Vien sinut kotiin

’En ole viime aikoina ehtinyt kirjoitella tänne lukemiani kirjoja. Tämä asia on minua surettanut, sillä kesän aikana sateisina iltoina on tullut luettua useita hyviä kirjoja jos myös huonoja, joista ei paljon muistiin jää. Vavahduttava Panu Rajalan Virvatuli, Eino Leinon elämä, on vielä käsittelemättä, niin paljon se antoi ajatuksen aihetta, samoin Colm Tóbínin siirtolaisuutta käsittelevä upea teos Brooklyn. Kovimmin kolautti kuitenkin aivan uunituore esikoisromaani Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Tällaista kirjaa tapaa harvoin.

Tarina alkaa ja päättyy samaan maisemaan, Porkkalaan. Välillä on huikea elämä. Markus elää lapsuutensa kolmen sisaren kanssa. Ellen on huippulahjakas viulisti, kaksoissisar Carola oman tiensä valitsija ja nuorimmainen Sofia alistettu. Uskonnollinen yhteisö on tiukka, vanhoillinen ja ankara. Kuka kestää, kuka menehtyy, kuka jättää leikin kesken?

Kun Ellenin viulu vaikenee ja Carola erotetaan, lähtee Markus tekemään omaa uraansa Amerikkaan järjestön päämajaan Brooklyniin. Veljet valvovat siveyttä, eivät anna anteeksi, tuomitsevat ja hylkäävät. Siihen maailmaan on sopeuduttava ja se maailma hyväsyttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Allison on Markuksen suuri rakkaus, mutta tämä on langennut ja pelottelu tehoaa. Markus jättää hänet samalla kun lähtee pienen seurakunnan johtajaksi Nebraskaan. Siellä hänet petetään avioon ja liittoon, joka ei toimi, on vain kulissia. Eroaminen ei tule kysymykseen, varsinkaan jos aikoo päästä uralla eteenpäin.

Vuodet, vuosikymmenet kuluvat ja Markus saa yllättävän kirjeen tyttäreltään. Samaan aikaan tulee surusanoma kotimaasta ja veljien tuomio hänen toiminnastaan järjestössä. Hänen maailmansa kaatuu toistamiseen. Siitäkin on päästävä yli. Tähän tarvitaan pieni lapsi, välitön ja rakastava, joka katsoo suoraan ilman taka-ajatuksia.

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Enpä hetkeen muista vastaavaa esikoista. Kirjan tekstistä tulee mieleen suosikkikirjailijani Joel Haahtela, toisaalta kaupunkikuvauksista Kjell Westö ja miksei myös parin vuoden takainen Finlandia-voittaja Jussi Valtonen. Tämän tarinan jännite kantaa alusta loppuun. Vaikka jo ihan alussa kerrotaan tyttären kirjeestä, niin sen salaisuus säilyy loppuun saakka ja vaikka jo alusta voi lukea pieninä vihjauksina kirjan traagiset tapahtumat, yllättävät ne siinä vaiheessa, kun ne kerrotaan auki tekstin edetessä. Rakenne on loistava.

Uskomatonta on myös tarinan huikea tietomäärä. Tuntuu, että kirjailijan on oltava itse sisällä Jehovan toidstajien yhteisössä, että osaa kirjoittaa siitä tällä tavalla. Toisaalta se huikea tietämys musiikista viittaisi siihen, että kirjailijan pitäisi olla huippuviulisti. Molemmista saa hyvin uskottavan kuvan ja varsinkin musiikin kuvauksessa on todella helmeilevän kaunista kerrontaa. Kirjan parasta antia onkin sen kieli, joka on loppuun asti hiottua ja täsmällistä, mutta samalla traagisuudesta huolimatta uskottavaa ja jopa kepeää.

Kirja ei tuomitse ketään, se ei ota kantaa järjestön asioihin, mutta rivien välistä voi lukea kaiken ja haukkoa henkeään. Syvempi ajattelu nostaa karvat pystyyn, sitä ei tarvitse kertoa, se pursuaa läpi. Aivan samalla tavalla kuin musiikin voi lukiessaan kuulla ja se kuinka Ellenin viulu soi Markuksen päässä läpi vuosien, samalla tavalla järjestön valheellisuus ja kaksinaismoraaliset asenteet iskevät silmille kuin märkä vaate.

Kirja on hieno ja ihmettelen, jos se ei nouse palkittujen teosten listoille tänä vuonna. Suosittelen lämpimästi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena, 2017. 284 s.

Kadonnutta kaupunkia etsimässä

’Historia on mielenkiintoista ja kun se myös kirjoitetaan mielenkiintoisesti, niin historiallisen kirjan parissa viihtyy. Jussi Jäppisen uusin Jyväskylä-kirja on tällaisenaan hieno saavutus. Varmaankin vanhat jyväskyläläiset löytävät minua enemmän muistoja kirjan sivuilta ja voivat eläytyä tarkemmin tuon ajan elämään. Itsekin sain siitä paljon ja monet jutuissa esiintyvät nimet asettuvat paikoilleen Jyväskylän katukuvassa. Surullista tällaisissa kirjoissa on päättäjien lyhytnäköisyys päätöksissään, vaikka jokainen tajuaakin, ettei kaikkea voi säilyttää.’

Kirjan alaotsikko on Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Tämä kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Jäppinen on ilahduttavasti penkonut kotikaupunkinsa menneisyyttä jo usean kirjan verran. Tässä kohtaa hän pureutuu puutalokortteleiden elämään 1800-luvulta nykypäivään ja siihen kuinka nämä ovat sinä aikana muuttuneet, vanhat puurakennukset kadonneet, uudet kivitalot nousseet. Kirjaa on surullista lukea, kun ajattelee sitä valtaisaa kulttuuriperintöä, joka menetettiin hävittämällä puurakennukset kaupungin ruutukaava-alueelta. Toisaalta ymmärtää, ettei niitä voinut jättää paikoilleenkaan kaupungin kasvaessa pienestä muutaman tuhannen asukkaan ’kylästä’ nykyaikaiseksi yli sadan tuhannen asukkaan kaupungiksi. Kun katsoo kirjan sisäkannessa olevaa kuvaa ja vertaa sitä takasisäkannessa olevaan ilmakuvaan, huomaa sen valtaisan muutoksen, mikä on tapahtunut. Vain kymmenkunta puutaloa on aivan kuin vahingossa saanut jäädä kerrostalojen puristukseen. Kokonaisuutena näyttävin on Toivolan vanha piha ja sekin on korttelista vain vajaa neljännes.

Jäppinen kuvaa kirjassaan paitsi puutaloja, niiden rakentajia ja arkitehtuuria, niin myös asukkaita ja heidän elmäänsä puutaloaikana. Kirjan luvuista nousevat esiin niin Hannikaiset, Parviaiset, Gummerus ja Fredrikson, jotka ovat kukin hallinneet kaupunkikuvaa pitkään. Lukijalle muodostuu myös käsitys siitä, missä nämä valtakunnallisestikin vaikuttaneet merkkihenkilöt ovat asuneet. Hannikaisten asuinpaikalla kasvaa edelleen komea lehtikuusi, vaikka pihapiiristä onkin muodostettu puisto. Gummeruksen kirjapainon paikalla on autokatos ja Fredriksonin tehdaskiinteistön paikka on muokattu asunnoiksi. Kirjan luvuista henkii kunnioitus tuon ajan ihmisiä kohtaan, heidän pyrkimyksilleen kaupungin parhaaksi. Vaikka ajattelisi kuinka myönteisesti tuon ajan asumista, niin on vaikea kuvitella kaupunkia, jossa ei ollut vesi- eikä viemäriverkostoa, ei sähkövaloja eikä julkista liikennettä. Kaikki nämä saatiin jo puutalokaupungin aikaan ja ne osaltaan myös jouduttivat talokortteleiden häviämistä. Asukkaita tuli lisää ja kaikille piti saada katto pään päälle.

Nopeassa uudistamisessa tuli myös vahinkoja, Alvar Aallon nuoruudentyö, Rauhayhdistyksen talo, ehdittiin hävittää ennen kuin edes huomattiin sen arvo, samoin kävi toisen arkkitehdin Yrjö Blomstedtin useiden piirtämien talojen kohdalla. Onko Villa Rana yliopiston alueella ainoa jäljellä oleva? Myöskään siinä vauhdissa ei taloja ehditty kuvantaa tarpeeksi tarkasti, niin että jälkipolvilla olisi tarkat kuvat sen ajan asumisesta ja rakennuksista. Siksi tämänkailtainen kirja on kulttuuriteko Jyväskylän kaupungille ja luulen, että vanhemmat ihmiset mielellään palaavat uudelleen ja taas uudelleen tutkimaan kirjan artikkeleita ja kuvia. Itse tulin kaupunkiin 1960-luvun loppupuolella ja silloin suuri osa puutaloista oli jo hävitetty. Niinpä en itse muista kuin joitakin kortteleita, jotka nekin sitten nopeasti saneerattiin kerrostaloiksi. Torin lähellä asuneena en osannut edes kuvitella, että vain muutama vuosi aikaisemmin torin elämää hallitsi suuri hirsinen Kauppakoulu, joka sitten purettiin pois 60-luvun alussa linja-autoaseman laajennuksen tieltä.

Jälkeenpäin ajateltuna kaupunki olisi voinut tehdä edes yhdestä korttelista historiallisen muistomerkin vanhasta Jyväskylästä, mutta näin ei käynyt. Viimeisimmät tuhot koettiin viime vuonna ja varmaan edelleenkin on kohteita, jotka odottavat kunnostamista. Tämä vaan on ollut kovin radikaalia, vanha pois ja uusi tilalle.

Kiitos Jussi Jäppiselle tästä kirjasta!

Jäppinen, Jussi: Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Atena, 2017. 272 s.

Yhden lapsen kansa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.

Kalamiehet

kalamiehet’Viime aikoina on Afrikasta tullut mielenkiintoisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet mustat ihmiset. Yleensä meillä tunnettu afrikkalainen kirjallisuus on ollut valkoisten tuottamaa (esim. André Brink, J.M. Coetzee). Maanosan syvä tarinaperintö taitaa tulla esiin kuitenkin aidoimmillaan alkuperäisväestön kautta. Tästä esimerkkinä ovat etenkin nigerialaiset kertojat: Chimamanda Ngnozi Adichie, Chinua Achebea, Wole Soyinka. Monet kirjoittavat englanniksi, mutta kerronnassa on syvää taustaa Afrikan maaperästä. Tällainen on myös Obioman Kalamiehet. Kannattaa tutustua!’

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä Nigeriassa Akuren kaupungissa. Heidän isänsä komennetaan töihin toiselle paikkakunnalle ja äiti ei ehdi vahtia poikiaan yrittäessään saada perheen pysymään ruoassa. Niinpä pojat saavat rauhassa kalastaa kuusi viikkoa vaarallisella Omi-Alan joella, kunnes naapuri heidät ilmiantaa. Siitä seuraa rangaistuksia ja nuhteita, kostoa ja tuhoa.

Kaupungilla liikkuu Abulu, jota pidetään hulluna, mutta hän osaa ennustaa ja taikauskoiset kaupunkilaiset uskovat häntä. Hänen ennustuksestaan lähtee liikkeelle perheen tragedia. Abulun ennustus koskee poikia. Kun elämä alkaa mennä pieleen, se myös menee. Ikenna vanhimpana kokee sen ensin ja syytösten ja pelon vuoksi myös Boja kärsii sen seuraukset. Nuoremmat tekevät kaikkensa pelastaakseen perheen kunnian, mutta tulos on yhtä huono: Obembe pakenee ja Ben, joka on tarinan kertoja, joutuu vankilaan yhdeksäksi vuodeksi. Vain perheen kaksi nuorinta vasta vauvaikäiset pelastuvat.

Isällä oli suuret suunnitelmat poikien suhteen: lakimies, lääkäri, professori jne., mutta kaikki suunnitelmat kaatuvat. Pojat olivat kalamiehiä ja tarina alkaa siitä. Sen loppu on erilainen kuin he silloin ajattelivat ja mitä isä suunnitteli, mutta kuitenkin he olivat kalamiehiä.

Tarina on vahva, pelottava, koskettava, kauhistuttava. En mielelläni lue kirjoja, joissa lapset joutuvat kärsimään. Nykyään sellainen kirjallisuus on vallalla, varsinkin dekkareissa. Niinpä tartuin tähän kirjaan epäröiden. Tuttavani kehuivat sitä, arvostelut ylistivät kirjan takaliepeessä, mielenkiinto heräsi takakannen tekstistä.

Obioman teksti on upea, kerronta joustavaa ja helpon tuntuista, tarinan rakenne koukuttava. Kirjassa ei ole oikeastaan mitään vikaa, ei mitään tuomittavaa – paitsi lapset, jotka joutuvat kärsimään. Kylähullun ennustus poikien väkivallasta toisiaan kohtaan rikkoo veljesten välisen harmonian ja valtasuhteet. He alkavat kyräillä, käyttäytyä oudolla tavalla, muuttua väkivaltaisiksi. Heidän elämästään tulee vaarallista ja vaikka kertoja Ben on vasta pieni poika, hän aistii sen vaaran, joka Ikennasta henkii.

Kun sitten isommat veljet ovat poissa, vallan ottaa seuraava Obembe ja taas Ben on toisen käskyvallan alla, vaikka ei haulaisi. Alkaa kostonkierre, jossa tarkoitus on tappaa Abulu. Tuntui vastenmieliseltä lukea pienten poikien suunnitelmia niin rotanmyrkystä, kuristamisesta kuin veitsistäkin. Kaikesta tästä joutuu eniten kärsimään Ben, jonka niskaan kaikki lopulta kaatuu.

Mikä on afrikkalaisen taustan osuus väkivallassa, mikä kaikenlaisten kansan keskuudessa leviävien taikauskoisten käsitysten osuus, entä katolisen kirkon osuus? Sinällään kirjailija kertoo tarinan kaunistelematta sitä, mutta ei hän myöskään paljon pohdi sen sanomaa, ehkä sitä ei pohtinut kirjan kertojaminäkään. Sinällään kelpo kirja luettavaksi, mutta ei liian syvällisesti ajateltavaksi.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Atena, 2016, suom. Heli Naski. 336 s.

Keskikesän juhla

juhannus

’Olen kesän alussa ihaillut pilviä, pieniä ja suuria. Niistä löytyy aina uusia muotoja ja uutta ihmeteltävää. Tasainen pilvikatto ei näytä mielenkiintoiselta, sen värit sen sijaan näyttävät. Poutapilvet, kumpupilvet jopa ukkospilvet sen sijaan kiinnostavat muodoillaan. Toisaalta niistäkin löytyy hienoja värejä. Näin juhannuksen aikaan kannattaa tähystää taivaalle ja ihailla, varsinkin yön kuulaina hetkinä. Monesti me nukumme kaikkein hienoimman ajan harrastaa pilvibongausta. Kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyt Pilvibongarin opas (Ateena, 2007) auttaa tunnistuksessa ja antaa paljon tietoa erilaisista pilvistä. Siihen kannattaa tutustua.’

Lämmintä ja aurinkoista juhannusta lukijoille!

Kaikki pysyväinen haihtuu pois

kaikki pysyväinen’Tuore esikoiskirja haukkaa suurta palaa, onnistuu ja ei onnistu. 30 vuotta sitten maailma oli erilainen monella tavalla kuin nyt. Silloin ei varmaankaan kukaan osannut kuvitella tätä päivää, ei nähdä niitä tapahtumia, jotka hyvinkin pian sen jälkeen muuttivat maailmaa ratkaisevasti. Vieläkin näen silmissäni sen ajan kuvia: Jeltsin tankin päällä, Ceausescu vasten seinää ammuttavana, Berliinin muurin murtaminen jne. McKeon on ollut Tsernobylin aikaan alle kymmenvuotias. Niinpä kirja ei voi olla omakohtainen ja se näkyy. Hänen luomansa tarina liittyy todelliseen maisemaan eikä se ole helppo asia. Tässä muutama kommentti kirjasta.’ 

Irlantilaisen teatteriohjaajan esikoisteos kertoo tarinan Tsernobylin ydinturmasta, neuvostomaailman romahtamisesta ja pienten ihmisten kohtaloissa elämää suurempien tapahtumien myllerryksessä.

Tapahtumia kuvataan lääkäri Grigorin, hänen vaimonsa Marian, tämän sisarenpojan Jevgenin ja säteilyalueelta paenneen Artjomin perheen kautta. Kaikkien elämä muuttuu, kun vähitellen tihkuu tietoja suuresta onnettomuudesta, jota neuvostomaailma ei voinut hyväksyä. Grigori joutuu pakon eteen pelastaakseen sen, mitä on enää pelastettavissa. Hän tuntuu olevan ainoa, joka tajuaa, mitä on tapahtunut ja mitä on tehtävä, mutta häntä ei kuunnella, hänet vaiennetaan viimeiseen asti ja niin hän uhraa elämänsä asialle, jota Neuvostoliitossa ei ole olemassakaan.

Maria muuttuu kirjan edetessä vallankumoukselliseksi, joka hakee muutosta Neuvostoliiton natistessa liitoksissaan. Hänen oma avioliittonsa Grigorin kanssa meni rikki jo ennen näitä tapahtumia, mutta kasvoi uudelleen tärkeäksi, kun tapahtumat vyöryivät päälle. Sisarenpoika Jevgeni on taitava pianisti jo lapsena. Toisten poikien kiusaaminen on lopettaa hänen uransa jo ennen kuin se on edes alkanut. Pieni yhdeksänvuotias lapsi elää aivan omaa elämäänsä kaaoksen keskellä ja osallistuu asioihin, joihin ei olisi pitänyt osallistua. Artjomilla ei ole tulevaisuutta. Isä kuolee säteilyyn, sisar sairastuu, äiti taistelee lastensa puolesta, mutta alueelta tulleilla ei ole toivoa, he ovat myrkyllisiä, saastuneita.

Kirja peilautuu Svetlana Aleksijevitsin kirjaan Tsernobylista nousee rukous. Ehkä tämä kirja on ollut hyvinkin suurena ponnekkeena McKeonilla omaa kirjaansa kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumat kulkevat päähenkilöiden mukana, niin taustalla säteilee koko ajan Tsernobyl ja se lukijan on otettava huomioon. Kirjailija lähestyy aihettaan pienten ihmisten kautta. Kun vastassa ovat näin suuret tapahtumat, ei aihe ole helppo.

Hieman ihmettelin aiheen valintaa. Kuinka länsieurooppalainen, tämän ajan hapatuksen saanut voi ollenkaan asettua neuvostoihmisen rooliin ja olla uskottava. Tässä lieneekin kirjan suurin vaikeus ja ongelma. Päähenkilöt toimivat ja ajattelevat länsimaalaisittain, heidän slaavilainen tunteellisuutensa, flegmaattinen olemuksensa, elämän kokemuksensa ja tapansa eivät pääse kirjassa tarpeeksi hyvin esiin. Niinpä Aleksijevitsin kirja kuvaa tuota aikaa paljon paremmin. Ei tämäkään kirja huono ole, mutta siinä kirjailija on haukannut hieman liian suuren palan. Eivät pienet ihmiset tajua näin suuria asioita ennen kuin vasta paljon myöhemmin, kuten viimeisestä luvusta käy ilmi.

Glasnost, perestroika, Neuvostoliiton hajoaminen, Mathias Rust lentokoneineen Punaisella torilla, vallankumouksen uhkat ja sitten maailman pahin ydinvoimalaonnettomuus. Näistä on kulunut nyt 30 vuotta, eikä niitä vieläkään tajuta, ei osina eikä  kokonaisuutena. Grigori kuolee säteilyyn, Maria potee syyllisyyttä lopun ikäänsä, Artjom katoaa historiaan olemattomana uhrina, Jevgenistä tulee sen ajan tulkki, loistava pianisti. Kullakin on taustansa ja siellä olevat valintansa, oikeat ja väärät, painolastina elämässä. Kirjaan kannattaa tutustua!

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena, 2016, suom. Ulla Lempinen. 369 s.

Mitä miehen pitää

mitä_miehen’Viime aikoina on paljon puhuttu miehen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa. Tämä kirja ei puutu siihen, mutta se valottaa miehen velvollisuudentuntoa ja sinnikkyyttä jopa jääräpäisyyttä, jotta päästään tavoitteisiin. Siinä kohden kirjasta voisi olla tämän päivän ihmisillekin mallia. Ehkä poliittinen puurtaminen osoittaa samaa sinnikkyyttä kuin mitä Kunto-pojalla oli tässä kirjassa. Mielenkiintoinen teos.’

En ole lukenut Jarmo Ihalaisen esikoisteosta (Perheestä ja alastomana juoksemisesta), joka sai tunnustusta HS:n kirjallisuuspalkintofinaalissa vuonna 2012. Niinpä en osaa verrata teoksia toisiinsa. Esitteen mukaan esikoisteoksen keskiössä olivat naiset, nyt tässä ovat miehet. Mitä miehen pitää tehdä – saavuttaakseen hyvän elämän, kestävän parisuhteen, kunnioituksen yhteiskunnassa, ollakseen hyvä isä, kunnon työntekijä, parempi ihminen? Tähän problematiikkaan Ihalainen iskee kertomuksensa kahden sukupolven miehistä. Isoisä Kelpo elää huutolaisena 1900-luvun alun maaseudulla ja tyttärenpoika Mika yrittää selviytyä 2010-luvun Helsingissä. Vuoroluvuin miehet lähestyvät toisiaan ja tekevät, mitä miehen pitää tehdä.

Kelpo on äidin hylkäämä huutolaispoika, joka joutuu kiertämään talosta taloon orjana. Hän tekee miesten töitä kymmenvuotiaasta alkaen aamupimeältä iltapimeään palkatta, lähes ruoatta, rikkinäisissä vaatteissa, ilman koulua tai muuta kasvatusta kuin isännän nyrkki. Sieltä hän nousee arvostetuksi muurariksi, perustaa perheen, saa lapsia ja rakentaa talon, on itsellinen, ei huutolainen enää. Mika menettää vaimonsa eron kautta, saa lapset vuoroviikonloppuisin luokseen, yrittää deittipalstojen kautta saada seuraa. Työkseen hän toimii luokanopettajana. Elämä vie häntäkin, tuntuu kuin hänkin olisi huutolainen, jota toiset komentavat, mutta hänkin tekee sen, mitä omasta mielestään miehen pitäisi tehdä.

Ihalainen kirjoittaa sujuvasti käyttäen paljon vastakkaisuuksia: pitää tehdä tai sitten ei pidä tehdä. Joissain kohdin ne tuntuivat jo kikkailulta ja liiottelulta, mutta tyyli on se ja se kantaa kirjan loppuun saakka. Toisaalta siitä tulee vähän saarnaajamainen tuntu: Haluan haluta enemmän, ja vähemmän. Haluan huutaa ja olla hiljaa. Nukkua liikaa ja herätä aikaisin. Juosta kauas ja kävellä lähelle… Sinänsä mielekästä problematiikkaa, kirjailija tosin jättää pohdinnan lukijalle.

Kun kirja käsittelee miehen tekemisiä, seuloo se väkisinkin myös naisen elämää. Johtuvatko miehen tekemiset naisen elämästä? Sopivatko kemiat yhteen, vai tuleeko ristiriitoja? Kelpoa eivät naiset määräilleet, hän oli yhteiskunnan ja isäntien jyrän alla. Mika liikkuu väljemmillä vesillä kalastaen, niin kuin kirjailija hienosti allegorisoi, mutta hänen elämäänsä määräävat yhteiskunnan lisäksi myös naiset. Exvaimo on kuvattu lähes vastuuttomaksi oman edun tavoittelijaksi, jonka määräysvallan alle Mika joutuu alistumaan aivan kuin Kelpo aikoinaan. Deittituttavat ovat kliseisiä otoksia palstojen tarjonnasta. Kun hyvä löytyy, olosuhteet korjaavat sadon. Mikaa käy enemmän sääliksi kuin Kelpoa. Kelpo nousi omalla työllään, sai lopulta sen, mitä halusi: talon ja haluamansa naisen. Mika tuntuu työstä ja sen tekemisestä huolimatta saavan yhä vähemmän ja ajautuvan yhä yksinäisempään suuntaan.

Kuinka paljon näitä kahta miestä voi yleistää? Kelpo eli maailmassa, jossa pääsi eteenpäin vain tekemällä työtä ja luottamalla itseensä. Sellaisia miehiä kirjallisuus on väärällään Koskelan Jussista alkaen. Mikakin tietää tämän, mutta sätkii ihan eri suuntaan kuin kala verkossa. Hän ei löydä paikkaansa eikä pääse kohoamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Sellaisiakin miehiä on, eikä niitä tarvitse hakea pelkästään kirjallisuudesta. Mikä yhteiskunnan on näin muuttanut?

Ihalainen, Jarmo: Mitä miehen pitää. Atena, 2016. 254 s.

Kuudes sukupuutto

Kuudes sukupuutto’Uunituore kirja, jonka arvio oli Hesarissa viime perjantaina, johdattaa meidät lukijat ikuisuuskysymysten äärelle. Vaikka asiaan ei sotkisi ollenkaan mukaan uskontoja ja uskomuksia, niin aihe ei jätä kylmäksi tutkijoitakaan. Aina ilmestyy maailmanlopun ennustajia, pelottelijoita, hyssyttelijöitä. Nyt on menossa ilmastonmuutos, muutama kymmenen vuotta sitten metsien happamoituminen ja sitä ennen hyönteismyrkkysota. Hyvät asiat näistä, toivottavasti, on otettu kehitykseen mukaan, huonot saavat jäädäkin unholaan. Maailmanlaajuisesti tiedetään ilmaston lämpenevän, mutta vastahan se jäähtyi neogeenikaudella ennen jääkausia ja siitä on kulunut todella vähän aikaa maapallon tai maailmankaikkeuden ikään verrattuna. Hyvä kirja herättää ajatuksia!’

Harva asia on nostattanut paineita ja tunteita samalla tavalla kuin elämän historia. Siihen on ollut tietenkin syynä niin uskomukset kuin todentamisen vaikeuskin. Kun asiat pohjataan fossiileihin ja sedimenttien ajanmäärityksiin, voi tulla tietenkin virheitä, mutta myös onnistumisia. Uuden asian tuominen keskusteluun herättää aina myös vastustusta. Vielä 1700-luvulla fossiileista ei tietdetty mitään, löydökset selitettiin muulla tavalla. Tiedemiehet kinasivat asioista, joita tänään pidetään totuuksina, mutta huomenna voidaan heittää romukoppaan. 1980-luvulla kirjoitettu kirja on auttamatta vanhentunut.

Kun toimittaja tarttuu mielenkiinnosta ja etsimisen halusta aiheeseen, joka herättää tutkijoissakin erimielisyyttä, liikutaan pehmeällä pohjalla. Itse tartun popularisoivaan tiedekirjaan arvellen. Kun kirja on kuitenkin saanut arvostetun amerikkalaisen Pulitzer-palkinnon, ei se voi olla pelkkää huuhaata. Kuitenkin tällaista kirjaa pitää aina lukea kriittisesti, vaikka kirjan lopussa olisikin kymmenien sivujen liite- ja kirjallisuuskokoelmat.

Ajanjaksot, joissa elämän selvittelyssä liikutaan, ovat valtavat, käsittämättömät. Tunnettu vertaus on kello, jossa ihminen saapuu vasta viimeisellä minuutilla ja kuitenkin täällä ollaan taaperrettu jo parisataatuhatta vuotta. Kun kirja puhuu kuudennesta sukupuutosta, se tarkoittaa massasukupuuttoja, joissa eliöstöstä valtaosa on tuhoutunut joko äkillisesti tai maailman historian mittakaavassa lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin tällainen massasukupuutto tapahtui liitukauden lopulla, kun suuret matelijat hävisivät maapallolta. Se oli viides sukupuutto. Edelliset tapahtuivat 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella, 250 miljoonaa vuotta sitten permikaudella, n. 400 miljoonaan vuotta sitten devonikaudella ja 450 miljoonaa vuotta sitten ordoviikkikaudella. Kirjassa pohditaan näiden tuhojen syitä vain pintapuolisesti ja keskitytään nykyiseen tuhoon, joka alkoi suurten eläinten (esim. mammutti) häviämisellä heti viimeisimmän jääkauden jälkeen. Tällä hetkellä kiistellään kovin siitä, ensinnäkin onko tällainen tuho meneillään vai ei ja toiseksi jos on niin onko sen aiheuttaja ilmastonmuutos vai ihminen.

Toimittaja tapaa tutkijoita ja ajattelijoita, vertaa tietojaan jo edesmenneitten tutkijoiden saavutuksiin ja tekee myös omia päätelmiään niin kuin me kaikki teemme. Niillä ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Hänet herätti tutkimaan aihetta sammakkoeläinten katoaminen ja muuttuminen uhanalaisimmaksi ryhmäksi eliöitä. Yhdeksi syyksi katoamiseen paljastui siimamainen sieni, jota ihminen kuljetti mukanaa mantereelta toiselle. Etsimisensä kautta hän päätyi pian tutkimaan kuolevia koralleja, katoavaa sademetsää, happanevaa merta, viimeisiä suuria eläimiämme, sukupuuttojen historiaa, tulokaslajeja, jotka tappoivat jouduttuaan uuteen ympäristöön ja ihmisen leviämistä ahneesti kaikkialle. Nämä aiheet ovat saaneet kirjassa omat lukunsa ja valottavat sitä tosiasiaa, mikä hänellä varmaan on hypoteesina ollutkin, että ihminen on kaiken takana. Kadunmies olisi tämän voinut sanoa suoraankin, tosin tutkimatta ja joku tiedemies voisi sanoa kaiken olevan pötyä tutkittuaan asiaa koko ikänsä.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikka suuri osa sen esimerkeistä ja tiedoista olivatkin osittain tuttuja. Onhan hauska huomata, että vielä muistaa itsekin jotain. Jäin itse kaipaamaan kambrikauden murrosta ensimmäisenä tiedossa olevana suurena mullistuksena elämän kehityksessä, mutta se lienee enemmänkin lajeja synnyttävä prosessi kuin niitä hävittävä, vaikka tiedetään, että kambrikauden lopulla (yli 500 miljoonaa vuotta sitten) suuri määrä kokonaisia pääjaksoja tuhoutui yllättäen.

Oman mielenkiintonsa lukemiseen toi vuosi sitten tekemäni matka Costa Ricaan. Siellä tutustuimme paikallisiin sammakoihin ja saimme kuulla niiden olevan häviämässä. Samoin monet kirjassa mainitut lintulajit tulivat tutuiksi matkan aikana. Sademetsän rakenne ja toiminta täydentyivät myös kirjaa lukiessa. Kirjan myötä heräsi halu päästä uudelleen tutkimaan vaikka Amatsonin sademetsää, niin kauan kuin se on vielä olemassa. Kirjasta huokui jonkinlainen apatia, vaikka kirjoittaja olikin hieman kyseenalaisin keinoin yrittänyt keventää kerrontaa. En aina ymmärtänyt kaikkia vertauksia nykyajan toimijoihin, mutta se suotakoon, vohan niiden yli hypätä. Tämä kuitenkin teki kirjasta erilaisen kuin pelkkä kuiva tietokirja, toisaalta kevensi myös sen totuudellisuutta lukijan mielessä.

Jos historiassa jokaisesta asiasta oltiin ensin eri mieltä ja niistä kiisteltiin, niin kuka sanoo, että nyt tämän kirjan asiat ovat oikeita. Jos maailmaa on kohdannut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, joista aina kourallinen eliöitä on jäänyt jäljelle jatkamaan kehitystä, niin onko kuudes sen kummallisempi. Ihminen, jos on syyllinen, tuhoaa todennäköisesti itsensä muiden mukana, mutta jokunen eliö jää jatkamaan, aivan varmasti ja muutaman miljoonan vuoden kuluttua kaivetaan esiin fossiileja, joilla on kummalliset piirteet ja jotka liikkuivat kovin epätasapainoisella tavalla. Mistä lähtisi uusi linja – hyönteisistä, rotista vai merestä, niin kuin ennenkin? Kannattaa tutustua.

Kolbert, Elizabeth: Kuudes sukupuutto, Luonnoton historia. Atena, 2016, suom. Pirkko Vesterinen. 367 s.

Linnan juhlat

linnanjuhlat’Tänään on maamme 98. syntymäpäivä. Luin viikolla kirjan, joka sijoittuu vuoteen 2017 eli suureen satavuotisjuhlaan. Roope Lipastin tragikoominen teos asettaa ajatukset eri asentoon, saa pohtimaan ihmissuhteita, elämän kipupisteitä uudella tavalla ja koukuttaa tekstin hauskuudella ja sujuvuudella. Kaikki ei kuitenkaan ole sellaista miltä näyttää. Ei ole itsestään selvää, kuka on hyvis ja kuka pahis, ei myöskään se, kenen rinnalla kannattaa Linnan juhliin taapertaa.’

Hannu on tavalinen suomalainen mies, jolla on tavallinen haave, päästä edes kerran presidentin kutsumana Linnan juhliin, kävellä Marian kanssa punaista mattoa pitkin kättelemään. Hän seuraa vuodesta toiseen seremoniaa, tuntee presidenttien tavat, tietää asiasta tavallista ihmistä enemmän. Mutta eihän sinne niin vain mennä. Sitten Hannua kohtaa katastrofi toisensa perään, vaimo Maria jättää, työpaikka menee, asunto myydään, eikä hän näe enää tarvetta haaveelleen, ei edes elämänsä jatkolle.

Sananmukaisesti itsetuhon reunalta hänet pelastaa Mikko ja aloittaa Hannun persoonallisen treenaamisen. Tavoite aseteaan vuoden 2017 linnan juhliin. Hannulle luodaan ohjelma, Muutosh, jonka tarkoitus on kiinnittää ihmisten huomio juuri ennen vaaleja vain ja ainoastaan tähän ehdokkaaseen. Kampanja on repivä ja yllätyksellinen. Hiljainen, vaatimaton Hannu on siinä kuin ulkopuolinen sätkynukke, mutta mukana kuitenkin. Lopulta vaalit tulevat ja kutsu Linnan juhliin. Kuka on Mikko? Mitä tarkoituksia tällä on ja miksi hän syytää rahaa pyyteettömästi ympärilleen? Lopussa kirja saa kaottisia piirteitä. Hannu ei enää tiedä mistään mitään: vaimo on lähtenyt, tytär myös, Mikko on ottanut vallan hänen elämästään. Pelastuuko kukaan, pelastuuko edes presidentin kaunis puoliso?

Ajankohtaan sopiva teos ilmestyi viime keväänä. Se on tyylillisesti hienosti kirjoitettu. Olen pitänyt muistakin Lipastin kirjoista (Rajanaapurit, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies) juuri tästä syystä. Teksti on huoliteltua ja jämäkkää, se etenee yllätyksien kautta vääjäämättä kohti lopputulosta. Tällä kertaa juoni saa jopa dekkarinomaisia piirteitä. Tapahtumat ovat osin surrealistisia ja lukija joutuu hymyn ja nauruntirskahdusten välissä miettimään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Onko Linnan juhlat meillä jo jokin institutio, jota ei saa arvostella saatika asettaa vaaralle alttiiksi? Toisaalta samaa aihettahan Ilkka Remeskin käsitteli taannoin yhdessä kirjassaan.

Hannu on toisaalta reppana, kaikkien vietävänä ja manipuloitavana, toisaalta hän on suomalainen mies puutteineen. Hän itse kertoo tarinaa, joten hänen omat toilailunsa voi lukea vain rivien välistä tai vaimon kommenteista. Ei avioliitto aina mene putkeen, vaikka kumpikin parhaansa yrittää, omasta mielestään. Hannu on johdateltavissa, hän menee Mikon mukaan, vaikka tavat ovat outoja ja huomio vain harmittaa, jopa hävettää. Syynä on tavoite, päästä Linnan juhliin ja ehkä siinä sivussa myös saada Maria takaisin.

Herkullinen teos luettavksi näin juhlien aikaan. Ei kaikki ole sitä, miltä se näyttää!

Roope Lipasti: Linnan juhlat. Atena, 2015. 283 s.

Hauskanlainen katuperspektiivi

hauskanlainen

’Olen asunut Jyväskylässä kohta viisikymmentä vuotta. Kaupungin kadut ja rakennukset ovat tulleet tutuiksi. Koska vapaa-ajan vietän muualla, ihmiset ovat jääneet vieraammiksi. Jussi Jäppisen kirja oli iloinen tuulahdus mennyttä ja nykyisyyttä. Sen loistava kuvitus herättää muistoja kaupungista, joka ei enää ole pieni muutaman tuhannen asukkaan puutalokaupunki, vaan maakuntansa pääkaupunki. Asukaslukukin on nykyään yli 140 000. Niinpä kaupunki ei ole voinut säilyä entisellään, ei aina edes tunnistettavassa muodossa. Siksi tämä kirja herättää paljon ajatuksia.’

Jussi Jäppinen on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja kotikaupungistaan Jyväskylästä. Hauskanlainen katuperspektiivi on näistä viimeisin. Kirjassa hän yhdistää vanhan historiallisen kuvan nykypäivään hienolla tavalla. Kuva saa samalla sananmukaisesti historiallista syvyyttä. Kun esimerkiksi kansikuvassa Asemakadun oikea puoli hehkuu nykypäivän väreissä, nykyisin rakennuksin, valottaa mustavalkoinen vasen puoli sitä näkymää, jonka kaupunkiin tulija näki 1900-luvun alussa seistessään vanhan aseman portailla. Nythän siinä on Asema-aukion parkkipaikka.

Monet kirjan kuvat ovat häkellyttäviä. Jotain tuttua saattaa olla takana näkyvässä maisemassa, joka ei muutu, mutta rakennettu ympäristö, se on aivan eri kuin vaikkapa sotien aikaan. Keljonkeskuksen markettien parkkipaikalla ei enää kasvateta heinää. Kun itse tulin Jyväskylään 60-luvun puolivälissä, kohtasin vielä monia puutaloja kaupungin keskustassa. Nyt niitä ei enää ole, mutta kirjassa ne elävät ja kertovat siitä kulttuurista ja maisemasta, joka silloin vallitsi. Jyväskylää on moitittu siitä, että se on hävittänyt puutalot lähes kokonaan. Kirja päättyy Toivolan vanhaan pihaan, joka on ainoa menneisyydestä kertova kokonaisuus kaupungissa. Mutta eihän koko kaupunki voi olla enää sellainen, vai voiko?

Tarkkuus, jolla kirja on tehty, ihmetyttää. Tekijän on täytynyt perehtyä historiaan hyvin tarkkaan, nähdä vuodenajat, jopa kellonajat, vanhoista kuvista ja asettaa kameransa täsmälleen samalle kohtaa, mihin entisajan kuvaaja omansa on asettanut. Niinpä vaikka etsimällä etsin virheitä, en niitä löytänyt. Eräs kuva Yliopistonkadulta mielestäni oli väärin, kunnes luin asiaa valaisevan tekstin: katua oli levennetty. Niinpä vanhassa kuvassa kuvaaja seisoi jalkakäytävällä mutta uudessa keskellä katua. Mielestäni hienoin kuva löytyy Lutakosta. Siinä kuvan yläosa on vanhaa aikaa ja veteen heijastuu uusi Lutakko. Todella hieno oivallus ja toteutus.

Kirja on kunnianosoitus Jyväskylälle ja sen historialle. Niinpä sitä voi vilpittömästi suositella lahjaksi juhlien lähestyessä. Varmaankin monet ikänsä Jyväskylässä asuneet nauttivat itseni tavoin kirjan annista. Nuoremmat saattaisivat saada innostuksen tutkia omaa kotiseutuaan tarkemmin. Kun esitelin kirjaa ystävälleni, karkasi aika käsistä ja kuva toisensa jälkeen herätti meissä niin mukavia kuin surullisiakin muistoja.

Jäppinen, Jussi: Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Atena, 2015. 200 s.