Hauskanlainen katuperspektiivi

hauskanlainen

’Olen asunut Jyväskylässä kohta viisikymmentä vuotta. Kaupungin kadut ja rakennukset ovat tulleet tutuiksi. Koska vapaa-ajan vietän muualla, ihmiset ovat jääneet vieraammiksi. Jussi Jäppisen kirja oli iloinen tuulahdus mennyttä ja nykyisyyttä. Sen loistava kuvitus herättää muistoja kaupungista, joka ei enää ole pieni muutaman tuhannen asukkaan puutalokaupunki, vaan maakuntansa pääkaupunki. Asukaslukukin on nykyään yli 140 000. Niinpä kaupunki ei ole voinut säilyä entisellään, ei aina edes tunnistettavassa muodossa. Siksi tämä kirja herättää paljon ajatuksia.’

Jussi Jäppinen on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja kotikaupungistaan Jyväskylästä. Hauskanlainen katuperspektiivi on näistä viimeisin. Kirjassa hän yhdistää vanhan historiallisen kuvan nykypäivään hienolla tavalla. Kuva saa samalla sananmukaisesti historiallista syvyyttä. Kun esimerkiksi kansikuvassa Asemakadun oikea puoli hehkuu nykypäivän väreissä, nykyisin rakennuksin, valottaa mustavalkoinen vasen puoli sitä näkymää, jonka kaupunkiin tulija näki 1900-luvun alussa seistessään vanhan aseman portailla. Nythän siinä on Asema-aukion parkkipaikka.

Monet kirjan kuvat ovat häkellyttäviä. Jotain tuttua saattaa olla takana näkyvässä maisemassa, joka ei muutu, mutta rakennettu ympäristö, se on aivan eri kuin vaikkapa sotien aikaan. Keljonkeskuksen markettien parkkipaikalla ei enää kasvateta heinää. Kun itse tulin Jyväskylään 60-luvun puolivälissä, kohtasin vielä monia puutaloja kaupungin keskustassa. Nyt niitä ei enää ole, mutta kirjassa ne elävät ja kertovat siitä kulttuurista ja maisemasta, joka silloin vallitsi. Jyväskylää on moitittu siitä, että se on hävittänyt puutalot lähes kokonaan. Kirja päättyy Toivolan vanhaan pihaan, joka on ainoa menneisyydestä kertova kokonaisuus kaupungissa. Mutta eihän koko kaupunki voi olla enää sellainen, vai voiko?

Tarkkuus, jolla kirja on tehty, ihmetyttää. Tekijän on täytynyt perehtyä historiaan hyvin tarkkaan, nähdä vuodenajat, jopa kellonajat, vanhoista kuvista ja asettaa kameransa täsmälleen samalle kohtaa, mihin entisajan kuvaaja omansa on asettanut. Niinpä vaikka etsimällä etsin virheitä, en niitä löytänyt. Eräs kuva Yliopistonkadulta mielestäni oli väärin, kunnes luin asiaa valaisevan tekstin: katua oli levennetty. Niinpä vanhassa kuvassa kuvaaja seisoi jalkakäytävällä mutta uudessa keskellä katua. Mielestäni hienoin kuva löytyy Lutakosta. Siinä kuvan yläosa on vanhaa aikaa ja veteen heijastuu uusi Lutakko. Todella hieno oivallus ja toteutus.

Kirja on kunnianosoitus Jyväskylälle ja sen historialle. Niinpä sitä voi vilpittömästi suositella lahjaksi juhlien lähestyessä. Varmaankin monet ikänsä Jyväskylässä asuneet nauttivat itseni tavoin kirjan annista. Nuoremmat saattaisivat saada innostuksen tutkia omaa kotiseutuaan tarkemmin. Kun esitelin kirjaa ystävälleni, karkasi aika käsistä ja kuva toisensa jälkeen herätti meissä niin mukavia kuin surullisiakin muistoja.

Jäppinen, Jussi: Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Atena, 2015. 200 s.

Kielletty kansa

kielletty kansa’Maailma on käynyt viime aikoina rauhattomammaksi kiitos Venäjän ja Lähi-Idän. Molemmissa kohteissa tuntuu, ettei ratkaisua löydy, ei ainakaan helpolla. Lähi-Idän konfliktista on kirjoitettu hyllymetreittäin tekstejä, vuoroon kunkin osallistujan puolelta ja toisia vastaan. Tunteella kirjoitetut tekstit luovat kuvan kauheuksista ja terrorista, joihin toiset syyllistyvät. Harva kirja pysyy tasapuolisuudessa ja osaa nähdä sen tosiasian, ettei kaikki ole niin kuin luullaan. Tartuin siksi hieman empien uusimpaan kriisiä käsittelevään teokseen, Tuomas Mustikaisen kuvaukseen palestiinalaisalueilta. Valitettavasti tätäkin kirjaa vaivaa sama ongelma kuin monia muitakin, tasapuolisuuden puute. Lukemalla teoksen voi luoda oman käsityksensä asiasta, tässä muutama oma kommenttini kirjasta.’ 

Kirja lähestyy vaikeaa aihetta. Palestinan kansa elää hajallaan monen maan alueella ja joutuu konflikteihin naapuriensa kanssa yhtenään (esim. Jordania karkoitti osan 3 miljoonasta palestiinalaisesta levottomuuksien vuoksi pakolaisleireille). Kun kerrotaan kirjailijan nimeämän kielletyn kansan kohtaloista ja elämästä, törmätään monenlaiseen totuuteen. Aiheeseen liittyy suuri määrä tunteita, toiveita, pettymystä, väkivaltaa, syrjintää, joidenkin mielestä jopa apartheidia. Kun lisäksi mukana ovat myös uskonnot, historian tapahtumat, raha ja maailmanlaajuiset valtasuhteet, on sekamelska valmis.

Palestiinalaiset ovat pääasiassa muslimeja, vain pieni osa on kristittyjä. He ovat asuneet muiden kansojen keskellä jo Raamatun filistealaisista alkaen. Kansallinen identiteetti syntyi vasta 1900-luvulla eikä heillä ole ollut omaa valtiota ellei Jordaniaa katsota sellaiseksi. Heitä on syrjitty, sorrettu, tapettu ja alistettu toisten vallan alle. Heille on viime aikoina perustettu valtiota ja varattu maa-alueita vaihtelevalla menestyksellä. Usein yritykset ovat tuhoutuneet keskinäisiin riitoihin (nyt Hamas vastaan Fatah), korruptioon tai ulkopuolisten valtojen vallanhakuisiin pyrkimyksiin (viimeksi Egypti, Britannia ja Israel). Tämänhetkinen tilanne on kestämätön.

Mustikainen valottaa kirjassaan tilannetta tekemiensä haastattelujen kautta. Hän on seurannut usean vuoden ajan toimittajana ja kouluttajana palestiinalaisten elämää niin Gasan kuin Länsirannankin alueella ja luonut siitä pohjan omalle ajattelulleen ja kirjalle. Haastateltavina ovat olleet niin tavalliset ihmiset kuin johtajatkin etupäässä palestiinalaisalueilta. Hän on päässyt seuraamaan läheltä näiden ihmisten elämää ja kuullut heidän kohtaloistaan. Samalla hän on itse nähnyt millainen tilanne alueella vallitsee.

Kirjaa ei voi sanoa tietokirjaksi, sillä monet tarinat ovat hyvin tunnepohjaisia ja todellinen tieto katoaa tuntemusten jopa propagandan alle. Hän varmaankin pyrkii kirjassaan tasapuolisuuteen, mutta ei siihen pääse. Kirjan nimikin kertoo, että kuvauksen pohjana on eläminen palestiinalaisalueilla, joten tarinatkin värittyvät siltä pohjalta. Toisaalta lienee mahdotonta luodakaan tasapuolista kuvausta tilanteesta. Niinpä jättämällä pois lähes kokonaan israelilaisen näkemyksen asiasta, tulee kirjasta hyvinkin yksipuolinen jopa mustavalkoinen kuva. Jos kerrotaan, että Israel hyökkäsi tai Israel rakensi turvamuurin, mutta ei puolella sanalla kerrota, miksi näin kävi, ei lukija voi saada muuta kuin yhdensuuntaisen tiedon asiasta. Ainahan toiminnalla on jokin järkisyy, näin ainakin minä uskon. En usko suoranaiseen ilkeyteen. Kirjailija vähättelee Hamasin johtajien toimia, raketteja ja itsemurhan tekeviä, mutta kuvaa tarkasti, kuinka sotilas osoitti väkivaltaa tai kuinka huonot olot israelilaisissa vankiloissa on. Toki jokainen tajuaa, että raketit ja pommitukset Gasassa eivät ole tasavertaisia. Suuren huomion saaneet laivakuljetukset Gasaan kirjailija kuvaa vain saarron murtajien kannalta. Hän ei kerro, että Israel tarjosi satamaansa laivoille, jotta voi tarkastaa lastin, ei myöskään sitä, että sen jälkeen tavarat kuljetettiin Gasaan tai että Israel päivittäin avustaa Gasaa tonnikaupalla elintarvikkeita, lääkkeitä ja muuta hyödyllistä. Sotatarvikkeita ja siihen verrattavaa ei sinne päästetä, koska se kulkeutuu Hamasille ja sen jälkeen suoraan israelilaisia itseään kohti. Saarto sinällään on sydämetön asia. Sama koskee turvamuuria. Kuitenkin sotatilanteessa jokainen on mahdollinen vihollinen, sen tajuaa armeijan käynyt suomalainenkin, eikä sellaiseen voi suhtautua välinpitämättömästi.

Jos tämän kirjan lukija ajattelee, niin kirjan lukemisen jälkeen olisi syytä miettiä asiaa tarkoin. Ei tilanne alueella voi olla näin yksisuuntainen. Tämä yksisilmäisyys onkin kirjan suurin puute, mutta kuvaa hyvin tätä aikaa. Vaikka kirjailija on haastatellut palestiinalaisten lisäksi humaaneja israelilaisia, niin virallinen puoli valtion toimista jää valottamatta, sillä eihän tähän tilanteeseen ole vain yhtä totuutta. Ympärilläolevien arabivaltioiden haluttomuus rauhaan ja tavoite Israelin tuhoamisesta pitävät palestiinalaiset ahdingossa. Kirja päättyy tietynlaiseen pessimismiin konfliktin ratkaisemisesta. Kirjan luettuaan voi olla asiasta samaa mieltä. Niin kauan kuin Hamasin terrori jatkuu, niin kauan Israel pitää saartoa yllä ja rakentaa turvamuuria kansalaisilleen ja niin kauan kuin saarto kestää, Hamas terrorisoi ympäristöä. Tavalliset palestiinalaiset ja israelilaiset saavat siinä kärsiä eniten.

Mustikainen, Tuomas: Kielletty kansa, elämää palestiinalaisalueilla. Atena, 2014. 273 s.

Suljettu maa

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

Mies, joka rakasti järjetystä

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Halkaisukirvesmies

lipasti’Rauhallinen tuokio, sunnuntaipäivän seesteinen iltahetki tai sitten ei… Roope Lipastin kirja oikein houkuttaa rauhaan ja omaan oloon. Jos saisi nauttia yksin tai yhdessä ystävän kanssa, lukea ääneen ja nauraa kuin ennen vanhaan. Nykyään ollaan niin totisia tai sitten väännetään vitsiä asioista, joissa ei ole mitään naurettavaa, tosikkomaista.

– Gaad mulkki!
Sama virke kirjasuomeksi:
– Rakas sisareni, olisitko niin ystävällinen, että kaataisit minullekin lasillisen tuota ihanan…

Tällä lailla – nauttien.’

Kirjailija Roope Lipasti on kirjoitellut otsikon nimellä pakinatyyppisiä kirjoitelmia eri lehtiin, mm. Turun Sanomiin ja Kotivinkkiin. Nyt nämä kirjoitukset on koottu yhteen, mutta kirjoitettu myös uusia. Eli kirja on oikeastaan tarinakokoelma. Ei siis ole väliä, aloittaako kirjan alusta, lopusta vai keskeltä. Joka tapauksessa se vie mennessään.

Aiheet kertomuksiin on koottu kirjailijan eli Halkaisukirvesmiehen omasta ja perheen elämästä. Mukana ovat hänen lisäkseen vaimo ja neljä lasta. Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea palstaa Lasten suusta siepattua, tämä liikkuu samoilla apajilla. Pieni lapsi saattaa sanoa totuuden suoraan tai sitten yhdistää asioita omalla tavallaan hauskasti, käsittää väärin tai käyttää sanaa vähän sinnepäin. Asiayhteyksistä tulee sitten uusia asiayhteyksiä ja tästä hersyvää huumoria, joka aukeaa yleensä vasta hetken kuluttua ja sitten nauretaan. Siinä mielessä kirja on sukua, vaikka ehkä kaukaista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalle.

Kirja on jaksotettu viikonpäivien mukaan. Samalla on luonnehdittu päivää, annettu sille väri ja tyyli. Jakson jutut kyllä eivät liity ainakaan minun mielestäni juuri siihen viikonpäivään, jonka alla juttu on. Tarinat ovat yleisemmällä linjalla. Niissä on roimaa liioittelua, yleistyksiä, hauskoja yhdistelyjä ja sidoksia niin politiikkaan kuin ajan ilmiöihinkin. Lapsiltahan tämä yhdisteleminen onnistuu, useinmiten vahingossa, miksei siis myös lapsenmieliseltä kirjailijalta.

Kirja on siis tyystin erilainen kuin Lipastin kaksi edellistä kirjaa. Niissäkin pilkahti aito huumori, mutta tässä se suorastaan pursuaa. Yritin katsella jotain kohtaa kopioitavaksi, mutta tämän huumorin kanssa on sama kuin tilannekomiikan, sen kertominen asiasta irrallaan vesittää sen. Kirja siis kannattaa lukea itse ja nauttia siitä pieninä paloina. Kieli on täysin omintakeista, rikasta ja sanat osuvia, tunnelma pehmeän lämmin. Juuri tällaistahan se oli silloin itselläkin, kun lapset olivat pieniä. Olisipa vain kirjoittanut kaiken sen muistiin.

Tarkat havainnot ihmisistä ja heidän luonteistaan kuuluvat myös kirjan pluspuoliin. Kaikkihan me olemme omia persooniamme, meillä on luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja. Kaikilla meillä on myös puutteemme ja vahvuutemme. Kirjailija osaa käyttää näitä ja kirjata ne tarinoihinsa uskottavasti. Ehkäpä tämä kirja onkin pitkälle eräänlaista omaelamäkertaa ja siksi on paha ryhtyä kovin jyrkästi arvostelemaan jonkun valintoja tai erehtymisiä. Kirjailijahan itse kantaa niistä huolen ja vastuun. Kuitenkaan kirjaa lukiessa ei tullut sellaista tirkistelyn tunnetta, mikä joskus avautumis-kirjoissa tulee, häpeää toisen puolesta tai riemua onnistumisesta. Tässä pysytään anonyymiyden rajoilla, mikä on hyvä asia. Ehkä tämä kirja on sellainen rauhallisen sunnuntai-iltapäivän lukukokemus, silloin kun lapset ovat poissa – ulkona tai ehkä naapurissa.

Lipasti, Roope: Halkaisukirvesmies, elämä ja vähäisemmät teot. Atena, 2014. 217 s.

Aita

aita’Viime aikoina on tullut luettua useammankin suomalaisen naiskirjailijan viimeaikaisia tekstejä. Se ei ole ollut harkittua, onhan vain tarttunut kirjaston hyllystä käsiini. Paula Hahtola voitti muutama vuosi sitten Parnasson ja Atena-kustannuksen suuren romaanikilpailun ja siksi tältäkin kirjalta saattoi odottaa jotain. Pettyä ei tarvinnut, ehkä ainoastaan kirjan ohuuteen. Aiheesta olisi lukenut enemmänkin vai olisiko se siinä vesittynyt. Syysiltojen mietintään tämäkin meni, ehkä pohdinnoissa aukeaa vielä lisääkin, kunhan aikaa kuluu.’

Linnea on eläkkeelläoleva sairaanhoitaja, joka on suomalaisesta syntyperästään huolimatta asettunut asumaan Saksaan. Tarina alkaa, kun hän hakee asuntoonsa vuokralaista muuttaakseen yhdeksäksi kuukaudeksi täysihoitolaan lepäämään ja hoitamaan itseään. Majapaikassa sesonki on jo takana ja niinpä Linnea on pitkiä aikoja paikan ainoa asukas. Täysihoitolaa pitävät William ja Anita Krondorf, jotka ovat ammatiltaan pappeja ja siksi päivärutiineihin kuuluu myös uskonnollista palvelua. Linnea nauttii yksinolosta, kävelee rannalla ja tutustuu lähiseutuun.

Tarinan toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Linnea tutustuu saksalaiseen Dieteriin, avioituu ja saa pojan Totin. Liitto päätyy kuitenkin eroon. Talo jää Linnean hallintaan. Vuosien saatossa hän ajautuu suhteeseen seinänaapurinsa Henryn kanssa. Suhde pysyy salassa aviopuolisolta Helgalta, mutta vaatii paljon sovittelua ja salamyhkäisyyttä. Lopulta Linnea riistäytyy irti ja matkaa täysihoitolaan.

Kolmannessa osassa hän tapaa laivalla palatessaan Suomesta Martinin, jo täysihoitolassa kohdanneensa Williamin veljen. Keskusteluissa tulee ilmi asioita, jotka selvittävät tapahtumia ja saavat lukijan ymmärtämään tekstin kokonaisuuden. Tämä osa on näistä kolmesta osasta paras. Siinä viipyillään, silmäillään, kerrotaan tarinaa uudelleen toisesta näkökulmasta, eletään kohtaloiden rinnalla ja mietitään valintoja, jotka vievät elämää eteenpäin.

Tämä pienimuotoinen romaani on hyvin lähellä onnistumista, ollakseen kirjallinen helmi. Monesti juuri tämäntyyppiset pienet kirjat tuntuvat tarkoin harkituilta, aivan kuin Hemingwayn Vanhus ja meri tai Steibeckin Helmi ja antavat kuvan kirjoittajan pyrkimyksestä tiukkaan ja tarkkaan kerrontaan. Kirjailija ei selitä puhki asioita, ei junnaa niissä eikä intoudu toistamaan jo moneen kertaan sanottua. Teksti on pelkistettyä ja puhdasta.

Se, ettei kirja ole aivan kirjallinen helmi, johtuu ehkä sen aiheesta. Kolmiodraama on niin moneen kertaan kerrottu, eikä sellainen ole ainakaan minun suosikkilukemistoani. Joissain kohdin teksti oli viipyilyssään pitkästyttävää, tapahtumia oli vähän. Vasta kirjan lopussa sen kokonaisuus avautui, myös aidan merkitys erottavana ja sulkevana tekijänä. Kirjan loppu jää auki, ehkä se kuvaa elämän jatkumista, kertomus on vain pala tarinaa, pala elämää.

Jotenkin tästä tekstistä tulee mieleen myös viime vuosisadan kirjallisuus, tarinat joissa myös liikutaan täysihoitoloissa. Tässä ei kuitenkaan ollut Agatha Christien murhia eikä Daphne du Maurierin kauheuksia. Thomas Mann ja Kuolema Venetsiassa on tunnelmaltaan samaa sukua. Suomalaisista yhtymäkohtia on mielestäni Joel Haahtelan tuotantoon. Kirjailijan muutama vuosi sitten ilmestynyt palkittu esikoisteos Salpalinja oli hyvä kirja, eikä tämä yhtään häpeä sen rinnalla, päinvastoin, tämä on helpommin lähestyttävä, kokonaisempi. Kannattaa tutustua.

Hahtola, Paula: Aita. Atena, 2013. 157 s.

Ventovieras

Ventovieras’Kirjailija Paul Turday on minulle aivan outo tuttavuus, mutta ei ehkä jatkossa, sillä hänen kirjoittamansa kirja, Ventovieras, oli hyvä ja lukemisen arvoinen. Kirjailija on tehnyt elämäntyönsä liike-elämässä ja aloittanut kirjoittamisen vasta myöhäisellä iällä. Menestyskirjoja on ilmestynyt jo useita ja niitä on myös filmattu. En yleensä välitä utopistisista kirjoista enkä verisistä dekkareistakaan, mutta tässä on mukana niin paljon kaikkea, ettei oikein tiedä, mitä se kaikki oikeastaan on. Ihan siis kelpo juttu.’

Niin, mihinkähän genreen tämä kirja pitäisi sijoittaa. Ensin kirjan alkua lukiessani luulin sitä tavalliseksi englantilaiseksi ihmissuhdedraamaksi, aika kliseiseksi, mutta sitten se muuttui enemmän rakkausromaaniksi ja sairaskertomukseksi, lopulta lähes dekkariksi, fantasiaksi, kauhuklassikoksi, vampyyritarinaksi ja rikosromaaniksi. Jossain vaiheessa se taisi olla lääkärirommaanikin. Aika paljon lähestymissuuntia noin pieneksi kirjaksi. Mielenkiintoiseksi kirjan teki myös sen kerrontatyyli, sillä tarinaa vie eteenpäin kaksi minä-kertojaa, kirjan päähenkilöt Elisabeth ja Michael.

Kirja alkaa hitaasti jopa pitkäveteisesti, mutta pääsee vähitellen vauhtiin ja vie mennessään. Sen teemat, mielisairaus, rasismi ja rikos, nousevat kirjan edetessä vähitellen esiin. Elisabeth on lehden toimittaja ja menee naimisiin Michaelin kanssa, koska tämä kosii ja koska hän kuvittelee avioliittoon kuuluvan sellaisia asioita, joita heidän elämässään on. Hän ei osaa odottaa enempää ja tyytyy siihen. Michael taas tietää, että Elisabeth on hänen ainoa toivonsa.

Lomamatkalla Michael näkee pienessä taulussa vihreäpukuisen naisen, joka seisoo jonkinlaisella tasanteella, sisäparvekkeella. Se muuttaa hänen elämänsä, sillä tuo nainen alkaa ilmestyä hänelle yhä uudelleen ja tuntuu tietävän hänen elämästään kaiken niin menneet kuin tulevatkin. Elisabeth huomaa miehensä käytöksen muuttuvan, mutta koska se tuo heidän kymmenvuotiseen avioliittoonsa lisää tunnetta ja rakkautta, pitää hän muutosta vain hyvänä asiana. Sitten alkaa ilmetä muutakin, jota hän ei enää voi hyväksyä sellaisenaan.

MIchael käy aikansa kuluksi töissä klubillaan, jossa perienglantilaiseen tapaan on hyvin vanhoillinen tunnelma. Yksi jäsenistä ehdottaa intialaissyntyistä ystäväänsä jäseneksi, jolloin rasismi nostaa päätään ja klubi jakautuu kahteen leiriin. Michael ottaa asiaan voimakkaasti kantaa ja silloin hänen menneisyytensä nousee esiin ja alkaa paljastua. Lopulta ihmisiä alkaa kadota ja Elisabeth ei tunne olevansa enää turvassa. Tapahtumat tiivistyvät kuin parhaassakin kauhukertomuksessa perheen Skotlannissa olevalle metsästysmajalle, jossa Michael näyttäytyy viimeisen kerran Elisabethille. Totuus paljastuu, aviomies on ventovieras, mutta samalla paljastuu myös osia tulevaisuudesta.

Kirjassa luodaan tunnelmaa hitaasti nousevassa kaaressa kahden minä-kertojan avulla. Se luo toistoa, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat nähdä samatkin asiat. Tulee mieleen, kumpi minä valehtelee, vaikka molemmat puhuisivatkin totta. Aivojen alue on edelleen pitkäti tuntematonta aluetta ihmisen tietämyksessä. Mitä on tietoisuus ja mikä saa meidät tuntemaan esim. kiintymystä tai rakkautta. Ihmisen mieli toimii arvaamattomasti. Voidaanko sitä muuttaa kemiallisesti eli lääkkeiden avulla? Kun mies elää kymmenen vuotta lääketokkurassa ja jättää sitten lääkkeen pois, hän on ventovieras läheisilleen, jopa vaarallinen. Tässä on kirjan ydinsanoma, kaikki muu on selitystä. Rasismi jäi kovin köykäiseksi asiaksi tässä kirjassa, sen olisi jopa voinut jättää pois, sillä se ei minusta edes johda tapahtumien saamaan käänteeseen. Rasismi englantilaisessa klubielämässä on oman tarinansa arvoinen. Nyt se jäi suurempien asioiden jalkoihin. Ehkä yhtenä ajatuskuviona olisi voinut olla myös ihmisen hyväuskoisuus. Onneksi kirjailija ei tehnyt kirjaan sen mukaista loppua.

Tämä kirja jää todennäköisesti pitkäksi aikaa mietityttämään. Skitsofrenia ei ole leikin asia, sen tästä ainakin oppii. Toisaalta myös meidän ihmisten puhumattomuus luo kuvioita, jotka eivät aina johda hyvään lopputulokseen. Olisiko tässä lopultakaan ollut muuta ratkaisua, se jää pohdittavaksi ja mikä on se tulevaisuus, johon viitataan aivan kirjan lopussa. Monta avointa asiaa ja monta pelottavaa asiaa.

Siis kaikin tavoin luettava kirja ja mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus.

Torday, Paul: Ventovieras (The Girl on the Landing). Atena 2013, suom. Jukka Jääskeläinen. 315 s.