Rikosroomaani

 

Rikosromaani Petri Tamminen on maamme johtavia nykykirjailijoita. Olen lukenut häneltä liki koko hänen tuotantonsa ja pitänyt lukemastani. Varsinkin hänen varhaiset novellikokoelmansa olivat mahtavia. Kaikkiin liittyy ajattelu ja pikkutarkka viimeistely. Näin kevätvalon ja kauneuden keskellä on turvallista lukea tällaista kirjaa, jonka kansikuvakin lupaa räntäsadetta ja loskaa. Pienimuotoisena kirja on nopeasti luettu, mutta antaa pitkäksi aikaa pohdittavaa. Toinen asia onkin sitten, viitsiikö näitä asioita paljon pohtia.’

Komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista on hiljattain menettänyt vaimonsa Marjan. Töissä hän jahtaa kolleegansa Immosen kanssa sitkeää rikollista Hermann Ångströmiä, joka vie elämänhalun, ilon ja onnen, saattaa uhrinsa masennukseen, tahdottomuuteen, jopa itsemurhan partaalle tekeytymällä auttajaksi erilaisiin vaivoihin. Mappi toisensa jälkeen täyttyy rikollisen tihutöistä, mutta itse rötöstelijä ei jätä mitään tuntomerkkejä itsestään. Poliisi on ymmällään. Hän saa jopa virka-apua Ruotsista, jossa on samantyyppinen ongelma, mutta päinvastainen, joku tekee ihmiset onnellisiksi. Jokin havainto Ångströmistä tulee sattumalta, mutta aina rikollinen pääsee kuin pääseekin onnen kaupalla pakoon. Vehmas hakee apua omiin- ja työongelmiinsa lisäämällä työtä ja lopuksi juopottelusta, mutta sairastuukin itse turhautuessaan ja jää sairauslomalle. Hän pohtii, onko rikollinen todellinen vai ei? Bussissa Ångström kuitenkin istuu ja pakenee poliiseilta puistoon, mutta taaskaan ei jää mitään konkreettia jäljelle, ellei sellaiseksi lasketa romuttuneita poliisiautoja ja katkenneita lyhtypylväitä.

Tamminen on novellisti tai aforisti, lyhyen proosan taitaja. Tässä kirjassaan hän on kurkottanut proosan suuntaan, mutta edelleen tekstin sisältä löytyy pieniä helmiä, ajatelmia, novellinalkuja. Onko se hyvä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään? Novellistina hän pääsee paremmin oikeuksiinsa, mutta kuka tänä päivänä lukee novelleja, puhumattakaan aforimeista. Ehkä näin on paras. Tammisen teksti on karua ja runollista. Hän kuvaa elämää, usein keski-ikäisen miehen elämää, ajattelun kautta. Vehmas saattaa kesken kaiken pohtia jotain aivan muuhun aihepiiriin kuuluvaa ongelmaa kappalekaupalla ja päätyä johonkin tai sitten ei. Tarinaan se ajattelu ei välttämättä kuulu ollenkaan. Kirjailija myös kuvaa asioita, tapahtumia vertauskuvallisesti, kauniisti, ajatuksella. Tekstistä näkee, että se on huolella punnittu, mietitty viimeistä pilkkua myöten ja siksi lukijan on turvallista sitä maistella. Toinen asia on sitten se, ymmärtääkö lukija sitä kuvakielta, jota kirjailija kantaa esiin.

’Kaikkein suurimmista synneistään Vehmas ei saanut otetta. Ne olivat siihen liian suuria. Hän vaistosi ne. Tekoja ne eivät olleet, ne olivat tätä elämää, kerran kallistumaan lähtenyttä, työntekoa, ainaista poissaoloa ja seinään päin kääntymistä, toisen nyyhkytyksen kuuntelemista yön pimeydessä ja mielen kylmettämistä, nukahtamista.’

’Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä.’

Persoonallinen kirja on tunnelmaltaan kuin kuva maastamme loskakaudella. Se luo kuvan apeudesta, jossa jokin kummallinen ankeuttaja vielä riehuu kuin murhaaja Stephen Kingin tarinoissa, mutta ei paljastu kaikista ponnisteluista huolimatta. Vehmas on kaiken tämän esiinnostaja, kertoja ja sellaisenaan hyvin luotu tyyppi.

Tamminen, Petri: Rikosromaani. Otava 2012. 173 s.