Butsher’s Crossing

butshers-crossing’Kun näissä kirjajutuissa pääsee vauhtiin, niin eihän ne lopu. Tässä taas yksi varteenotettava lukukokemus karun yksinkertaisen elämän ja seikkailun ystäville. John Williams kirjoitti elämässään vain muutaman romaanin, mutta kirjoitti ilmeisesti huolella. Kuitenkin ne ovat nousseet vasta nyt maineeseen. Stonerin luin keväällä ja nyt on saatu suomeksi myös todellinen lännentarina, jossa liikutaan 1800-luvun lopun karjankasvatuksen ja biisoninmetsästyksen maisemissa. Tarina ei varmaankaan ole tavallisista poikkeava, mutta se onkin paljon muuta kuin vain tarina. Kirjaan kannattaa tutustua. Tässä muutama huomio.’

Kolme vuotta Hawardissa opiskellut Will Andrews saa rousseaulaisen herätyksen Ralph Waldo Emersonin luennoista ja matkaa enonsa perintörahat rahavyössä länteen tuntemattomaan Butsher’s Crossing-nimiseen pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1873. Hän haluaa kokea elämässään jotain todellista. Kaupungissa eletään biisoninmetsästyksen kulta-aikaa ja niinpä Will rahoittaa kyseenalaisen retken kauas Coloradoon, jossa retken johtaja Miller on joskus nähnyt suojaisan laakson ja siellä tuhansia biisoneita. Nelihenkinen ryhmä ostaa härät ja vankkurit, varustaa ne retkeä varten ja lähtee matkaan.

Miller on kokenut kulkija, joka tietää mitä tekee, muistaa paikat, uskoo asiaansa ja ottaa riskejä. Charley Hoge on invalidi, joka on menettänyt toisen kätensä tällaisella samantyyppisellä retkellä. Hän on vankkureiden ajaja ja kokki, joka uskoo Raamattuunsa ja hakee totuudet sieltä. Schneider on nylkijä, jonka tehtävä on kuoria Millerin ampuman biisonin päältä nahka mahdollisimman ehjänä ja nopeasti. Will hakee elämyksiä ja saa niitä, henkensä kaupalla.

Jo menomatka on päättyä veden puutteeseen. Jano saa härät huohottamaan ja miehet näkemään näkyjä. Schneider ei sopeudu porukkaan, mutta Millerin usko asiaan vie heidät lopulta laaksoon ja teurastus voi alkaa. Muutaman viikon aikana hän ampuu yli neljä tuhatta biisonia, Schneider ja Will nylkee ne ja Charley kuljettaa nahat vankkureilla leiriin. Syksy kuitenkin tekee heille tepposen, jota edes Miller ei ole ottanut huomioon. Lumimyrsky sulkee kanjonin ulospääsyn ja he jäävät laaksoon vangeiksi koko talven ajaksi.

Kun kevät vihdoin koittaa ja lumi sulaa, alkaa vaarallinen paluumatka valtavan nahkavuoren kanssa. Kuten Hemingwayn kirjassa Vanhus ja meri, retken anti jää saamatta, uurastus ilman palkkaa. Vain kolme miestä palaa ilman härkiä, vankkuireita ja nahkoja. Sillä aikaa koko kaupunki on muuttunut, vuodat menettäneet arvonsa, ihmiset lähteneet eikä Willinkään ole syytä sinne jäädä.

Tarina on länkkäri, vanhaan kunnon tyyliin, mutta kirjoitettu toisin. Sankaria on tarinasta turha etsiä, porukka on riitainen jo lähtiessään ja hajoaa heti paluunsa jälkeen. Will kasvaa henkisesti, fyysisesti ja myös ihmisenä. Matkan ajan hän suri sitä, että hylkäsi Francinen lähtiessään, palattuaan hän repi itsensä tästä irti. Vaikeissa olosuhteissa punnittiin miehen kestävyys. Selvittiin, kun pysyttiin yhdessä, kun ei lamaannuttu. Kuolema oli läsnä retkellä moneen otteeseen ja Millerin kokemuksen ja päättäväisyyden ansiosta laaksosta palattiin takaisin.

Biisonit tapettiin preerioilta lähes sukupuuttoon 1800-luvulla ja se on ymmärrettävää, kun metsästys oli tätä luokkaa, silkkaa silmitöntä teurastusta. Suuri eläin ammuttiin kiväärillä, sen nahka kuorittiin pois ja ruho jätettiin mätänemään. Mitä haaskausta ja julmuutta. Metsästäjälle tuli tappamisesta pakkomielle, Millerin piti saada tapettua laakson viimeinenkin biisoni ennen kuin sieltä lähdettäisiin. Tämä oli koitua heille tuhoksi.

Williams kuvaa kauniisti luontoa, sen ääri-ilmiöitä ja ihmisten kokemia tuntemuksia. Karu lännentunnelma säilyy kirjassa loppuun saakka ja näin se on raivannut tietä Gormic MacGarthylle ja hänen lännenkirjoilleen, joissa karuus ja jopa rumuus on viety äärimmilleen. Siinä missä Williams kuvaa laakson paratiisimaisuutta, McGarthy luo sodan runtelemaa maisemaa mustana ja pimeänä (esim. teos Tie tai Veren ääriin). Stonerilla uudelleen maailmanmaineeseen noussut Williams pääsee tässä kirjassa vielä upeampaan kerrontaan ja teoksen raakuudesta huolimatta sitä luki nauttien.

Williams, John: Butsher’s Crossing. Bazar, 2016 (1960), suom. Ilkka Rekiaro. 334 s.

Stoner

stoner’Joskus se vain loksahtaa, lukukokemus ja ajankohta. Tiesiköhän John Williams aikoinaan kirjoittavansa klassikkoa, harmittiko häntä kirjan saama nuiva vastaanotto, osasiko hän odottaa, luottaa, elää tarinaansa? Kuinka paljon on unohduksiin vaipuneita mestariteoksia pitkin pölyisiä nurkkia odottamassa löytäjäänsä? Kannattaa siis lukea kirjoja menneisyydestä, kannattaa lukea tuntemattomia ja unohdettuja, jostain voi löytää itsekin helmen, Stonerin kaltaisen. Lämpimästi suosittelen!’

Kun kirjallisuuden ptofessori kirjoittaa kirjallisuuden opettamisesta ja elämästä, voisi luulla, ettei tylsempää aihetta ole. Onneksi vain luulla. Amerikkalainen kirjallisuus on täynnä tätä aihetta, enemmän tai vähemmän onnistuneita tuotoksia, viimeksi John Irvingin teos. Olen niitä itsekin kahlannut läpi ja ihmetellyt. John Williamsin Stoner pysyi unohduksissa viisikymmentä vuotta. Kun se vuonna 2006 herätettiin uudelleen henkiin, se nousi nopeasti sensaatioksi ympäri maailmaa, suoraan listojen kärkeen. Mikä sai tämän aikaan? Kirja todellakin kertoo opettajan työstä ja elämästä, vanhenevan miehen tarinan ilman suurempia kohokohtia. Mikä siinä koukuttaa? Näennäisesti tasaiseen jyräävä kirja on täynnä elämää, rakkautta ja järistyksiä.

William Stoner on maanviljelijän poika ja hänen elämänsä tarkoitus oli jatkaa isänsä työtä. Hän hakeutuu kuitenkin yliopistoon oppiakseen uutta maataloudesta. Opinnot muuttuvat ja pian hän huomaa olevansa perin pohjin rakastunut kirjallisuuteen ja runouteen. Hän vaihtaa suuntaa ja on kohta kirjallisuuden professorina samassa yliopistossa. Onko se turvapaikka, onnen paikka, elämän paikka vai pakopaikka? Tätä hän pohtii. Pian hän tajuaa, että paratiisissakin on käärme: ihmisten pahuus ja pikkusieluisuus. Hänen uransa törmää tässä kohtaa seinään, mutta rakkaus oppilaisiin ja opetukseen säilyy. Toinen törmäys tulee avioliitossa. Vaimo Edith on hienostotyttö, jolla on omat traumansa ja pian pariskunta on kaukana toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirjallisuudesta voi hakea kauan yhtä kylmää ja tunteetonta naista kuin Edith on. Ihmeen kaupalla tämä väkisin vääntää tyttären Cracen, isän silmäterän, jota Edith käyttää lopulta miestään vastaan. Jotta Stoner ei jäisi vain näiden tragedioiden vangiksi, hän kohtaa myös Katherinen. Tästä hän löytää hengenheimolaisen, rakkaan, hyvyyden vuoden ajaksi, kunnes heidät erotetaan tai he sopivat erosta, koska pako tai muutos sosiaalisiin suhteisiin repisi rikki rakkaudenkin. Tämän jälkeen Stoner antautuu sanoille, lauseille, rakkaudelle kirjallisuutta kohtaan ja opettaa intohimolla kuolemaansa saakka.

Luulisi kaikessa tässä katkeroituvan, mutta näin ei Stonerille käy. Esimies, joka ei puhu kahteenkymmeneen vuoteen, vaimo, joka eristäytyy, tytär, joka vaipuu nuorella iällä alkoholismiin, eivät pysty sammuttamaan miehen intohimoa elämää ja kirjallisuutta kohtaan.

Williamsin teos on jäyhä, maanläheinen ylistys kirjallisuudelle ja elämän arvaamattomuudelle, yrittämiselle ja peräänantamattomuudelle, mutta myös elämälle. Vanheneva mies etenee kampuksella hitaasti, hymyilee, juttelee opiskelijoille, auttaa ja palvelee. Hänestä tulee legenda, jonka elämän tapahtumat saavat osakseen sekä pään pudistuksia että hymyjä. Kirjailija rakastaa päähenkilöään inhimillisesti, hän johdattaa tämän läpi vaikeuksien voittoon tyylikkäästi, jäyhästi, kuin kasvattaisi viljaa. Jos jostakin kirjasta tulee hyvä mieli ja joka saa ajatukset pysähtymään, niin tämä on sellainen kirja.

Williams itse oli luovan kirjoittamisen uranuurtaja Amerikassa ja varmaan toteutti samoja metodeja kuin kirjan päähenkilö. Hän toimi opettajana ja kirjoitti sekä runoja että romaaneja. Aikalaiset eivät häntä arvostaneet. Onneksi näin jälkeenpäin saa lukea hänen tuotantoaan ja se on nostettu arvoiseensa asemaan. Voisi sanoa, että tässä on käynyt samoin kuin Stonerin elämässä. Vuosikymmenet hän on johtaja Lomaxin mielivallan alainen, mutta loppupuolella elämäänsä hän murtautuu sieltä ulos ja nousee arvostetuksi henkilöksi. Edithin perssona jää arvoitukseksi. Mikä saa nuoren, kauniin ja älykkään naisen toimimaan kirjan kuvaamalla tavalla. Eniten kirjassa surettaa Cracen kohtalo, joka paetakseen kodin painostavaa ilmapiiriä tekee harkitsemattomia valintoja ja ajautuu jo nuorella iällä sivuraiteille elämässään. Kuvitteellisetkin henkilöt tarvitsevat vastakohtia – vahvuus heikkoutta, intohimo masentavaa tyhjyyttä.

Kirja on helmi ja sen kääntäminen suomeksi kulttuuriteko.

John Williams: Stoner. Bazar, 2015 (1965), suom. Ilkka Rekiaro. 306 s.