Rasismin juuret

tn_tappakaa_ne_saatanat_1439888931’Olen lukenut viime aikoina kaksi rotuja ja rasismia käsittelevää kirjaa. Sven Lindquistin jo 20 vuotta sitten ilmestyneen Tappakaa ne saatanat, josta nyt on otettu uusintapainos ja afrikkalaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanin Kotiinpalaajat. Molemmat käsittelevät omalla tavallaan rasismia. Kun se on pinnalla tänäkin päivänä ja päivän lehdet siitä jatkuvasti kirjoittavat, voi asiaa miettiä myös näiden kirjojen kautta.’

Tappakaa ne saatanat on jo vanha kirja, mutta se on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin ensi kertaa ilmestyessäänkin. Rasismi ei ole hävinnyt maailmasta, mutta sen alkuperä ja juuret näyttävät hämärtyneen. Tämä kirja valottaa eurooppalaista rasismia Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikassa. Jos tänä päivänä jokin valtio käyttäisi rasistista valtaa samalla tavalla kuin vuosisata sitten, se tuomittaisiin yleisesti ja valtio asetettaisiin boikottiin, syrjään, tuomittavaksi ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuitenkin silloin niin Englanti, Ranska, Espanja, Belgia kuin Saksakin käyttäytyivät siirtomaidensa kansalaisia kohtaan rikollisesti ja täysin luvallisesti. Vielä 60-luvulla ihannoitiin sen ajan sankareina niin Henry Stanleyä kuin muitakin löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia. Kuitenkin heidän toimensa eivät tämän päivän ajattelun mukaan kestä päivänvaloa.

Lindquist siteeraa sen ajan toisinajattelijoita, jotka kirjallisin keinoin yrittivät avata ihmisten silmiä huomaamaan väkivallan ja terrorin. Joseph Conrad kirjoitti kirjan Pimeyden sydän, jonka ydinlause on päässyt Lindquistin kirjan nimeksi. Tuona aikana rotuoppi rehotti ja tummat luokiteltiin paitsi villeiksi niin myös vähä-älyisiksi, raaoiksi ja vaarallisiksi. Siksi heitä sai surmata ilman rangaistusta ja heidän omaisuutensa ryöstää ilmaan seuraamuksia. Pahimmilleen väkivalta meni Belgian Kongossa, jonka väestön elämällä ja varoilla on kustannettu Brysselin katukuvaa vieläkin hallitsevat monumentit kuningas Leopold II aikaan.

Kirja valottaa monipuolisesti eurooppalaista siirtomaa-ajan rasismia ja sen siirtymistä 1900-luvulle. Kun Hitlerin julmuudet tuomitaan, usein unohdetaan, etteivät muutkaan maat mitään pulmusia olleet. Juutalaisvainot juontavat juurensa ja tarkoitusperänsä siirtomaavallan linnakkeista, joissa Saksa ei suinkaan ollut se pahin toimija. Silloin hävitettiin surutta heimoja jopa kansoja sukupuuttoon pelkästä ahneudesta ja vallanhalusta joko orjuuttamalla tai peräti metsästämällä. Musta ihminen ei ollut ihminen eikä häntä tullut kohdella ihmisenä. Tästä on kulunut vain sata vuotta.

Kun tänä päivänä puhutaan rasismista, se on pientä siihen verrattuna, mitä se oli sata vuotta sitten. Erona on tänään se, että silloin sitä ei pidetty mitenkään vääränä, nyt pidetään. Sen verran ihmiskunta on kehittynyt. Vanhoja tapoja ei poiskytketä nappia painamalla. Hitlerin aikaan Stalin toimi Venäjällä samalla tavalla, se ei vain tullut samalla tavalla julkisuuteen, koska hän hävitti oman maansa rajojen sisäpuolella olevia kansoja. Samaa teki Mao Kiinassa hieman myöhemmin. Kulttuurivallankumouksessa tuhottiin paljon suurempi määrä oman maan kansalaisia kuin Hitlerin aikaan Euroopassa.

Nykyisen rotuvihan ja rasismin juuret ovat siirtomaavallassa, sen ajan hallitsijoiden ’luvallisessa’ toiminnassa. Ihmisessä asuu rasismi kovassa ja kovasti on tehtävä töitä sen poiskitkemisessä. Kun Jugoslavian raunioilla taisteltiin uusien valtioiden synnytyspaineessa 1990-luvulla, syyllistyttiin etnisiin puhdistuksiin samalla tavalla vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Samaa tekee Isis tänä päivänä Syyriassa ja Pohjois-Afrikan maissa. Sama voi nousta esiin eri puolilta maailmaa tulevaisuudessakin. Siksi on tiedettävä menneisyys, jotta voi tajuta nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Lindquistin kirja on hyvä lukea, siitä saa pohjaa ymmärtämiselle.

Adichien kirja on kaunokirjallinen romaani, mutta se tuo kiinnostavalla tavalla esiin nigerialaisen ihmisen ajatuksia, elämää ja toimintaa nykymaailmassa, jossa ei enää pitäisi olla rasismia. Hyvä ja luettava romaani sekin, niin kuin hänen edellinenkin teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä palaan Kotiinpalaajiin blogissa myöhemmin uudelleen, kunhan saan sen kokonaan luettua.

Lindquist, Sven: Tappakaa ne saatanat. Into, 2015 (1992), suom. Antero Tiusanen. 250 s.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat. Otava, 2014, suom. Hanna Tarkka. 523 s.

Ajan rannalla

ajan rannalla

’Tulipa taas hyödynnettyä kirjastoauton antia ja luin jo vähän vanhemman Henning Mankellin kirjan: Ajan rannalla. Arvostelut tästä kirjasta aikoineen menivät pahasti ristiin: toiset pitivät sitä mestariteoksena toiset floppina. Epäilen, etteivät jälkimmäiset tajunneet kirjan luonnetta ja jujua. Sitä ei pidä lukea juonen vuoksi eikä totena, se on tarinakokoelma ja mytologinen ilotulitus. Jos ottaa liian vakavasti sen kuvauksen esimerkiksi valkoisesta ihmisestä, voivat mustatkin joutua aika omituiseen valoon ja kuitekin kyse on ihmisistä, vaikkakin erilaisen historian muovaamista.’

Tätä kirjaa Mankell kirjoitti ja viimeisteli parikymmentä vuotta. Se pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa. Kirjailija on asunut Mosambikin Mabutossa vuosikausia ja toimii siellä paikallisen teatterin dramaturgina. Hänethän yleisesti tunnetaan Wallander-dekkareistaan, mutta monipuolisen kirjailijan parhaat teokset liittyvät Afrikkaan ja hänen kokemuksiinsa mustan väestön piirissä. Väistämättä kirjoituksissa tulee myös esille historia siirtomaavallan ajalta ja alkuperäisten kansojen elämä silloin ja nyt.

Kirja on oikeastaan tarinakokoelma, jonka kertoo Felisberto, ikivanha sokea mies. Hän kuuluu laajaan sukuun ja hänen tarinansa ovat kulkeneet suvussa perimätietona aina myyttisestä Samimasta alkaen, joka kuoli satoja vuosia sitten elettyään liian pitkän elämän. Hänellä oli ruumiissaan merkki, valkoinen juova päästä kantapäähän ja se ilmaantuu suvussa aina jollekin aikojen kuluessa. Tällainen lapsi on sanan mukaan merkitty ja erikoinen, suvun historian ja perinteen jatkaja. Felisberto oli nuoruudessaan Dom Estefanon palvelija. Vallankumouksen jälkeen hän palasi perheensä luo elämään alkuperäistä afrikkalaista elämää. Palveluaika on kuitenkin näyttänyt hänelle sen ristiriidan, joka valkoisten ja mustien välillä vallitsi. Estefano kuolee ja hänen kuolemansairas vaimonsa paranee ja pakenee viimeisten kanssa maasta ennen eversti Nquilan saapumista. Kirja ei kerro vallankumouksen etenemisestä, ei sen alusta eikä lopusta, vaan se kertoo yksttäisistä ihmisistä ajan rannalla, heidän elämästään ja kuolemastaan, perinnöstä, joka siirtyy seuraaville sukupolville.

Mankell on hyvin monipuolinen kirjailija, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen. Olen lukenut vain yhden Wallanderin (Palomuuri) ja se riitti sitä laatua. Samoin olen lukenut yhden hänen nuortenkirjansa (Varjot kasvavat hämärässä) ja siitä sain kuvan hänen kyvystään kirjoittaa myös nuorille. Näitä Afrikka-aiheisia olen lukenut useita ja nauttinut jokaisesta. Ne eivät ole tusinatavaraa, sillä jokainen on herättänyt ajatuksia ja jäänyt pitkäksi aikaa mietityttämään mieleen. Erityisen hieno kirja oli Tuulten poika, joka väistämättä tuo mieleen toisen Afrikkaa kuvaavan kirjailijan eteläafrikkalaisen André Brinkin. Mankellin tuotantoon kuuluu myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta kertovia teoksia (Savuna ilmaan, Kadonneiden miesten metsä). Niissäkin tulee esiin hänen loistava tapansa kehitellä tarinaa. Ajan rannalla on upea kirja kuvaamaan sitä ajattelutapaa, joka mustilla on. Siirtomaavallan ajalla heitä ei edes pidetty ihmisinä, heillä oli kuitenkin silloin jo omanlaisensa sivistys, joka ei vain sorron aikaan päässyt esiin. Mankell kertoo tarinoiden kautta sen viisauden ja ajatuksen rikkauden, joka sisältyy muistoihin. Ihmiset elivät ja elävät edelleenkin vaatimatonta ja meidän mielestämme köyhää elämää. Rikkaus on kuitenkin muistoissa. Nuotiotulen ääressä kerrottuna muistot heräsivät henkiin:

’Vanha Felisberto hymyili saatuaan kertomuksensa päätökseen.

– Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, maasto jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomusta. Niiden äänet kuiskivat yössä, ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme.’

Mankell, Henning: Ajan rannalla. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2008 (1998). 298 s.