Suomen kimalaiset

’ Viime vuosina on ilahduttavasti ilmestynyt kirjoja erilaisista eliöryhmistä, varsinkin hyönteisistä. Omasta hyllystäni löytyy kirja luteista, kukkakärpäsistä, sarvijääristä, heinäsirkoista, sudenkorennoista, hämähäkeistä, kotiloista jne. Nyt uusimpana on ilmestynyt kirja kimalaisista. Ennen sitä luuli, että niityllä pörrää vain mantukimalaisia, mutta kirja kertoo vähän muuta. Kaikki ei olekaan samaa lajia. Mielenkiintoista ja hyödyllistäkin!’

Lapsena minulle selitettiin, että kimalainen on mahdottomuus. Huuli pyöreänä tätä mahdottomuutta piti sitten ihmetellä. Joku viisas oli laskenut, että kimalaisen siipien pinta-ala on liian pieni eläimen ruumiin painoon nähden ja siksi koko eläin on mahdottomuus, sen ei pitäisi pystyä lentämään. Mutta siitä huolimatta se lensi silloin ja lentää edelleen. Syy tähän löytyy tästä kirjasta: kimalaisen siivet toimivat eri tavalla kuin muiden lentävien. Ne eivät lyö ylös-alas vaan edestä taakse ja muistuttavat enemmän helikopteria kuin lentokonetta. Tämä mysteeri ratkaistiin vasta äskettäin.

Kirja esittelee kaikki meillä tavattavat 37 kimalaislajia kuvin ja sanoin. Ensin olin kovinkin tyytyväinen, mutta sitten kun katsoi lajeja tarkemmin, niin eipä ole tämäkään ryhmä ongelmaton. Kovin on paljon samannäköisiä lajeja. Ei viitsisi pyydystää ja leikellä vain sen vuoksi, että saa selville onko kyseessä mantukimalainen vain tarhakimalainen. Uhanalaisjaksossa käydään läpi lajit, jotka ovat maassamme harvinaisia tai uhanalaisia, mutta paremminkin tänä päivänä saisi sanoa, että jokainen kimalainen on arvokas ja niiden turha tappaminen pitäisi lailla kieltää. Varsinkin näin keväällä, kun kuningattaret lentävät. Kimalaiskuningattaren kuolema tuhoaa kokonaisen pesällisen hyödyllisiä puurtajia. Meidän keräämämme hedelmä- ja marjasato on näiden työläisten varassa.

Muutama vuosi sitten luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Karmivalla tavalla siinä kuvattiin aikaa, jolloin mehiläisiä ei enää ole. Pensselilläkö silloin puut pölytetään? Tämä kirja luo arvostuksen mesipistiäisiä kohtaan, niin kimalaisia kuin mehiläisiäkin, oikeastaan kaikkia pölyttäjiä kohtaan. Kirjan alkupuolella kuvataan laajalti näiden eläinten elämää, talvehtimista, heräämistä keväällä, pesän rakentamista, työskentelyä lämpimän kauden aikana ja lopulta kuolemaa syksyn pakkasiin, vain kuningatar jää jäljelle jatkamaan sukua seuraavana kesänä.

Jokainen laji saa aukeaman verran tilaa. Siinä selvitellään niin tuntomerkkejä, elämän erikoisuuksia kuin elinympäristöjäkin. Lisäksi sivulla on aina pieni katkelma elävästä elämästä hauskasti kerrottuna. Lajit tulevat tutuiksi teoriassa, mutta entäs se käytäntö. Kiersin tänään rakennuksen nurkissa pörisijöiden matkassa ja yritin nähdä, kuka siellä sisään pyrkii. Kartanokimalainen on helppo ja niitä ne etupäässä olivatkin, mutta joukossa oli myös keltaraidallisia kuningattaria ja jo meni sormi suuhun ja kirjaa piti selata oikein tosissaan. Ei ollutkaan enää helppo maallikkona sanoa, oliko pörisijä mantu- vai tarha- vai mahdollisesti kangaskimalainen. Kaikilla on mustaa ja keltaista, raitaa ja läiskää. Pyydystää piti ja katsoa muovipussin läpi silmästä silmään. Tappamaan en ryhtynyt enkä ryhdy!

Kirja on mielenkiintoinen lisä hyönteiskirjallisuuteen. Suosittelen sitä kaikille luonnosta uutta etsiville. Haasteita riittää hyvästä kirjasta huolimatta, mutta ahaa-elämykset korvaavat vaivan.

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho, Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo, 2018. 176 s.

Vappua!

’Tähän aikaan toivotetaan iloista, hyvää, onnellista, hauskaa jne. vappua, säästä huolimatta. Tätä kaikkea toivotan minäkin lukijoilleni! Vappu on saanut meidän elämässämme eräänlaisen käännekohdan merkityksen. Puhutaan ajasta ennen vappua, jolloin on vielä kylmää ja koleaa sekä ajasta jälkeen vapun, jolloin kesän pitäisi jo alkaa ja lomien olla lähellä. Monesti näissä petytään, kun takatalvi hyytää loma-aikeet ja kylmä viima siirtää kesän alkamista.

Itse hurahdin huhtikuussa toivottamaan kevään ja kesän tulevaksi lähtemällä epävirallisesti 1000 lajia kampanjaan. Tämähän on FB:n ryhmä, joka kannustaa ihmisiä tarkkailemaan luontoa monipuolisesti ja keräämään tunnistettavasti eliölajeja sivuilleen. Itse en ole FB:ssä, enkä tämän vuoksi sinne myöskään liity, mutta halusin kokeilla, kuinka vaikeaa tuon tavoitteen saavuttaminen on. Siitä johtuu tuo sana epävirallinen. Rakentelin taulukkoon lajilistoja ja perään pari saraketta päivämäärää ja summalaskua varten. Valmiit listat sain putkilokasveihin, sammaliin, jäkäliin, sieniin ja lintuihin jo koneellani valmiina olevista listoista, hyönteiset, nilviäiset, kalat ja nisäkkäät sun muut on sitten kirjoiteltava laji kerrallaan.

Kun koiran kanssa liikkuu paljon, löytyy paljon lajejakin. Muistiin ne on kuitenkin maastossa merkittävä, niin nopeasti tahtoo unohdus viedä löytöjä mennessään. Hämmästyin, kun kuvittelin asian olevan vain läpihuutojutun onhan sivuillani 750 putkilokasvia, yli 500 sammalta ja parisataa jäkälää sekä sientä. Pianhan nuo löytää ja merkitsee muistiin. Mutta näin se ei tietenkään ole, jos vähänkin on asiassa kriittinen. Mielenkiintoista etsimisessä on ollut, että nyt huomaa, kuinka kevät todellakin vyöryy esiin maasta. Pienet hennot taimet putkahtelevat maanpintaan ja niistä lajin tunnistaminen asettaa haastetta. Voisihan ne vasta kesälläkin merkitä, mutta hauskaa on ollut etsiä ja tunnistaa vasta nousevia kasvin taimia tai koettaa pitää muurahainen mikroskoopin alla lajin varmistamiseksi tai sulatella suon rahkasammalta sormien välissä.

Lajeja on huhtikuun aikana kertynyt reilut neljä sataa, joten tavoite tulee kyllä täyteen, mutta niin kuin sanoin, ei se ihan läpihuutojuttu ole. Tässä on huomannut, kuinka huonosti tuntee esim. hyönteisiä tai kuinka paljon voisi havaintomaailmaansa avartaa pitämällä aistit valppaina kulkiessaan. Suosittelen kokeilemaan, vielä ehtii mukaan. Ja todellakin tämä ei vaadi yhteisöllisyyttä, vaikka sen kautta kieltämättä saattaisi saada vinkkejä ja ehkä pientä kilpailullisuuttakin, jos sitä kaipaa.

Joka tapauksessa: Mukavaa vappua kaikille!’

Homo Deus

’Kun nykyihminen, Homo sapiens, katoaa neandertalilaisen serkkunsa tapaan, valtaa maan dataismiin uskova ihmislaji, Homo deus. Tämä on uusi ihminen, jonka elämää säätelevät algoritmit ja joka palvelee näiden luomaa maailmaa samalla tavalla kuin ennen vanhaan ihmiset palvelivat Jumalan tai jumalien luomaa maailmaa. Israelilainen historioitsija ja filosofi Yuval Noah Harari jatkaa kirjassaan ihmiskunnan kehityksen seuraamista nykyhetkestä eteenpäin. Mikä meitä odottaa? Onko ihmisellä enää tulevaisuutta, vai katoammeko esi-ihmisten tapaan evoluution edetessä menneisyyteen. Mielenkiintoinen pohdinta, joka kannattaa lukea, muttei kaikkea sokeasti uskoa.

Tietokirja on Sapiens-kirjan jatko-osa ja käsittelee ihmisen mahdollisuuksia nyt ja tulevaisuudessa. Samalla luodataan oikeastaan koko ihmiskulttuurin historia pohjana tulevaisuuspohdinnalle. Kirjassa on kolme osaa:

– Homo sapiens valloittaa maailman
– Homo sapiens antaa maailmalle merkityksen
– Homo sapiene menettää kontrollin

Kirja pohtii syvällisesti uskontojen ja tieteen suhdetta. Aluksi ihminen vähitellen ottaa haltuunsa maapallon. Hän luo kulttuurin kirjoituksen ja rahan kautta, mutta samalla riitaantuu, sairastuu ja on vaarassa tuhoutua kokonaan. Lopulta hän voittaa vastoinkäymiset: sodan, nälän ja kulkutaudit, niin että tällä hetkellä eletään parhaassa mahdollisessa ympäristössä näiden suhteen. Jokaista on edelleen, mutta vähenevässä määrin, ne ovat hallinnassa. Kun näistä ei enää tarvitse välittää Homo sapiens ottaa tavoitteekseen kuolemattomuuden, onnen ja lopuksi jumaluuden. Kun enää ei tarvitse parantaa, päästään tieteen keinoin muokkaamaan ihmistä paremmaksi, siirretään kuoleman rajaa etäämmälle, voidaan elää onnellisempaa elämää ja päädytään lähemmäksi jumalia.

Kirjoittaja pohtii laajalti ihmisen hermotoimintaa ja käyttäytymistä. Hän toteaa, ettei ihmisellä ole sielua, koska tiede ei ole sitä löytänyt, mutta ei myöskään tietoisuutta, koska sen mekanismia ei ole pystytty vielä selvittämään. Lopuksi hän heittää romukoppaan myös ihmisen vapaan tahdon, koska se ei toimi. Hän päätyy orgaanisiin algoritmeihin, joiden kautta elämä maailmassa toimii. Nyt voidaan siis hylätä vanha teistinen uskonnollisuus ja myös uudempi valistuksen aikana syntynyt humanistinen näkemys ja tällä hetkellä vallitseva liberalismi, koska algoritmit hallitsevat maailmaa ja tiede pystyy luomaan niitä kaiken aikaa lisää. Päädytään dataismiin. Kun se viedään pidemmälle, sisäiset ja ulkoiset algoritmit hallitsevat kaikkea, myös ihmistä ja lopulta ihmistä ei enää tarvita. Se on Homo sapiensin loppu lajina.

Hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Tietenkään ei kaikkeen pidä sokeasti uskoa, mutta jäljet osoittavat jo nyt kirjoittajan pohtimaan suuntaan. Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin Obama vielä istui läntisen mahdin puheenjohtajana eikä Trumpin ajasta tietdetty mitään. Silloin ei puhuttu Facebookin vuotamista henkilötiedoista eikä maailman suurten datahirmujen haavoittuvuudesta eikä uhasta. Niinpä oli mielenkiintoista lukea, kuinka näiden muutaman vuoden aikana Hararin luomat visiot ovat alkaneet toteutua. Algoritmit luovat meille mielikuvia, vaikuttavat mielipiteisiimme, keräävät tietoa eli dataa suuriin yksiköihin ja ajavat sieltä sopivia toimintamalleja meidän ihmisparkojen pään menoksi ja toiminnan yllykkeeksi. Vielä toivottavasti kuitenkin ihmisohjauksessa. Jos loppukin kirjoittajan visioista etenee samalla vauhdilla, lyö dataismi itsensä läpi ihan lähiaikoina. Se on meidän uusi uskontomme, joka oikeastaan näkyy jo nyt ihmisten käyttäytymisessä. Ei olla entiseen tapaan riippuvaisia alkoholista, tupakasta ja huumeista, vaan datasta. Kännykkä tai tietokone on koko ajan oltava saatavilla, ollaan online-tilassa ympäri vuorokauden, koko ajan algoritmien vallassa. Monet tekniset uudistukset johtavat vähitellen siihen, että yhä useammin algoritmit ohjaavat toisiaan ja robotteja, jotka valtaavat maailman.

Kirjan teksti on joustavaa ja mielenkiintoista. Vaikka kaikkea ei ymmärräkään, pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. Kirjoittaja suhtautuu kunnioittavasti vanhoihin käsityksiin, uskomuksiin ja ihmisten ajatuksiin. Hän tuo oman näkemyksensä esiin selkeästi, mutta ei hylkää mahdollisuutta olla väärässä. Aika näyttää, kuka jää jäljelle ja kuka hallitsee maailmankaikkeutta, jos ihmisen evoluutio päättyy tänään, huomenna, sadan vuoden päästä.

 Harari, Yuval Noah: Homo Deus, huomisen lyhyt historia. Bazar, 2017, suom. Jaana Iso-Markku. 445 s.

Orkideat kutsuvat

Ophrys bombyliflora

’Vuosi sitten sain olla Etelä-Italiassa Garganossa etsimässä ja kuvaamassa eurooppalaisia orkideoja, suomalaisittain kämmeköitä. Matka oli antoisa ja löydöt huonoista säistä huolimatta hienoja. Tässä muutama otos tuolta retkeltä:

Ophrys holosericea

Ophrys tenthredinifera

palokämmekkä (Orchis ustulata)

Italiankämmekkä (Orchis italica)

Ophrys scolopax

Ophrys passionis

Ophrys bertolonii

Ophrys oestrifera

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä viikolla matka suuntautuu Rohdokselle kämmekät mielessä. Tässä kasviryhmässä on yleensäkin paljon muuntelua ja vaihtelua. Orhot (Ophrys) tuntuvat olevan joka saarella omanlaisiaan. Kuvien italialaiset vaihtuvat taas uusiin, joilla kukan alahuulen kirjailut, karvoitukset ja peilit ovat erilaisia. Joskus tuntuu, että joka kyläkin on saanut oman lajinsa tai ainakin alalajin määrittäjästä riippuen. Sehän tekee hommasta mielenkiintoisen. Palattuani pistän vertailuun nyt löydettyjä, jos sitten löydämme mitään, nämä kasvit kun osaavat olla myös juonikkaita.

Toivossa on kuitenkin hyvä elää, sillä kaikkiaan Rohdoksen saarella on löydettävissä yli 50 orkideaa. Tosin kaikki eivät kuki samaan aikaan, mutta eiköhän kymmenessäkin ole tarpeeksi haastetta.’

Lumet väistyvät

’Edellisessä postauksessa oli vielä talven tuntu, nyt muutama päivä sen jäkeen alkaa tuntua siltä, että kevät on tullut. Lumet sulavat auringonpaisteessa ja vesisateessa, tien vierustalla purot solisevat ja linnut ovat virkeämpiä, vaikka varsinaista ryntäystä ei olekaan vielä näkynyt.

mustakehräjäkälä

Kävin ensimmäisellä kasviretkellä, Padankosken Kuparikalliolla. Jäätä pitkin on helppo hiihtää ja silloin pääsee suoraan veteen laskeutuvien kallioiden juurelle vaivattomasti. Tarkoitus oli tarkastaa ja keräilläkin niin sammalia kuin jäkäliäkin tällä retkellä. Kallion pinta oli kuiva ja lämmin. Sammalet olivat heränneet, mutta kuivuudessa painuneet koppuraan. Hieman lunta sulaksi käsien välissä ja vesi sammalten päälle, niin johan ne alkoivat turvota ja näyttää oikeanlaisilta. Kalliot tuottivat vain tavallisia sammallajeja, kuten harmosammal, karstasammal ja pohjankivisammal. Vähän varjoisammasta paikasta löytyi taljaruostesammal ja kivikutrisammal yhdessä lehtoritvasammalen kanssa. Ne kielivät kallioperän ravinteisuudesta.

rantakarttajäkälä

Enemmän kuitenkin tällä kertaa kiinnitin huomiota jäkäliin, joita kallion pinta oli kertavanaan. Lehti- eli makrojäkälistä muistiin jäivät karpeet, jauherustojäkälä ja epämääräiset tinajäkälät. Kuvasin joitakin rupijäkäliä. Kuvissa näkyy saalis. Näissä ongelmaksi muodostuu näytteen irrottaminen kalliopinnasta. Monesti koteloon saa vain epämääräisiä muruja, sillä aina ei ole mahdollisuus irroittaa kalliosta kivistä liuskaa, jolla jäkälä kasvaa. Taltta ja vasata ovat kyllä hyvät apuvälineet.

vainiomannajäkälä

Retken jälkeen kerätyt näytteet tulisi määrittää ja lajit tunnistaa, sijoittaa koteloihin ja tehdä muistiinpanot etikettiä varten. Kaikki muu sujuu rutiinilla, mutta määrittäminen ei ole ollenkaan helppoa. Jäkälien määrityksessä puhutaan kemiallisista reaktioista eli käytetään erilaisia reagensseja lajin määrittämisessä. Reagensseja harrastaja ei vain saa mistään, koska ne luokitellaan joko myrkyiksi tai muuten vaarallisisksi aineiksi. Siksi harrastaja jää kirjojen ja netin kuvien varaan ja määritys on silloin aina epävarma tai jopa virheellinen. Niin näidenkin kuvissa esiintyvien jäkälien kohdalla. Nykyään monet lajit määritetään joko elektronimikroskoopilla tai dna-analyyseilla. Nämä ovat tietenkin myös harrastajan ulottumattomissa.

määrittämätön

Kallioilta löytyi kuitenkin minulle kaksi uutta jäkälää, jos määritys on oikea. Tämähän näissä aina on vaikeutena, oikeellisuus. Joka tapauksessa jossain välissä teen sivut niin mannajäkälästä kuin karttajäkälästäkin. Yksi kuvista on edelleen nimeämättä, ehkä joku osaa auttaa tai jostain löytyy tällekin määritys.’

Ei oo veljeksiä

’ Näinhän sanotaan: Vuodet eivät ole veljeksiä! Kun katselin huhtikuun alun kuvia parilta viime vuodelta, sen näki selvästi. Me odotamme näihin aikoihin kevättä, lämpöä, muuttolintuja, elämän pursuamista niin kukissa kuin luonnossa muutenkin. Toisaalta olemme vihdoinkin saaneet nauttia kunnon talvesta. Vaikka lumi tulikin varsinaisesti vasta tammikuussa, niin helmikuun pakkasjakso, joka on jatkunut näihin päiviin saakka, on tehnyt talvesta kunnollisen, oikein vanhan ajan talven. 

Kuvan kaltaisista säistä saimme nauttia juuri mennen pääsiäisen aikaan. Hanget olivat vielä paksut, hohtavat ja osittain kantavatkin. Hiihtäminen oli nautinto. Jäällekin saattoi mennä sujuttelemaan, vaikka virtapaikkoja pitikin varoa, jäätilanne kun ei koko talvena ole ollut kovin kummoinen. Aurinko paistoi, yöllä oli liki parikymmentä astetta pakkasta ja päivällä muutama plusaste. Tästä ei ulkoilusää enää parane. 

Jokseenkin vuosi sitten otetussa kuvassa hanget ovat hävinneet, jos niitä olikaan, pellot kuivuneet ja kirkkaista aurinkoisista päivistä ei ole tietoakaan. Tällöin olin myös nähnyt tai kuullut jo toista kymmentä muuttolintua, tänä vuonna en ainuttakaan. Vielä ei ole näkynyt joutsenta eikä töyhtöhyyppää, uuttukyyhkyä, peippoa, kottaraista, telkkää, kurkea, hemppoa eikä hanhiakaan. Oikeastaan vain mustarastas voisi olla muuttolintu, mutta kun se on koko talven käynyt lintulaudalla. Kauniisti se on kuitenkin laulanut.

Tilastot kertovat, että maaliskuu oli kylmä ja sateinen. Vertasin Jyväskylän keskiarvotilastoja toisiinsa kolmelta vuodelta lämpötilan ja sadamäärän suhteen. Vuonna 2016 maaliskuun keskilämpö oli -0,6° (vaihtelu +10.9°, -12,6°) ja sademäärä 8,2 mm, vastaavasti vuonna 2017 -0,2° (+11,3°, -11,5°) ja 16,2 mm. Tänä vuonna luvut olivat -6,5° (+3,7°, -24,4°) ja 24,4 mm. Kovin on siis ollut kylmää ja sateista. Tämä on linjassa Ilmatieteenlaitoksen mittausten kanssa. Uutisissa kerrotaan maaliskuun olleen kylmin viiteen vuoteen, mutta myös aurinkoisia päiviä oli enemmän kuin aikoihin. 

Lapsuudesta muistan, kuinka kevät saattoi viipyä, mutta tulla sitten ryminällä. Näin voi olla tänäkin vuonna. Ainakin uutiset kertovat, että muuttolinnut odottavat Suomenlahden takana jo innokkaina. Kun sää lauhtuu ja tuuli käy suotuisasti, alkaa muutto ja kevät tulee. Ellei tule hiljainen kevät. Jo 60-luvulla Rachel Carson ennusti kirjassaant Hiljainen kevätettä tulee aika, jolloin linnut eivät palaakaan, saamme turhaan odottaa. Viime kesän koleus tuhosi pesinnän monelta linnulta ja se saattaa näkyä tänä vuonna. Toivottavasti ei kuitenkaan. Toisaalta olen kevään hiihtoretkillä ihmetellyt metsän hiljaisuutta. Vain tiaisia, niistäkin edustettuina ainoastaan tali- ja sinitiainen. Eletään kuitenkin toivossa.’

 

Niemestä Suomeen

’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’

Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.

Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.

Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.

Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.

Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.

Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.

Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?

Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.

Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.

Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.

Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.

Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.

Avuksi suunnistukseen

’Metsässä liikkuessa katse on usein maata kohti, varsinkin tällaisella kasveista kiinnostuneella. Ystäväni kerran tokaisikin, että nyt hän tietää, mikä erottaa lintumiehen kasvimiehestä – pään asento, ylös vai alas. Kuitenkin olen usein tähynnyt myös puiden latvoihin ja miettinyt, miksi vanhan männyn latva on usein vinossa. Tuntuu kuin se olisi lopettanut kasvunsa ylöspäin ja alkanut tehdä kallistusta. Kun aikani tätä ihmettelin, huomasin, että latva kääntyykin aina samaan suuntaan eli pohjoiskoilliseen. Miksi näin, miksi juuri tuohon suuntaan? Sehän on ihan hullua.

On tätä ilmiötä muutkin pohtineet, mutta pätevää selitystä sille en ole löytänyt tai uskonut. Joku on epäillyt kasvitautia, mutta mikään ruoste tai tervasroso ei tuota saa aikaan, ei myöskään bakteeri tai virus kallistaisi puuta aina samaan suuntaan. Samasta syystä ei ilmiötä voi selittää millään vauriollakaan. Lumi painaa joskus puiden oksia tai latvaa, mutta yleensä siitä seuraa joko katkeaminen tai sitten kääntynyt osa kuihtuu. Näin ei tässä tapauksessa ole tapahtunut. Puu jatkaa kasvuaan terveen oloisena. Sitä en myöskään ole huomannut, että kääntynyt osa olisi kohtuuttomasti pidentynyt. Se tuntuu pysyvän melko samanmittaisena, ehkä tuuheentuvan jonkin verran. Tuuli voisi painaa latvaa tuohon suuntaan, koska olemme länsituulten alueella, mutta en usko siihenkään.

Itse olen miettinyt seuraavaa: Eliöt pyrkivät hyödyntämään vallitsevat olosuhteet mahdollisimman tarkkaan. Niinpä sanotaan, että puiden oksat ovat tuuheampia etelän puolella, koska saavat silloin enemmän valoa ja lämpöä. Tässä vain käy toisin päin. Olisiko kyseessä ilmiö, jossa puun solukko kasvaa lämmön puolelta enemmän ja kääntää siis latvaa pohjoisen suuntaan, jolloin latvus saa enemmän valoa ja lämpöä, koska sen lehväpinta on kohtisuoraan aurinkoon päin. Näin puu hyödyntäisi latvallaan maksimaalisen yhteyttämistuloksen. Mutta… niin monta muttaa tulee heti vastaan. Miksi vain latva? Miksi vain vanha puu? Miksi vain mänty? Miksi latva ei kuitenkaan kasva?

Ilmiön oikeaa selitystä en tiedä, mutta sitä on mukava miettiä ja tarkkailla. Olenkin katsellut puiden latvoja eri puolilla Suomea ja ilmiö tuntuu olevan sama, suunta on pohjoiskoillinen. Jos tästä asiasta ei muuta iloa ole, niin ainakin se, että tässä on hyvä apu eksyneelle, paljon parempi kuin ne onnettomat muurahaispesät puun etelänpuolella ja jäkälät rungolla, joita aina mainostetaan. Jos tiedät, mihin suuntaan sinun on mentävä, niin katso vanhan männyn latvaa ja lähde kulkemaan. Itse olen tullut useamman kerran metsästä pois männynlatvan opastamana, jos olen eksynyt.’

 

Homo europaeus

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Erikoinen tapaus

Illosporiosis christiansenii

’Aina ei aamulla tiedä, mitä illalla löytää. Olin ystäväni kanssa keskisuomalaisilla koskilla kuvaamassa, kun hän huomautti, että seuraavaksi mennään hautausmaalle. – No, mennään, mutta miksi? – Siellä on jotain värikästä, josta oli puhe FB:ssä. Yläkuvassa näkyy tätä värikästä, mutta mitä se on.

Jyväskylän vanhalla hautausmaalla 1800-luvulta olevilla jäkälöityneillä hautakivillä näkyi aniliininpunaista roisketta. Ensin tosiaan luulin, että ystäväni vetää nyt huulesta, sillä niin kovin tuo näytti maalilta, jota kiveen olisi roiskittu tai sitten marjalintujen ruokailujäämiltä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei tästä ole kyse. Väri on kovin harvinainen suomalaisessa luonnossa. Oikeastaan vastaavaa olen nähnyt vain limasieniin kuuluvalla sudenmaidolla, joita en kuitenkaan ole koskaan tavannut talvella enkä kivipinnalta. Muodoltaankin nämä täplät ovat erikokoisia ja -näköisiä kuin sudenmaidolla. Jotakin muuta oli kiinnittynyt kiven jäkäliin.

Yläkuvan alle olen kirjoittanut lajin tieteellisen nimen, sillä ei ole suomalaista nimeä. Kyseessä on jäkälillä loisiva jäkälä. Enpä ole moista ennen nähnyt enkä kuullut. Lajimääritykseen tuli FB:n kautta vinkki ja hakukoneella netistä löytyi sitten laji ja siitä otettuja kuvia. Samannäköisyys ei vielä varmista lajinmääritystä, mutta kun kirjallisuudesta löytyvät isäntäkasvit täsmäävät, niin kuvan jäkälälajia voi pitää melko varmana. Illosporiopsis christiansenii loisii pääasiassa laakajäkälillä (Physcia) ja keltajäkälillä (Xanthoria). Molempia löytyi hautakiviltä ja kuvassa oleva verkkomainen harmaa jäkälä on juuri hentolaakajäkälä (Physcia tenella).

Tämä jäkälä on todella outo olento. Se siis loisii eli kiinnittyy toisen jäkälän pintaan ja imee ravinnon tästä. Se on jäkälälajin suvuton muoto. Suvullista muotoa ei tunneta. Laji kasvattaa 1-1,5 mm äkämämäisiä, pinkkejä muodostumia isäntäjäkälän sekovarren päälle. Laji suosii typellistä ympäristöä. Suomesta se on tavattu seuraavista eliömaakunnista: V, U, EH, PH, PeP, InL. Ei siis ole kovin yleinen, mutta toisaalta se on vaikea huomata ja tunteakin.

Kun tuota jäkälää katselee tarkemmin, sijoittaisi sen paljon mieluummin sienten ryhmään. Toisaalta luetaanhan jäkälätkin nykyään sieniin. Kun sitten selasin nettiä, niin osa lukeekin tämänkaltaiset lajit sieniin, mm. Lajitietokeskuksen sivuilla se on sienten lahkossa (Hypocreales). Ehkäpä sen oikea paikka onkin siellä, jolloin se ei enää olekaan kovin suuri kummajainen. Toisaalta uusimmassa jäkäläkirjassa (Suomen rupijäkälät, 2015) se on mukana jäkälälajien luettelossa.’