Lahopuu

Laholimisammal, toistaiseksi LC-laji, mutta kasvupaikat hupenevat

’Muutaman viime viikon aikana on ollut enemmänkin puhetta lajien uhanalaisuudesta ja olen itsekin tänne blogiin päivittänyt tilanteen Luopioisten osalta. Luopioinen on nykyään osa Pälkänettä ja hyvin metsäinen alue Pirkanmaan kaakkoisosissa. Sieltä puuttuvat laajat viljelymaat, suuret asuinalueet ja suuremmat teollisuuslaitokset. Se on tyypillinen asukaspohjaltaan vähitellen vanheneva alue, jossa metsänhoidolla ja -käsittelyllä on suuri työllistävä ja taloudellinen merkitys. Niinpä uhanalaisraportti koskettaa monelta suunnalta tätä aluetta eikä vähiten lahopuun osalta.

Arvioinnissa on todettu, että uhanalaisista lajeista sadat ovat metsälajeja ja nimenomaan lahopuulajeja. Tämä johtuu siitä, että hyvän ja kannattavan metsänhoidon seurauksena metsämme ovat nuoria ja pienetkin kosteikot on ojitettu. Siksi metsissä ei ole riittävästi lahopuuta. Uuden arvioinnin mukaan tästä kärsivät etenkin kääpäsienet ja lahopuussa elävät hyönteiset mutta myös monet sammalet. Kololinnut etsivät pehmeää puuta pesää varten. Ne voivat lentää pitkänkin matkan etsiessään vanhaa metsää, mutta kasvien ja sienten tarina päättyy, jos läheltä ei löydy sopivaa kasvupaikkaa. Tosin itiökasveina niiden itiöt lentävät kauaskin, mutta jos lahopuuta ei ole muuallakaan, niin laji kärsii, uhanalaistuu.

Tutkimusten mukaan näinä aikoina uutta lahopuuta ei synny tarpeeksi. Parinkymmenen vuoden seuranta kertoo saman asian ja sen huomaa ahkera metsissä liikkujakin. Vaikka hehtaarilla kasvaa tuhat elävää puuta, niin sieltä löytyy vain yksittäisiä lahopuita. Risuja ja maatuvia kasvinosia on, mutta ne eivät vastaa kokonaisia lahoja runkopuita, joissa käävät kasvavat ja kuoriaiset kasvattavat jälkikasvuaan. Onhan lahoava puu arviolta usean tuhannen lajin koti.

Viime aikoina tätä on pyritty korjaamaan. Metsään on jätetty korjaamatta tuulenkaatoja ja on kaadon yhteydessä säästetty myös puolikkaita lehtipuita pystyyn lahoamaan. Joskus tulee mieleen Talvisodan tanner, kun katselee hakattua metsää, jossa törröttää keskeltä katkaistuja koivuja siellä täällä ja pirstaleisia runkoja makaa maassa. Parempi näinkin, mutta jotenkin tuntuu, että sillä vain paikkaillaan huonoa omaatuntoa. Parempi tulos saataisiin, kun jokin metsänomistan mielestä vähemmän arvokas lohko jätettäisiin kokonaan rauhaan ja sinne vaikka kolottaisiin puita lahoamaan.

Lahopuun syntyminen on hidas prosessi. Suojelualueilla lahopuumäärät on saatu lisääntymään ja se on vaikuttanut laajalti myös koko maata ajatellen. Pieniä suojelualueita vain pitäisi olla tiheämmässä, että lajit voivat siirtyä alueelta toiselle helpommin. Pienet kosteikot pitäisi jättää rauhaan ja varsinkin isot haavat pystyyn kasvamaan ja lahoamaan. Näin lisätään metsien monimuotoisuutta ja torjutaan uhanalaisuutta.’

Keltanastakka on yksi lahopuiden värikkäistä sienistä, jota sentään vielä tapaa

14. viikko: Metsäkulosammal

’Nyt on päästy sammaleen, jota voidaan sanoa jokapaikansammaleksi niin meillä kuin muuallakin. Kun matkaa autolla näin keväällä pitkin Suomea, ei voi olla törmäämättä kulosammaleen. Se värjää asfaltin ja pientareen välisen sorareunan punaiseksi nauhaksi. Itiöpesäkkeiden punaiset varret ovat niin tiheässä, että koko kasvusto värittyy punaan. Myöhemmin onkin sitten ihan eri asia tunnistaa tämä sammal. Monesti olen kantanut kotiin oudon sammalen ja miettinyt, mikä ihme tämäkin on ja lopulta se on ollut kulosammal. Samannäköisiä on niin monta. Mutta nyt sen erottaa ja sen tuntee, kun vähän katselee ympärilleen.’

Metsäkulosammal on muutaman sentin korkuinen pioneerisammal eli se kasvaa rikotulla maaperällä, avoimilla paikoilla, missä se monesti on ensimmäisenä jo heti lumien sulettua. Paras tuntomerkki on punaperäiset pesäkkeet, joita on runsaasti. Lehti on suikea, teräväkärkinen ja pienihampainen, solut neliömäiset.

Sammal on hyvin yleinen monenlaisilla kasvupaikoilla koko maassa. Se on kosmopoliitti eli kasvaa kaikkialla maapallolla.

Uhanalaiset Luopioisissa (jäkälät)

kalliokeuhkojäkälä

Uhanalaispäivityksessä on arvioitu reilut 20 000 eliölajia eli noin puolet maamme lajeista. Yksi suurimmista ryhmistä on sieniin kuuluvat jäkälät. Se on myös yksi vaikeimmista ryhmistä, ainakin harrastajan taholta. Itse olen merkinnyt retkeillessäni muistiin tai kerännyt näytteeksi erikoisia jäkäläkasvustoja ja yrittänyt sitten kirjojen avulla saada niille myös nimiä. Harrastajien riesana jäkälien kohdalla on niiden pienuus ja lajien samannäköisyys. Lisäksi ne tulisi määrittää myös kemiallisten reagenssien avulla. Näitä aineita harrastajan on vaikea saada käyttöönsä. Tästä syystä olen selvästi vähentänyt mielenkiintoani tähän ryhmään, varsinkin rupijäkälien kohdalla.

Koska sivustollani esittelen yli 200 jäkälälajia, niin on syytä mainita jotain niiden uhanlaisuudesta. Luokiteltuja jäkäliä on Suomessa hieman yli 2000 lajia. Näistä 24,5 % on merkitty uhanalaisiksi (CR, EN, VU) eli 477 lajia. Yleisin syy lajin joutumisesta tälle listalle on metsätalous (41 %). Etenkin vanhojen metsien hakkuut ja lahopuuston häviäminen sekä metsien puuston yksipuolistuminen ovat muuttaneet jäkälälajien esiintymismääriä. Muita syitä ovat kaivannaistoiminta (15 %) ja kemialliset saasteet (11 %). Samat syyt ovat uhkana myös tulevaisuudessa.

Luopioisista määritetyistä 220 jäkälästä uhanalaisia ja silmälläpidettäviä ovat seuraavat lajit:

CR- ja EN-luokkiin kuuluvia jäkäliä en ole löytänyt Luopioisista.

VU-luokka eli vaarantuneet lajit:

NT-luokka eli silmälläpidettävät lajit:

Mitään suurempia muutoksia ei Luopioisten jäkälien uhanalaisuudessa ole havaittu. Uusia ovat vaarantunut takkuhankajäkälä ja pari silmälläpidettävää nahkajäkälälajia. Varmaan täällä on muitakin, mutta niitä en tunne. Luopioisissa uhanalaisuutta jäkälien keskuudessa lisää sama kuin muuallakin eli metsien voimakas käsittely. Viime kesän löytö, takkuhankajäkälä, kasvoi niukkana vanhassa korpimetsässä Puutikkalassa. Sen säilyminen vaatisi metsän rauhoittamisen eikä säilyminen sittenkään olisi varmaa.

Paljon puhutaan kestävästä metsänhoidosta. Jäkälien kohdalla se ei sitä ole. Kun metsät nuorentuvat ja yksipuolistuvat, häviävät monet lajit. Hyvä esimerkki on palosuomujäkälä, jonka löysin Laipasta muutama vuosi sitten. Se vaatii kasvualustakseen palaneen puun nimensä mukaan. Näitä metsäpalon jälkeisiä rosokantoja ei vaan enää ole, niinpä ei jäkälääkään ole kohta enää. Pitäisikö vaatia kulotusta vai millä lailla tämä laji saataisiin säilymään?

13. viikko: Kiviharmosammal

’Nyt lumet saavat kyytiä ja sammalet paljastuvat sen alta. Tässä kasviryhmässä talvi tuntuu olevan vain lepoaika, sillä heti kun lumi poistuu, alkavat sammalversot pörhistyä vihreinä ja yhteyttää. Niiden solunesteiden on siedettävä pakkasta, koska solut eivät rikkoudu kovissakaan pakkasissa. Niinpä tämän viikon sammalkin, kiviharmosammal, on jo kovassa vedossa kivien ja lohkareiden päällä. Siihen pääsee tutustumaan helposti, kun etsii kiviltä kuivana harmaita ja kosteina vihreitä mättäitä. Ei muuta kuin etsimään!’

Kiviharmosammal on alle viisi senttinen sammal, joka muodostaa kivipinnalle puhtaita melko tiheitä kasvustoja. Ne voivat olla hyvinkin laajoja. Sammalen lehti on kouruinen, karvakärkinen ja keskisuoneton. Pesäkkeet ovat karvaisen hupun suojassa verson sisällä. Sammal on kuivana ja kosteana erivärinen.

Harmosammal on yleinen koko maassa ja kasvaa kivien aurinkoisilla pinnoilla niin pellonreunoissa kuin metsissäkin, myös kallioiden hyllyiltä sen löytää. Sammal on levinnyt laajalle. Kosmopoliitti.

Uhanalaiset Luopioisissa (Putkilokasvit)

Uusi valtakunnallinen uhanalaispäivitys, Punainen kirja 2019, julkaistiin 8.3. Siinä päivitettiin maamme kaikki eliöryhmät ja niissä esiintyvät uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien luokitus. Esittelin viime viikolla Luopioisten osalta sammalten uhanalaisuuden muutokset. Nyt on vuorossa ns. putkilokasvit, joihin kuuluvat siemenkasvien lisäksi myös sanikkaiset itiökasveista.

Tässä ryhmässä muutokset eivät olleet aivan niin suuria kuin sammalten ryhmässä. Tämä ehkä johtuu siitä, että kasveista juuri putkilokasvit ovat kauemmin ja paremmin kiinnostaneet tutkijoita ja harrastajia. Niinpä näistä on enemmän tietoa ja pidemmältä ajalta. Muutoksia toki on tässäkin ryhmässä tapahtunut edelliseen vuoden 2010 versioon.

Ensin taas myönteiset asiat eli seuraavat lajit ovat parantaneet statustaan (suluissa on vuoden 2010 luokitus):

Sitten luettelo niistä lajeista, jotka ovat pysyneet ennallaan tai joiden luokitus on huonontunut. EN-lajeja on kolme:

Vaarantuneita eli VU-lajeja on uudessa selvityksessä seitsemän (ennen yhdeksän):

Silmälläpidettävien lista on pidentynyt selvästi, ennen 18, nyt 29 lajia:

Laskospoimulehti (Alchemilla plicata) H, Tylppähammaspoimulehti (Alchemilla samuelssonii) H, Peltosauramo (Anthemis arvensis) H, Punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata), Pussikämmekkä (Coeloglossum viride), Kielikämmekkä (Dactylorhiza maculata ssp. fuchsii)Pesäjuuri (Neottia nidus-avis), Ahokissankäpälä (Antennaria dioica), Ketonoidanlukko (Botrychium lunaria), Ahonoidanlukko (Botrychium multifidum), Hentosara (Carex disperma), Kaislasara (Carex rhynchophysa), Vankkasara (Carex riparia), Sarjatalvikki (Chimaphila umbellata), Hajuheinä (Cinna latifolia), Huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum), Hullukaali (Hyoscyamus niger), Suovalkku (Hammarbya paludosa), Korpinurmikka (Poa remota), Lehtosaarni (Fraxinus exelsior) K, Kalliomaksaruoho (Sedum rupestre) K, Kelta-apila (Trifolium aureum), Musta-apila (Trifolium spadiceum), Pehmytpillike (Galeopsis ladanum) H, Pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria ssp. lapponica)Rautanokkonen (Urtica urens), Hietaorvokki (Viola rupestris), Kesämaitiainen (Leontodon hispidus), Ketoneilikka (Dianthus deltoides)

Edellä olevissa luetteloissa H-kirjain lajin perässä tarkoittaa, että se on hävinnyt Luopioisissa eli sitä ei ole tavattu enää 2000-luvulla. Kirjain K tarkoittaa, että laji ei ole ollut täällä koskaan alkuperäinen, vaan on koriste- tai satunnaiskasvi, joka on karannut luontoon.

Erityisen huolestuttava meidän kannaltamme on ormion luokituksen huononeminen EN-ryhmään. Tämä Luopioisten nimikkokasvi on tutkijoiden mielestä todellisessa vaarassa hävitä maastamme kokonaan. Ormio kasvaa vain Kukkia-järvessä ja vaikka sitä lähes aina retkeillessään tapaakin, niin sen pieni levinneisyysalue saattaa sen esiintymisen uhanalaiseksi. Ranta-asukkaiden tulisi huomioida tämä pieni kasvi ja antaa sen olla rauhassa. Myös kämmeköiden lisääntyminen listalla on huolestuttavaa. Vaikka punakämmekkä onkin nostanut statustaan niin pussikämmekän joutuminen listalle on ainakin Luopioisissa ymmärrettävää. En ole nähnyt kasvia moneen vuoteen täällä.

Linkkien kautta voit tutustua näihin lajeihin lähemmin kasvisivuilla.

12. viikko: Palmusammal

’Kevät tuntuu tulevan kohisten, kuten sanonta kuuluu. Uusi lumi on vanhan surma ja pälviä alkaa ilmaantua niin tienpenkoille kuin purojen partaillekin. Tämän viikon sammal on helposti löydettävissä, kun etsii jostakin kosteikon laidalta tai penkereestä sulaneen kohdan ja alkaa tähytä palmumaisia alle viisi senttisiä sammalversoja. Palmusammal on ihan pienen palmun näköinen ja siksi helppo tuntea. Ei muuta kuin etsimään tällä viikolla.’

Palmusammal on kooltaan 3 – 10 cm pitkä, suikertava sammal, joka muodostaa joskus hyvinkin tiheitä ja laajoja kasvustoja. Sen haarat ovat pystyjä silloin sammal on helppo tunnistaa, mutta suikertaessaan se helposti sotkeutuu monen muun samannäköisen kanssa.

Sammal kasvaa monenlaisilla kosteilla paikoilla koko maassa. Usein sen löytää koskikiviltä tai lahopuilta, jolloin se voi kasvaa yksittäisinäkin versoina. Myös korpimetsistä ja lähteiköistä se on helppo löytää. Pesäkkeitä sillä on harvoin.

Uhanalaisuus Luopioisissa (Sammalet)

aarnisammal

Pari kirjoitusta sitten oli puhe valtakunnallisesta uhanalaisluokituksesta ja sen uusimmasta versiosta. Olen tähän kirjoitukseen koonnut Luopioisista löydetyt uhanalaiset ja silmälläpidettävät sammallajit ja niiden nykyisen luokituksen. Lajeihin voi tutustua lähemmin kasvistosivuilla, joihin linkit johtavat.

Ensin iloiset uutiset. Seuraavat sammalet ovat laskeneet luokitustaan eli niiden on todettu olevan yleisempiä ja paremmin turvassa kuin mitä määriteltiin vuonna 2010:

Listoilta poistetut sammalet (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Sitten siihen surullisempaan listaan. Seuraavat sammallajit ovat edelleen uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Niiden luokitus on saattanut pysyä samana tai valitettavasti myös huonontua.

Luopioisten uhanalaiset tai silmälläpidettävät sammalet 2019 (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Lehtisammalet

Maksasammalet

Surullinenhan tuo lista on. Nyt sinne on päätynyt jopa äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, joita aikaisemmin ei ole ollut. Samoin on erittäin uhanalaisia enemmän, kokonaista seitsemän kappaletta (ennen yksi). Myös vaarantuneet ovat lisääntyneet niin kuin luettelosta näkyy (nyt 18, ennen 8). Kuinka paljon prosentuaalisesti alueen lajimäärästä on uhanalaisia, sitä en ole laskenut, eikä sitä voi verrata valtakunnalliseen lukuun (34,5 %), koska se vaatisi koko lajiston tarkastamisen, mitkä lajit ovat mukana arvioinnissa ja mitkä eivät. Silmälläpidettävien määrä on pienentynyt (nyt 16, ennen 27) eli se tarkoittaa, että tästä ryhmästä on lajeja nostettu varsinaisiin uhanalaisryhmiin. Onneksi uusia silmälläpudettäviä ei ole tullut mukaan.

Sammalten uhanalaisuus on hälyttävä. Näistäkin lajeista näkyy, että valtaosa niistä on niin kuin valtakunnallisestikin lahopuun, ikikorpien ja soiden lajieja. Luopioisissakin nämä biotoopit ovat vuosien varrella vähentyneet. Alueella ei ole yhtään aarnialuetta ja muutkin suojelualueet ovat kovin pieniä ja nuoria. Onneksi on sentään niitä. Osa näistä lajeista kasvaa juuri suojelualueilla, mutta monien kasvupaikat ovat edelleen vaarassa tuhoutua rakentamisen tai metsien käsittelyn vuoksi.

Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua on iloisempia uutisia ja tämä negatiivinen kehitys on saatu pysähtymään tai kääntymään jopa toisin päin.

lehtokinnassammal

11. viikko: Pohjankivisammal

’Olin jäällä hiihtämässä viime sunnuntaina ja katselin samalla kivenlohkareita kuvatakseni jäkälien kauniita ruusukkeita kiven pinnalla. Kuhmujäkälä ja kehräkäkälät olivat jo pörhistyneet talven jälkeen, mutta niin olivat ensimmäiset sammaletkin. Harmosammal näytti terveen vihreältä ja sen seurana pienet pohjankivisammalet availivat versojensa päitä ottamaan vastaan valon ja lämmön. Hämmästyksekseni huomasin, että näissä pienissä tuppaissa oli jo tämän vuotisia pesäkkeitä pystyssä ja osa oli jo auennutkin. Pesäkkeen pään hampaat olivat leväällään ja aukko pesäkkeen sisään auki. Itiöt saattaisivat pöllähtää tuulen kuljetettavaksi koska tahansa. Kasvu on alkanut. Etsipä tämä pieni sammal tällä viikolla.’

Pohjankivisammal on pieni, kupumaisia parin sentin kokoisia kasvustoja kivipinnalle muodostava lehtisammal. Lehdet ovat karvakärkiset ja pesäkeperä on suora.

Sammalen voi tavata muiden sammalten seasta itsenäisinä tiiviinä kasvustoina ja yleensä se muodostaa runsaasti pesäkkeitä. Sen kasvupaikat ovat aina kivillä ja kallioilla.

Pohjankivisammal on yleinen sammal koko maassa, etelässä hieman harvinaisempi kuin pohjoisessa, Ahvenanmaalta se puuttuu.

Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

Uhanalaispäivitys

Erittäin uhanalainen kangasraunikki vaatii pikaista suojelua

’Perjantaina 8.3.2019 julkaistiin päivitys Punaiseen kirjaan eli maamme uhanalaisiin lajeihin. Edellinen versio on vuodelta 2010. Maamme arviolta 48 000 lajista tässä tarkastelussa oli mukana n. 22 400 lajia eli n. 46 %. Edellisessä versiossa todettiin uhanalaisia lajeja olevan 1505 lajia, nyt 2667 lajia eli määrä on lähes kaksinkertaistunut. Kadonneiksi tällä ajalla on merkitty 312 lajia. Huonompaan suuntaan siis ollaan menossa eikä tämä varmaankaan ole mikään yllätys. Selittävänä tekijänä voidaan pitää ainakin ilmastonmuutosta, mutta myös luonnon eliöympäristöjen muuttumista, luonnollista kantojen vaihtelua ja tarkempaa inventointia.

Luonnon monimuotoisuus on elämän edellytys. Jokainen häviävä eliö koskettaa jollakin tavalla myös meitä ihmisiä. Kun tehdään tällaisia inventointeja, saadaan niissä tuntumaa siihen, mitkä ovat seuraavana häviämisvuorossa. Jos jonkin eliön luokitus kymmenen vuoden aikana on muuttunut esim. vaarantuneesta (VU) erittäin uhanalaiseksi (EN), on se tulevaisuudessa häviävä laji, jollei asialle tehdä mitään. Kun kerran jokaisella lajeilla on olemassaolon oikeus, ei meillä ihmisillä ole oikeutta hävittää sitä. Sen joutuminen uhanalaislistalle on jo merkki siitä, että jotain on tehtävä, muuten luonnon monimuotoisuus kapenee taas lähitulevaisuudessa yhdellä lajilla.

Aarnihiippasammal on vaarantunut ja suosii vanhoja metsiä

Monimuotoisuuden kapeneminen on saatava pysähtymään. Maamme tavoite on vuodessa 2020 eli ensi vuonna. Tilanne ei suinkaan näytä siltä, että tavoitteeseen päästään. Edelleenkin meillä on budjetissa häviävän pieni määräraha (n. 100 miljoonaa) käytettävissä liki 50 000 lajin suojeluun, kun samalla yhden lajin suojeluun käytämme kymmeniä miljardeja (sosiaaliturvan menot). Epäsuhta on melkoinen.

Mitkä lajit sitten ovat uhanalaisia? Vastaus löytyy Punaisesta kirjasta. Jos sieltä noukkii ryhmiä, joissa on suurimmat osuudet uhanalaisia lajeja, niin tässä muutama luku: Linnut 35 %, sammalet 34,5 %, matelijat ja sammakkoeläimet 20 %, putkilokasvit 18 %. Kaikista arvioiduista uhanalaisia on 11.9 %.

Itseäni kiinnostaa erityisesti sammalten korkea prosenttiluku. Tuskin näitä on sen tarkemmin tutkittu kuin muitakaan, mutta itsellenikin oli yllätys, että tämän ryhmän prosentti on toiseksi korkein. Se tietää yli 300 lajia. Ne ovat pääasiassa lahopuiden lajeja, ravinteisten soiden lajeja ja ikimetsien lajeja eli niiden biotooppien lajeja, jotka itsessäänkin ovat joutuneet kärsimään ihmistoiminnasta, metsien hakkuista, soiden ojituksista ja lahopuun vähyydestä. Jotta näitä lajeja voitaisiin auttaa, olisi Etelä-Suomeen perustettava runsaasti lisää suojelualueita, joissa nämä sammallajit saisivat rauhassa kasvaa ja menestyä. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä vuosia, mutta kovin hidasta tämä on ollut. Valtaosa suojelualueista on edelleen pohjoisessa.

Äärimmäisen uhanalainen kantokinnassammal vaatii lahopuujatkumoa

Sammalten uhanalaisuudessa on myös uusi piirre. Uutena uhanalaisena biotooppina ovat tulleet tunturit. Näiden kohdalla eivät enää suojelualueet auta, sillä Lapin tunturialueen harvinaiset sammalet ovat katoamassa ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ne kasvavat lakialueilla yleensä lumenviipymillä ja kun suurempi kasvillisuus valtaa tunturit ja lumi ei enää viivy pitkälle kesään lakialueen painanteissa, eivät nämä sammaletkaan löydä enää sopivaa kasvualustaa vaan katoavat. Miten näitä voitaisiin auttaa? En ainakaan minä keksi siihen muuta keinoa kuin pistää ilmastonmuutos aisoihin. Se vain tahtoo olla kovin vaikeaa ja hidasta.

Punainen kirja on siis ilmestynyt ja sen voi ladata netistä. Siihen kannattaa tutustua, mutta välttää ahdistumista. Yksittäinen ihminen voi näistä asioista puhua ja kirjoittaa, mutta se tahtoo valitettavasti olla meidän ainoa tekomme. Voimat eivät tahdo millään riittää tuulimyllyjen kanssa taisteluun.’