Homo europaeus

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Naparetki – minun rakkaustarinani

Naparetki’Tällä viikolla on julkaistu tämän vuoren Finlandia-ehdokkaat niin tietokirjoissa kuin nuorten ja aikuisten romaaneissakin. Alkulämmittelynä tartuin muutaman vuoden takaiseen Ruotsin Tieto-August- palkinnon voittajaan, josta juuri on saatu upea suomennos. Tietokirjat ovat luonnontonkijalle jokapäiväistä purtavaa, kun määritysoppaiden avulla yrittää saada selvää luonnon salaisuuksista. Tässäkin oli yksi syy tarttua tähän kirjaan. Viimeinen niitti olikin sitten useat suositukset. Tässä muutama kommentti kirjasta heti tuoreeltaan. Parhaiten siitä saa kuitenkin kuvan selaamalla sitä itse ja ihastelemalla sen upeaa ulkoasua.’

Tästä kirjasta Bea Uusma sai siis Tieto-August- palkinnon vuonna 2013. Kirja herätti laajaa ja ylistävää huomiota Ruotsissa ja maan rajojen ulkopuolellakin. Kirjan kohde on 1800-luvun lopulla kolmen miehen, Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, tekemä vetypallomatka Huippuvuorilta Pohjoisnavalle tai siis yritys päästä perille. Retki nimittäin päättyi miesten katoamiseen. !930-luvulla retkikunta löydettiin Valkosaarelta kuolleena ja silloin siitä kirjoitettiin paljon, pohdittiin retken päättymistä, syitä ja seurauksia. Kuitenkaan täyttä selvyyttä asiaan ei saatu.

Bea Uusma paneutui asiaan viidentoista vuoden ajan ja etsi käsiinsä ja tutki kaiken, mitä retkikunnasta oli saatu talteen, kirjoitettu tai arvailtu. Sitten hän kirjoitti tämän kirjan ja antoi oman selityksensä retkikunnan tuhoon johtaneista tapahtumista. Kirja kertoo paitsi retkikunnan tarinan niin myös Uusman omien tutkimusretkien tarinan, kuinka hän paneutui tutkimukseen, matkusti niille paikoille, joilla retkikunnan jäsenet olivat eläneet, käyneet, kokeneet kohtalonsa. Hän tutki asiaa nykyaikaisin menetelmin, sillä ammatiltaan hän on lääkäri, kuvittaja ja kirjailija.

Miksi sitten kirjan alaotsake on minun rakkaustarinani? Kirjasta nousee esiin se suunnaton intohimo, rakkaus, löytää selitys asioihin, rakkaus seikkailuun, löytää uutta ja selvittää vanhaa. Kun lähtee seilaamaan ohjauskyvyttömällä pallolla kohti tuntematonta, pidettäisiin sitä tänään hulluutena, silloin seikkailuna. Kun tutkii sata vuotta sitten sattunutta tapahtumaa intohimoisesti vuosikausia, pidettäisiin sitä ennen turhuutena, nyt rakkautena aiheeseen. Tarinassa on rakkautta paljonkin ja päälimmäisenä Strindbergin kirjeet kihlatulleen Anna Charlierille, joka uskollisesti odotti miestään, kunnes viimein meni naimisiin, mutta jonka sydän lopulta haudattiin oman Nilsin kanssa samaan hautaan.

Pienet yksityiskohdat tekevät kirjasta seikkailukertomuksen, jota lukiessa ei huomaakaan, että lukee tosiasiassa tietokirjaa. Vasta lopun tiheäänpräntätyt sivut lähteistä ja kirjallisuudesta havahduttavat todellisuuteen, tämä ei ole tarua, vaan tämä on joskus tapahtunut.

Itse olen poikavuosina lukenut paljonkin tutkimusmatkoista. Esimerkiksi Nansenin kirja Hiihtäen poikki Grönlannin on edelleen kirjahyllyssäni. Koulussa pohdittiin Etelänavan valloitusta, norjalaisen  Amundsenin ja englantilaisen Scottin kilpajuoksua kohti kuuluisuutta. TV:n alkuaikoina tuli elokuvia näistä retkistä ja tapahtumista. Myös intiaanikirjat, matkakertomukset niin viidakon sydämeen kuin Alaskan kultakentille kiehtoivat nuoren mielikuvitusta.

Andréen retkikunnasta en ollut kuullut aikaisemmin mitään, vaikka sen on täytynyt aikanaan järkyttää monia. Toisaalta nykyaikana tuntuisi sulalta hulluudelta lähteä noin vähäisin kokemuksin matkaan. Vetypallo ei ollut ennen tätä pysynyt ilmassa vuorokauttakaan ja nämä sankarit aikoivat lentää viikon päästäkseen ensin Pohjoisnavalle ja sitten siitä joko Alaskaan tai Siperiaan. Epävarmuutta koko ajan. Kun sitten lähtökin epäonnistui ja laahusankkurit repeytyivät pois pallosta, olisi järkisyiden pitänyt saada heidät keskeyttämään koko matka, mutta seikkailunhalu ja löytämisen riemu veivät voiton. Eihän kait mitään olisi löydettykään, jos ei olisi otettu riskejä.

Toisaalta tämän kaiken tutkiminen ja lopputulokseen pääseminen, on sekin hatunnoston arvoinen suoritus. Tekemättä sekin olisi jäänyt ellei olisi ollut sinnikästä rakkauta aiheeseen. Upeasti kerrottu tutkimus, joka on vielä toteutettu visuaalisesti kauniina teoksena. Vaikka kirjassa on sivuja liki kolme sataa, niin toki saman asian olisi voinut painaa puoleenkin tästä, mutta lopputulos ei olisi ollut näin upea. Suosittelen!

Uusma, Bea: Naparetki – minun rakkaustarinani. Like, 2015, suom. Petri Stenman. 290 s.

Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Auschwitz’Pimeinä iltoina, kun ei jaksa tuijottaa mikroskooppiin, on syytä tuijotella hyvään kirjaan. Göran Rosenbergin kirja on huonoa iltalukemista, sillä se aiheuttaa painajaisia, mutta hyvää hämärälukemista, koska se on hyvin kirjoitettu. Auschwitzin kuvauksia on ilmestynyt useita, mutta yleensä ne päättyvät tuhoon, niin kuin kuuden miljoonan ihmisen kohdalla tapahtui. Tämä kirja kertookin tarinan siitä, kuinka sieltä on päästy pois ja mitä se on kokijalleen aiheuttanut.’

On vuosi 1947 Ruotsissa. Yksinäinen mies astuu junasta asemalaiturille voidakseen aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Hän saapuu Auschwitzista. Hän on selvinnyt hengissä helvetistä ja Ruotsi on ottanut hänet vastaan, sijoittanut pieneen kaupunkiin ja auttanut elämän alkuun. Sinne saapuu myös Hala ja he avioiutuvat. Sinne syntyy myös Göran, kirjailija, joka kertoo tässä kirjassa isänsä tarinan. Heidän piti vain pysähtyä matkallaan, mutta pysähdys venyy elämäksi.

Dokumenttiromaani kertoo yhden tarinan siitä kuinka päästiin pois Auschwitzista. Sinne pääsyhän on kaikille selvä: juna vei lastauslaiturin viereen ja härkävaunut purkivat sisältönsä valittavaksi. Osa meni suoraan kaasukammioihin, osa valittiin työhön. Göranin isä pääsee töihin kuorma-autojen akseleita valmistavalle orjatyömaalle. Sota lähenee loppuaan, natsit ovat hävinneet, mutta yrittävät vielä kaikin keinoin hävittää jälkiään. Göranin isä pistetään täpötäyteen junaan, joka kulkee tuhoamisleiriltä toiselle, kunnes heidät hylätään piikkilankojen sisään Pohjois-Saksaan sairaina, nälkäisinä, kuolleina. Sieltä hänet pelastetaan. Elämä uudessa maassa uusien töiden, ihmisten, olosuhteiden kanssa ei ole helppoa. Se ei ole helppoa muillekaan, mutta keskitysleirien runtelema mies ei ole kyllin vahva kestämään tällaisia muutoksia. Menneisyys ja sen varjot ajavat hänet masennukseen ja tuhoon.

Göran Rosenberg sai kirjastaan August-palkinnon vuonna 2012, se vastaa meidän Finlandia-palkintoamme. Kirjaa kehuttiin naapurimaassa kristallinkirkkaaksi proosaksi, hyvin henkilökohtaiseksi dokumentiksi ja lämminsydämiseksi mestarilliseksi lapsuudenkuvaukseksi. Kaikkea tätä kirja onkin, mutta se on paljon muutakin. Natsien keskitysleirikuvauksena se on hieman erilainen kuin edeltäjänsä, sillä se kuvaa niitä muistojen, dokumenttien ja takaumien kautta, joita pieni poika löytää. Hirveyksillä ei mässäillä mutta julmuuksia ei myöskään vähätellä.

Kun kertoo oman isänsä tarinaa, tulee kerrontaan pakostakin hyvin henkilökohtaista. Tarina suodattuu pienen pojan ajatusten kautta, pojan joka ei vielä tiedä eikä tajua kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Miksi isä on sitä ja miksi isä on tätä? Hän kyselee, hän ihmettelee, hän yrittää löytää isän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isä on pahasti vaurioitunut eikä löydä itsekään itseään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kirjassa jää sivurooliin kirjailijan äiti, joka myös matkasi pois Auschwitzista samantapaisten ja yhtä kauheiden kohtaloiden kautta. Hän on vahvempi ja kestää.

Kirjan dokumenttimaisuus tulee ilmi tilastoissa, lehtiartikkeleissa, haastatteluissa, valokuvissa. Kirjailija etsii tietoja isästään, etsii sen ajan elämää. Hän tekee löytöjä pieninä palasina ja niistä lopulta muotoutuu kuva isästä kuin palapeli, taitavasti koottu palapeli. Kirja on hyvin henkilökohtainen, se on hyvin kirjoitettu ja se ei jätä kylmäksi. Ehkä joitain kohtia olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näin. Taas on koettu ihmisen julmuus ihmistä kohtaan, vallan luoma häikäilemättömyys ja käskyvallan sokeus. Ei koskaan enää – miksi se sitten jatkuu?

Rosenberg, Göran: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. Ulla Lempinen). Atena, 2013. 337 s.