillä pysähdymme nauttimaan luonnonrauhasta suon laitaan. Lisää tästä Etelä-Suomen yhdestä komeimmista suoalueita kuulet retken aikana. Toimin itse oppaana retkellä.

Tervetuloa!

Viikko 23: Metsälehväsammal

’Palataanpa suomalaiseen metsään. Tämän viikon sammal on helppo löytää, mutta joskus vaikea tunnistaa. Lehväsammalia on monia lajeja ja sukuja. Tämä on kuitenkin se tavallisin, joka kasvaa rönsyillen toisten sammalien päällä, puiden tyvellä ja karikkeella. Kasvupaikkansa suhteen se ei ole kovin vaatelias, vaikka mieluimmin sen lehdoista löytääkin. Aina sillä ei ole pesäkkeitä samalla tavalla kuin kuvassa, jotka tässä ovat jo ylivuotisia’

Metsälehväsammal muodostaa runsaasti juurehtivia rönsymäisiä laakaversoja. Reunuksellisten lehtien laidassa on teräviä hampaita kärjestä lehden puoliväliin saakka. Keskisuoni ulottuu lehden terävään kärkeen. Itiöpesäkkeitä sillä on usein, mutta niitä on vain yksi varrellaan.

Sammal on yleinen lähes koko maassa. Se kasvaa humuksella, karikkeella, toisten sammalten seassa tai puiden tyvillä, kosteilla nurmikoillakin, yleisimmin rehevissä metsissä, mutta menestyy myös karummissa ympäristöissä.

Viikko 22: Palokeuhkosammal

’Näin juhlien aikaan kannattaa taimitarhoilla kurkistella kasvilavojen alle ja kukkaruukkuihin. Niistä saattaa löytää yhden suurimmista maksasammalistamme. Keuhkosammal on kulttuurikasvi ja myös luonnonkasvi, joskin se on hyvin eri näköinen kasvaessaan märällä hiekalla tai vesiojassa. Yhteisiä tuntomerkkejä kuitenkin löytyy ja niin voi todeta samasta lajista olevan kyse, ehkä vain eri alalajeista. Harvoin sammalta voi sanoa rikkakasviksi, mutta tässä on yksi sellainen.’

Palokeuhkosammal on suuri maksasammal, jolla ei erikseen ole vartta ja lehtiä, vaan sammal on litteä, levymäinen, ryppylaitainen ja kerroksellinen. Sammal voi kasvaa märässä ojassa jopa yli kymmensenttiseksi ja muodostaa silloin koko ojan täyttäviä kasvustoja. Kuivalla maalla se jää paljon pienemmäksi. Sateenvarjomaisia pesäkkeitä se tekee runsaasti.

Keuhkosammal on yleinen koko maassa ja kosmopoliittina sammalena levinnyt kaikkialle maailmaan. Sen voi löytää paitsi märästä pellonojasta, niin myös tihkupintaisista lähteiköistä, kosteista sorakuopista ja varjoisilta pihoilta ja taimitarhoilta.

21. viikko: Okarahkasammal

’Kun liikkuu suolla, liikkuu rahkasammalten päällä. Niin totaalisesti nämä sammalet ovat valloittaneet suobiotoopin, ettei sinne väliin montaa muuta sammallajia mahdu. Nämä sammalet muodostavat maatuessaan aikojen kuluessa suon turvekerroksen. Kun puhutaan rahkasammalista, tarkoitetaan laajaa sammalsukua, jonka solurakenne on vettä imevää ja säilövää. Yleensä ajatellaan, että on vain yksi rahkasammallaji, mutta todellisuudesta lajeja on Suomessakin yli neljäkymmentä. Vaatii kokenutta silmää, että ne erottaa toisistaan maastossa. Erot löytyvät, mutta yleensä vasta hyvällä lupilla tai mikroskoopilla. Nyt viikon sammalena oleva okarahkasammal on helpoimpia tunnistettavia.’

Okarahkasammal on kookas ja pörröinen sammal. Sen varret ovat vaalean ruskeat, joskus tummat ja siirottavat haarat ovat pitkiä ja nuokkuvia. Haaralehdet siirottavat okamaisesti ja antavat sammalesta piikikkään tunnun. Varsilehti on kielimäinen ja sen kärjessä on pieniä hampaita.

Sammalen kasvupaikkoja ovat luhdat, ruohoiset kosteikot, ravinteiset suot ja suorannat. Sammal on helposti löydettävissä ja yleinen koko maassa. Helpommin sen sekoittaa muihin kookkaisiin rahkoihin, mutta sen siirottavat haaralehdet on hyvä tuntomerkki.

20. viikko: Kalliokarstasammal

’Sammalista melkoinen osa elää kallioilla. Siellä ne joutuvat osallisiksi äärimmäisistä olosuhteista, kuivuudesta, märkyydestä, paahteesta, jäätymisestä, kulutuksesta. On ihme, että ne säilyvät hengissä ja voivat hyvin.Yksi tällainen selviytyjä on kalliokarstasammal. Nimensä mukaan se kuivina kausina on kallion pinnassa olevaa karstaa, joka helposti murenee ja varisee kallion juurelle. Märkänä se on aivan toisennäköinen. Sen väri vaihtuu, sen lehtien asento muuttuu ja pesäkkeet tunkevat nopeasti esiin kasvustosta. Siihen kannattaa nyt tutustua, sillä se kasvaa lähes jokaisella kalliolla mattomaisena nukkana suoraan kallion pinnassa.’

Kalliokarstasammal on kooltaan vain alle sentin korkuinen, mutta muodostaa laajoja kasvustoja suoraan kallion pintaan. Kuivana se on tumma, lähes musta, mutta kosteana sammal saa kellertävän tai tumman ruskean sävyn. Se muodostaa runsaasti lähes perättömiä pesäkkeitä verson latvaan ja pesäkkeet aukeavat pitkittäin kyljistä ikään kuin repeämällä.

Sammal on hyvin yleinen koko maassa ja sen voi löytää paitsi avoimilta kallioilta niin myös kiviltä ja lohkareilta. Sen voi sekoittaa muihin kalliolla eläviin sammaliin, mutta millään muulla ei ole samanlaisia pesäkkeitä.

Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

19. viikko: Isokastesammal

’Nyt kun lumet ovat kadonneet suuresta osasta maata eikä enää takatalvia toivota, on syytä katsella myös maksasammalia, jotka hyvää vauhtia toipuvat pakkasen, lumen ja jään kurituksesta. Yksi tällainen näyttävä ja kookas sammal on isokastesammal, jonka voi nyt löytää lehtomaisista kosteista metsistä. Sammal viihtyy varjossa ja muodostaa laajoja kasvustoja. Se on helppo löytää ja tunnistaa, kun vain päätyy sopivaan lehtomaiseen metsään.’

Isokastesammal on alle kymmensenttinen maksasammal, jolla on selvästi varsi ja siitä erkaantuvat liuskamaiset kylkilehdet. Limittäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset ja päästä hammaslaitaiset. Nimensä mukaisesti se on usein kasteesta tai ilmankosteudesta johtuen kiiltävän kostea.

Sammal on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa harvinaistuen nopeasti pohjoiseen mentäessä. Sitä ei ole tavattu Lapista. Sammalen kasvupaikkoja ovat kosteat varjoista lehdot, jossa se kasvaa muiden metsäsammalten seassa, Hyvin usein sen seurassa on ruusukesammal,

Uhanalaiset ympäristöt

Palsasuo on katoavaa ympäristöä Lapissa

’Alkukeväästä ilmestynyt Lajien punainen kirja puhuu pääasiassa maamme eliölajeista. N. 12 % lajeista on jollakin tasolla uhanalaisia. Lähes kokonaan ilman huomiota on jäänyt luontotyyppien uhanalaisuus eli erilaiset ympäristöjen harvinaistuminen jopa katoaminen. Jos ajatellaan lajien häviämistä, niin jokin on siihen syynä. Edellisissä arvioissa painotettiin ihmisen toimintaa uhanalaisuuden syynä, nyt puhutaan lajin katoamisen uhasta. Toki usein uhka tulee ihmisen suunnasta, mutta oleellista on myös lajin kasvupaikan tai ympäristön muuttuminen.

Kun itse olin koulussa, luettiin biologiassa lähes yksinomaan eliölajien biologiaa, opeteltiin tuntemaan kasveja, nisäkkäitä, kaloja, lintuja, hyönteisiä. Silloin niitä myös osattiin, kiitos kasvien keruun ja luonnonmukaisemman elämäntyylin. Kun itse toimin opettaja ja kun siirryttiin peruskouluun, opetus muuttui enemmän ympäristön ja ekologian opettamiseksi, lajit lähes unohdettiin. Nykysukupolvet eivät tunne kasveja, eivät hyönteisiä, pelkäävät niitä ja katsovat Afrikan villieläimiä televisiosta. Kuitenkin luonnon tietämys ja sitä kautta suojelu vaatii lajintuntemusta. Kuinka suojelet, jos et tunne? Tietenkin molemmat tarvitaan ja toivottavasti palataan vielä laajempaan lajintuntemukseen, sillä lajit muodostavat elinympäristön, lajien avulla ne määritelläänkin.

Kun minun lapsuudessa tiedettiin, että on havu- ja lehtimetsiä, soita kolmea tyyppiä: korpi, räme ja neva, lisäksi järvi- ja merivedet, nyt luontotyyppejä löytyy satoja (n. 400) ja nekin voivat olla uhanalaisia. Tämä on jäänyt valitettavasti kovin vähälle huomiolle. Selvityksessä vuonna 2018 todetaan, että 48 % luontotyypeistä on uhanalaisia koko maassa. Selvitys tehtiin nyt toisen kerran ja vaikka selvitysten vertaaminen onkin vaikeaa, niin ainakaan parempaan suuntaan ei ole menty. Etelä-Suomessa prosenttiluku on suurempi kuin pohjoisessa. Tästä voisi päätellä, että ihmistoiminnalla on sormensa vankasti pelissä. Ruuhka-Suomessa ympäristö kärsii enemmän. Yksittäisistä tyypeistä voi lukea mietinnöstä, mutta selkeän hälyyttävästi esiin nousevat perinnebiotoopit, lettosuot, virtaavat vedet ja lumenviipymät. Näillä on myös runsaasti uhanalaisia lajeja.

Mitä sitten tehdä? Keinoja on monia ja niitä on käytettykin. Metsien käsittelyn muutos, perinnebiotooppien hoito, uhanalaisten alueiden suojelu ja seuranta ovat hyviä keinoja. Myös koskien ennallistaminen, rantaniittyjen laiduntaminen ja yleensäkin luontotyyppien muokkaaminen vanhaan malliin auttavat. Näiden toteuttaminen tarvitsee enemmän tahtoa ja päätöksiä kuin rahaa.

Yksityinen ihminenkin voi suojella esimerkiksi kosteikkoa, ketoa tai suota ja näin vaikuttaa ympäristöönsä positiivisesti. Ilmastonmuutoksen ei ole todettu vielä vaikuttavan maamme ympäristöön kovin radikaalisti. Ainoastaan Lapin lumenviipymät ovat kärsineet lämpimistä ajoista ja niillä elävät lajit ovat uhanalaistuneet. Kettu on vaeltanut pohjoisemmaksi ja naali on hävinnyt. Pienet kasvit jäävät rehevämpien jalkoihin, vesien lämpeneminen vaikuttaa joidenkien lajien lisääntymiseen. Kun muutos torjutaan, ehkä torjutaan myös ympäristöjen uhanalaistuminen. Jotain tarttis kuitenkin tehdä.’

Kurkisuo kuuluu Natura2000-suojeluun ja lisäksi se on soidensuojeluohjelman kohde. Suot ovat uhanalaisia Etelä-Suomessa.

18. viikko: Kangaskynsisammal

’Palataanpa metsään. Yleensä suurimmat sammalmäärät löytyvät rahkasammalten täyttämiltä soilta ja metsien sammalikoista. Tämän viikon sammal löytyy metsistä ja on siellä hyvin yleinen ja runsas. Kynsisammalet ovat vaikeasti toisistaan erotettavissa, mutta tällä sammalella on kaksikin hyvää tuntomerkkiä: aaltopoimuiset lehdet ja valkovanukkeinen varsi. Jos tunnistaa sammalen kynsisammaleksi, niin näillä tuntomerkeillä pitäisi pärjätä. Nyt vapun aikaan sammal on helppo löytää.’

Kangaskynsisammal on yli viisi senttiä korkea, pysty ja peitteitä muodostava sammal, jonka voi parhaiten löytää kuivista kangasmetsistä ja kallioilta. Sen kärjestä poikittaispoimuiset lehdet ovat kuin rypistyneet ja valkovanukkeinen varsi on kuin olisi homeessa. Sammal tekee yleensä yhden pesäkkeen vartta kohti, mutta joskus niitä voi olla useampiakin.

Kangaskynsisammal on yleinen sammal koko maassa, mutta selvästi vähälukuisampi kuin kerros- ja seinäsammal, joiden seurassa se viihtyy.