Amuletti

’Alkukesän mittaan on tullut luettua useita kirjoja, joista en ole kirjannut blogiin mitään. Enpä tiedä, onko tämäkään niin kovin kummoinen tänne päästäkseen, mutta ehkä siinä on mielenkiintoa jollekin historian ystävälle. Olen lukenut Matthew Shardlaken tutkimuksia nyt kolmen kirjan verran ja verrannut niitä nykydekkareihin ja tykästynyt oikeastaan näihin sen vuoksi, etten pidä nykydekkareista ja niiden raakuudesta. Eivät nämäkään ole puhtoisia, vaan juonittelua, murhia ja sotaa täynnä, mutta se on erilaista. Kannattaa kokeilla. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Sarjan viides osa vie taas kerran mukaan 1500-luvun puolivälin juonitteluihin Tudorien Englantiin. Henrik VIII elää viimeisiä aikojaan ja sotii verisesti edelleen Ranskaa vastaan. Hänen kuudes vaimonsa Katariina Parr yrittää olla viisas, jotta saisi pitää henkensä eikä kokea edellisten vaimojen kohtaloa. Matthew Shardlake saa tutkittavakseen kunigattaren pyynnöstä holhottiasian eteläisessä Englannissa alueella, johon ranskalaiset suunnittelevat hyökkäystä. Niinpä kirjassa edetään paitsi oikeusneuvoksen tutkimusten niin myös sodan lähestymisen tunnelmissa. Jotta juoni ei olisi liian yksitoikkoinen yli 700-sivuiseen kirjaan, jotuu Shardlake samalla tutkimaan myös toista tapausta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Lopulta, kuten odottaa saattaa, nämä tutkimukset liittyvät toisiinsa ja kyttyräselkäinen sankari saa ne ratkaistua. Samalla hän saa hankittua itselleen myös joukon uusia vihamiehiä. Elämä ei ollut helppoa muinaisessa Englannissa, jossa välimatkat kuljettiin ratsain ja joka puskassa saattoi piillä vihollinen jousen kanssa lähettämässä nuolen tarkasti oikeaan kohteeseen. Kun tutkinta on jo loppusuoralla ja syylliset nimetty, on Shardlake menettää vielä henkensä kuninkaan ylpeyden purjelaiva Mary Rosen kaatuessa kiivaassa taistelussa ransakalaisia vastaan. Tässä onkin kirjan epäuskottavimmat kohdat, mutta ne annettakoon anteeksi muuten vetävän kirjan kohdalla.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjasta olisi voinut pyyhkiä pois parisataa sivua juonen yhtään kärsimättä. Toisaalta ne sivut olisivat varmaankin olleet sen ajan aikalaisten kuvaamista, matkojen pieniä tapahtumia ja sodan rekvisiitan esittelyä. Loppujen lopuksi aika vähän tiedämme tuosta ajasta, jos emme muista historiantunnilla kerrottua. Henrik on tuttu, mutta ei sodat Ranskaa vastaan, kuudesta vaimosta puhumattakaan.

Ehkä viehättävintä näissä kirjoissa on päähenkilön jääräpäisyys ja peräti erilainen elämänasenne kuin muilla henkilöillä. Hän on kuin pelastava enkeli valkoisessa kaavussa liehuessaan kuoleman kentillä. Nykydekkareihin verrattuna ero on selvä ja positiiviseen suuntaan. Toinen asia on sitten, kuinka uskottavaa tämä kaikki on. Oikeusneuvoksella pitää olla satumainen onni ja suojelus matkoillaan, että hän selviää kaikista juonista ja väijytyksistä. Onneksi hänellä on myös apulaisia niin kirjurina kuin sotaväenkin joukossa, kuningataresta puhumattakaan.

Kirja saa onnellisen lopun päähenkilöiden osalta, mutta tietenkin surettaa ne kertomuksessa tutuiksi tulleet sotilaat, jotka kuolivat laivan kaatuessa. Tämähän on historiallinen tosiasia niin kuin monet muutkin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Kirjailija selvittää lopussa totuuden ja keksityn rajaa. Hyvin hän on osannut nivoa nämä yhteen ja luoda milenkiintoisen tarinan, joskin aivan liian pitkän.

C.J. Sansom: Amuletti (Heartstone). Otava 2017 (2010), suom. Ilkka Rekiaro. 752 s.

Tytöt

tytot’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’

Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.

Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.

Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.

Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.

Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.

Luostarin varjot

Luostarin_varjot’Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Niissä on kaksi hyvää puolta: entisajan elämän seuraaminen ja totuuden etsiminen niin sieltä kuin täältä nykyajastakin. Monestihan sanotaan, ettemme voi ymmärtää nykyaikaa, ellemme tunne historiaa. Niinpä usein tartun historiallisiin kirjoihin. C.J. Sansom on suosittu englantilainen kirjailija. Luostarin varjot on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Musta tuli (2012) ja Itsevaltias (2015). Ehkäpä jossain välissä luen nämä jatkoteoksetkin. Kirjasta on ainakin suunniteltu elokuvaa tai TV-sarjaa juuri meilläkin nähdyn Diana Gabaldonin Outlanderin tapaan. En tiedä, onko tämä toteutunut.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin syrjäiseen Scarnsean luostariin. Eletään uskonpuhdistuksen aikaa ja vallanpitäjät Thomas Cromwellin johdolla käyttävät hajaannusta törkeästi hyväkseen kasvattaakseen omaa valtaansa. Kuninkaana huseeraa Henrik VIII. Lakimies Matthew Shardlake lähetetään luostariin tutkimaan murhaa. Samalla Cromwell vaatii hankkimaan luostarin apotilta suostumuksen luostarin lakkauttamiseen ja sen omaisuuden siirtämiseen valtiolle. Tehtävä ei siis ole helppo, varsinkin kun murhattu oli ollut toimittamassa juuri samaa asiaa. Lakimiehellä on apunaan ja suojeluksessaan isänsä ystävän poika Mark Poer, joka on välttämätön, koska Shardlake on ollut lapsuudestaan saakka kyttyräselkäinen ja heikkovoimainen.

Saavuttuaan luostariin tutkijat saavat pian vaivoikseen toisenkin ruumiin, myrkytetyn noviisin ja sitten vielä kolmannen, palvelustytön, joka on kuitenkin kohdannut loppunsa jo muutama vuosi aiemmin. Sensijaan yksi munkeista kuolee kirkossa pudonneen patsaan alle. Mahdollisia syyllisiä ei ole montaa: apotti, taloudenhoitaja, priori ja sairastuvan hoitaja. Shardlake uskoo vakaasti murhaajan tulleen luostarin sisältä eikä ulkopuolelta, niin kuin munkit väittävät pelastaakseen luostarin. Lisäksi sairastuvalla avustaa nuori nainen Alice, kaupungista tullut palvelustyttö, joka välittömästi herättää sekä lakimiehen että avustajan tunteet. Talven kylmyys ja lumituiskut tuovat oman lisänsä muutenkin vaarallisiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Lopulta kaikki kuitenkin ratkeaa, kuten hyvissä dekkareissa on tapana. Kuka oli murhaaja ja miksi?

Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Sen veroinen se ei kuitenkaan ole. Aihepiiri on sama, murhamysteeri samoin, tunnelma on eri ja aikakausi on eri. Lisäksi Eco on johdatellut kirjansa juonta tyylikkäämmin kuin Sansom. Se ei kuitenkaan tee tästä kirjasta huonoa. Dekkarin tapaan jännitys säilyy loppuun saakka ja ainakin minulle lukijana loppuratkaisu oli yllätys. Taaksepäin ajateltuna se olisi pitänyt arvata, sillä pitkin matkaa siitä annettiin viitteitä. Kuitenkin ajatus ei tullut päähän asti.

Historiallisesti kirja sijoittuu murroskohtaan ja sen historialliset pääkohdat ovat oikeita. Henrik VIII murhautti vaimonsa (Anne Boley), nai toisen ja siirtyi reformoituun uskoon saadakseen toimia rauhassa. Cromwell oli häikäilemätön ja niinpä syyttömät saivat kärsiä. Luostarilaitos lakkautettiin Englannista silloin kokonaan ja luostarit reivittiin maan tasalle. Ehkä juonta tärkeämpi asia kirjassa on kuvaus sen ajan tapahtumista ja ihmisen raadollisuudesta. Uskon asioiden olevan kohdallaan tässäkin suhteessa, koska kirjailija on paitsi lakimies niin myös historian tohtori. Jotkin kohdat kirjassa olivat aika lailla nykyaikaisen tuntuisia, mutta enpä osaa sanoa, olisiko sellainen toiminta ollut mahdollista tuolloinkin. Historiasta kiinnostuneille tämä kirja on antoisa lisä Englannin historian tuntemukseen. Siitähän pitävät huolen myös monet laadukkaat TV-sarjat.

Sansom, C.J.: Luostarin varjot (Dissolution). Otava 2011, suom. Katariina Kaila. 459 s.

Silkkiäistoukka

silkkiäistoukka’En erityisemmin pidä nykydekkareista, liian raakoja monetkin. Siksi tartuin tähänkin Robert Galbraithin toiseen kirjaan empien. Tarttuminen saattaa olla väärä sana, sillä luin sen e-kirjana puhelimelta odotellessani vuoroani sekä lentokoneessa matkan aikana. Toisaalta tämä ei mässäillyt murhilla eikä törkeyksillä, vaikka paikoin aika rankkaa tekstiä olikin. Ehkä oppisi näistäkin pitämään, jos harjoitteleisi.’

Cormoran Strike on yksityisetsivä. Eräänä aamuna hänen ovellaan seisoo harmaatukkainen keski-ikäinen nainen ja pyytää häntä etsimään miestään, kirjailija Owen Quinia. Itsekin hämmästyen Strike ottaa tehtävän vastaan.

Owenilla on tapana kadota aika ajoin, mutta tällä kertaa katoaminen näyttää erilaiselta. Lopulta kirjailija löytyykin kuolleena. Hänet on murhattu samalla tavalla kuin hänen uusimman kirjansa käsikirjoituksessa Bombyx morissa päähenkilö murhataan. Kirjoitus on täynnä paljastuksia ja hävyttömyyksiä Quinen lähipiiristä, johon kuuluvat mm. agentti Elisabeth Tassel, kustantaja Daniel Chard, kustannustoimittaja Jerry Waldegrave, kirjailija Michael Fancourt sekä kirjailijan vaimo Leonora ja rakastajatar Kathryn Kent.

Poliisi pidättää vaimon epäiltynä miehensä murhaamisesta, mutta Strike yhdessä sihteerinsä Robinin kanssa on eri mieltä. Heidän vain tulee löytää oikea murhaaja ja todistaa rikos saadakseen Leonoran pois vankilasta. Strike on menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa ja hänen liikkumisensa on siksi vaikeaa. Robin toimii nopeana ja oivaltavana apulaisena, kun verkko tiivistyy epäillyn ympärille. Raaka murha ja siihen liittyvä käsikirjoitus punoutuvat kirjaimellisesti yhteen.

Salaperäinen dekkarikirjailija paljastui ensimmäisen Strike-kirjan (Käen kutsu) jälkeen melko nopeasti Potter-kirjailija J. K. Rowelingiksi. Niinpä tätä toista osaa osattiin jo odottaa. Myynti on nimekkään kirjailijan kautta taattu, vaikka kirja ei kummoinen olisikaan. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka pystyy muuttamaan tyyliään puhtaasta fantasiasta dekkariin ja kaunokirjailliseen tuotteeseen (Paikka vapaana).

Tässä on aidon dekkarin ainekset ja jännite säilyy loppumetreille saakka. Se, että kirjassa käsitellään käsikirjoitusta ja etsitään siitä syitä ja seurauksia ei ole kovin omaperäistä eikä se tässä aivan nappiin menekään, mutta ei se huonokaan tapa ole. Kirjalliset kiemurat menevät vähän yli ja koko rikos kertoo pahoista sielullisista vammoista.

Loppuhuipennuksen aikana osa lukijan huomaamista asioista osoittautuu tärkeiksi mutta lähes yhtä suuri osa menee pieleen. Kirjailija pimittää lukijalta kohtuullisen osan etsivän ajatuksia, jotta murhaaja ei paljastu ennen aikojaan. Itselläni oli aavistus jo puolivälissä, mutta motiivit ja toimintatavat olivat ihan hukassa ennen loppua, niin kuin tuntui Strikelläkin olevan.

En siis ole nykydekkarien ystävä. Agatha Christien tarinat ovat olleet suosikkejani kauan ja tässä on jotain samaa perienglantilaista juonen käsittelyä. Kasassa on suljettu joukko ehdokkaita, joista jokaista vuoronperää sovitetaan murhaajan viittaan, tapahtumapaikka on rajattu ja salapoliisi enemmän nokkela ajattelija kuin joka paikkaan rynnivä nuuskija. Hyviä elementtejä on paljon ja niinpä on syytä odottaa vielä uusiakin seikkailuja tältä voimakaksikolta, Strike ja Robin.

Galbraith, Robert: Silkkiäistoukka (The Silkworm). Otava 2014 (suom. Ilkka Rekiaro). 471 s.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuus..Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Pappi lukkari talonpoika vakooja


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Toiset


toiset
’Olen talvipakkasten lomassa kahlannut läpi useampiakin kirjoja, lähinnä jäkälämääritysoppaita ja luontokirjoja. Siksi tällainen perin erilainen teos lienee myös paikallaan. China Miéville on Englannissa asuva uudemman sukupolven mestari. Hän on julkaissut kymmenkunta teosta ja niitä on käännetty kymmenille kielille. Toiset on ensimmäinen suomeksi käännetty teos häneltä. Kirjailijaa on verrattu tietenkin menneisiin mestareihin, mutta teksti on sen verran omaperäistä, ettei vertaaminen ehkä anna oikeaa kuvaa kenestäkään. Hänen teoksiaan on palkittu tyylisuunnan parhailla palkinnoilla, kuten Arthus C. Clarke-palkinnolla ja World Fantasy Awardin.’

Jossakin kaakkoisessa Euroopassa on kahden kaupungin yhteenliittymä, lomittuminen. Kaupungit ovat erillisiä mutta samalla limittäisiä. Beszeli vaikuttaa vanhahtavalta ja kehittymättämältä, kun taas Ul Qoma on moderni ja elinvoimainen. Kaupunkien rajaa ei saa ylittää, vaikka sitä ei ole oikeastaan olemassa. Kaikkea valvoo kummallinen salainen poliisi Rikko.

Kirjan alussa tapahtuu rikos, nuori nainen löydetään tapettuna puistosta. Beszelin poliisi Tyador Borly alkaa tutkia tapausta ensin Rikkona, sitten tavallisena maiden välisenä rikoksena. Tutkimukset johtavat Ul Qoman alueelle arkeologisille kaivauksille, jossa murhattu oli työskennellyt. Kaivausten salaperäisyyteen liittyvät historiaa tutkinut Bowden ja murhatun kanadalaisen arkeologin Mahalian ystävä Jolanda. Lisäksi tutkimuksissa törmätään jatkuvasti salaperäiseen Orsinaan, joka on selitetty menneisyyden myytiksi tai kaupunkien välissä olevaksi kolmanneksi kaupungiksi.

Kuten hyvässä dekkarissa niin tässäkin pieneltä tuntuva tapaus saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, joissa niin kaupungit kuin niiden asukkaatkin ovat vaarassa tuhoutua ja koko valtarakennelma sortua. Lopussa, kun lähes kaikki selviää, jää jäljelle oikeastaan aika tavallinen rikos, joka pohjaa tuiki tavalliseen motiiviin, rahaan.

Kirja kuuluu tekijänsä mukaan ’uuskumma’-tyylilajiin. Ehkä se on jonkinlaista modernia fantasiaa, jonka hengenheimolaisia taitavat olla englanninkielinen Orwell ja venäläinen Bulgakov. Suomessa samaan tyyliin voisi sovittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen. Tarina on siis fantasiaa ja hetkittäin sitä lukiessa ajatteli sen saduksi, joka ei ole mahdollinen. Kuinka kaksi sisäkkäin olevaa kaupunkia voi elää ja niiden asukkaat häivyttää havainnoistaan toisen kaupungin asukkaat ja liikenteen, vaikka he käyttävät samoja katuja ja rakennuksia. Tämä tuli mieleen aina silloin tällöin, mutta taitavasti kirjailija silti tarinaansa johdattaa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että asukkaat itse luovat rajat ja heidät on kasvatettu toimimaan näin, olemaan näkemättä. Rikon pelossa he myös toimivat mahdollisimman tarkasti oman kaupunkinsa tapojen ja eleiden varassa. Tämä näkyy vaatteissa, liikkumistavassa, tervehtimisessä, kaikessa. Kolmantena liikkujana kaupungilla on Rikko, jonka ihmiset liikkuvat niin, että he voisivat kuulua kumpaan kaupunkiin tahansa ja siksi molemmat häivyttävät Rikon ihmiset silmistään. Heitä ei siis ole olemassakaan kaupunkien asukkaille, mutta he toimivat silti koko ajan taustalla.

Tarnaa viedään läpi poliisi Borlyn silmin minä-kerrontana. Hän näkee vain beszeliläisen kaupungin ja varoo näkemästä muuta. Vähitellen hänen näköpiirinsä laajenee ja jouduttuaan Rikon pidättämäksi, hän tajuaa paljon, mutta menettääkin paljon. Hänestä tulee väkisin mieleen Orwelin maailma, tekninen kaupunki, jossa ei pehmeydelle ole sijaa, jossa ei ole muuta kuin kova maailma vastaan kova maailma, jota Isoveli valvoo. Sinällään hyvin hätkähdyttävä kuva nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Kirjailija ei anna ymmärtää, kummasta on kyse, ehkä molemmista.

Tämä ei tietenkään ole pelkkä aikuisten satu. Kirjalla on vankka symbolinen merkitys. Me itse luomme ympärillemme oman kaupunkimme ja näkymätönnämme sellaiset, joita emme halua nähdä. Maailmassa on paljon toisen kaupungin asukkaita, on romaaneja, tummia, köyhiä, narkkareita, vanhuksia, kodittomia, joita me yksinkertaisesti emme näe. Erona on vain se, että tässä kertomuksessa näkemisestä on tehty rikos, meillä ei sentään, ainkaan vielä. Ehkä tässä kirjassa viitataan myös jaettuihin kaupunkeihin (entinen Berliini, Jerusalem), vaikka se taitaa olla liian silmiinpistävää. Siellä voi kuitenkin olla tarinan lähtökohta.

Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen kirja, urbaani ja tekninen, mutta luo hyvän kontrastin kaikelle sille, mitä itse arvostaa.

China Miéville: Toiset (The City and the City), 2011 (2009). Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto. 365 s.

Hiljainen amerikkalainen

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.

Ylimmät ystävät

ylimmŠtystŠvŠtLOISTOkansi’Taas tuli luettua tiiliskivi. Taidan pitää pitkistä tarinoista, onhan suosikkejani Tolkienin Tarun lisäksi Pohjantähti-trilogia ja Mobergin Maastamuuttajatkin. No, talvi-iltoina luulisi olevan aikaa lueskella, mutta tämä nykyinen elämänmeno tuo niin paljon muutakin mukavaa, ettei näille vanhoille kunnon tavoille tahdo jäädä aikaa. Tässä kuitenkin muutama ajatus, jospa joku muukin tarttuu kirjaan.’

Tämä teos on tarina kahden pienen ihmisen ystävyydestä ja sitoutumisesta toisiinsa, vakka he asuvat eri maissa, erilaisissa kulttuureissa ja aivan eri tavalla. Mutta kirja on myös kannanotto maailman nykyiseen menoon, globaaleihin päätöksiin, joissa yksilö jää sivuraiteille. Se pursuaa ihanteita ja sankaruutta, uskoa vaikuttamiseen, joka kuitenkin lopussa murskataan voimalla ja väkivallalla. Samalla kun globaali maailma taistelee terrorismin vastaisessa sodassa, pläjäytetään kirjan lopussa lukijan silmille koko kirjallisella raivolla kaikki se mikä valtaa pitävissä närästää.

Kirja kattaa yli 50 vuotta eurooppalaista politiikkaa kylmän sodan aikana, jolloin jokainen vakoili toistaan ja varsinkin rautaesiripun takana kaikki olivat tarkkailtavina eikä kukaan ollut turvassa. Siksi niin Ted Mundy kuin Sashakin ovat koko ajan tiukasti kiinni tekemisissään, virheisiin ei ole varaa edes yksityiselämässä. Heidän idealisminsa ovat erilaiset ja heidän elämänsä on täysin erilaista, mutta kaksoisagentteina he ovat samalla puolella, vaikka eivät sitä aina itsekään tiedä. He tapasivat Länsi-Berliinissä 60-luvun lopulla mielenosoitusten ja vaihtoehtoisen elämän kautta ja joutuivat mukaan politiikkaan aivan kuin vahingossa. Ystävyys ei ole helppoa, kun on jaettava periaatteessa kaikki jopa tyttöystävät, jotta aate etenee. Ted palaa diplomaattipostissa Englantiin ja värvätään pian mukaan tiedustelupalveluun hoitamaan postia itään. Samalla hän saa vähäpätöisen peiteviran British Councilin kulttuuriluotsina. Hän menee naimisiin, saa pojan ja elää aivan normaalia perhe-elämää Englannin maaseudulla. Edes hänen vaimonsa ei tiedä niiden monien pitkienkin ulkomaanmatkojen tarkoitusta, joilla hän ohjaa englantilaisia taiteilijoita itäisessä Euroopassa. Vaimo vain ihmettelee niiden tiheyttä ja sitä, ettei mies ylene tai halua yletä urallaan. Lopulta tämä kaikki johtaa eroon, kun vaimo alkaa tehdä omaa urajohteista politiikkaansa. Ted jää yksin, mutta jatkaa kaksoiselämäänsä. Sasha elää Länsi-Saksassa jatkuvan paineen alaisena Stasin agenttina. Hän saa tietoja Tediltä ja välittää tälle omia tietojaan milloin minkin peitetarinan kautta äärimmäisen kontrolloidusti. Tämänkaltainen ystävyys jatkuu aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Saksojen yhdistyttä ei agentteja enää tarvita ja ystävyydessä seuraa tauko. Kunnes sitten 2000-luvulla Sasha yllättäen ottaa vielä kerran yhteyttä vanhojen muistojen merkeissä ja ehdottaa viimeistä ideologista keikkaa. Nyt asialla on liikemies Lähi-Idästä ja panoksena länsimaisen kapitalismin tuho ja kaupallisuuden torjuminen. Ideologia on valmis ja miehet ovat valmiit. Keikka törmää kuitenkin menneisyyteen ja seuraukset ovat ystävyksille katastrofaaliset.

Pieni rumpallityttö (1983) oli aikoinaan kirjailijan voimakas kannanotto ihmisten yhteisen elämän puolesta. Siinä englantilainen vakooja ja PLO:n agentti yrittävät yhdessä ratkoa Euroopan juutelais-palestiinalaista kriisiä. Kirja oli sensaatio. Monet muutkin Carrén teokset liikkuvat samassa aihepiirissä (esim. Uskollinen puutarhuri, 2002 ja Mies kylmästä, 1964). Tämä kirja jatkaa samaa linjaa. Sekin pohtii filosofisesti pienten ihmisten asemaa suurissa kuvioissa, ystävyyttä yli rajojen ja niiden vaikeutta. Luin Pienen rumpallitytön joskus 80-luvulla enkä muista siitä juurikaan mitään, joten ennakkoluuloja tähän tarttumisessa ei ollut. En kuitenkaan saanut tästä mitään suuria ajatuksia enkä suuria tunteita. Luin sitä hitaasti kappaleen kerrallaan ja mietin asioiden liittymäkohtia. Mutta samalla tavalla kuin agentit ovat salaperäisiä, oli kirjailijakin, eikä hän kirjoittanut asioita suoraan. Niinpä lukija joutui miettimään syy- ja seuraussuhteita tarkaan ja itsekin huomasin vasta kirjan loppupuolella monia asioita, jotka olisi pitänyt tietää jo alussa. Kirja oli siis vaikeasti lähestyttävissä ehkä niin kuin kaksoiselämää elävä henkilökin. Koko ajan ajatteli jotain muuta, yritti saada selville kumpaa elämää nyt elettiin tai tiesikö tuo saman, minkä minä tai oltiinko nyt sivilissä eikä noita asioiota pidäkään tietää, saatika huudella julki. Tällaisia hiljaisia vaikuttajia on keskuudessamme varmaan tänäänkin. Ei kai ole niinkään harvinaisuus, että edesmenneestä paljastuu kokonaan uudenlaisia piirteitä poismenon jälkeen. Kautta aikojen ihminen on ollut salaperäinen ja parhaat tarinatkin tuntuvat syntyvän kaksoiselämästä, se luo jännitettä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten kirjan sanoma. Amerikanvastaisuus ja Bush-inho paljastuvat kirjan sivuilta, samoin kirjailijan tausta kylmän sodan ajan muistiinmerkitsijänä. Tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta päättäjätkin pysyvät hereillä, jos he nyt sitten näitä ehtivät lukea tai ymmärtävät lukemaansa. Olen aika pessimistinen. Carré on ainakin onnistunut herättämään ajattelua ja se on jo nykykirjallisuudessa hieno ja hatunnoston arvoinen asia. Kirjan lukeminen olisi minulta vaatinut enemmän aktiivisuutta, mutta kyllä se tällaisenaankin iski syvälle. Varmaan pohdin sen viestiä vielä moneen kertaan vaikka pitkillä kevättalven hiihtolenkeillä.

John le Carré: Ylimmät ystävät (Absolute Friends), 2004. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi. 424 s.