Vien sinut kotiin

’En ole viime aikoina ehtinyt kirjoitella tänne lukemiani kirjoja. Tämä asia on minua surettanut, sillä kesän aikana sateisina iltoina on tullut luettua useita hyviä kirjoja jos myös huonoja, joista ei paljon muistiin jää. Vavahduttava Panu Rajalan Virvatuli, Eino Leinon elämä, on vielä käsittelemättä, niin paljon se antoi ajatuksen aihetta, samoin Colm Tóbínin siirtolaisuutta käsittelevä upea teos Brooklyn. Kovimmin kolautti kuitenkin aivan uunituore esikoisromaani Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Tällaista kirjaa tapaa harvoin.

Tarina alkaa ja päättyy samaan maisemaan, Porkkalaan. Välillä on huikea elämä. Markus elää lapsuutensa kolmen sisaren kanssa. Ellen on huippulahjakas viulisti, kaksoissisar Carola oman tiensä valitsija ja nuorimmainen Sofia alistettu. Uskonnollinen yhteisö on tiukka, vanhoillinen ja ankara. Kuka kestää, kuka menehtyy, kuka jättää leikin kesken?

Kun Ellenin viulu vaikenee ja Carola erotetaan, lähtee Markus tekemään omaa uraansa Amerikkaan järjestön päämajaan Brooklyniin. Veljet valvovat siveyttä, eivät anna anteeksi, tuomitsevat ja hylkäävät. Siihen maailmaan on sopeuduttava ja se maailma hyväsyttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Allison on Markuksen suuri rakkaus, mutta tämä on langennut ja pelottelu tehoaa. Markus jättää hänet samalla kun lähtee pienen seurakunnan johtajaksi Nebraskaan. Siellä hänet petetään avioon ja liittoon, joka ei toimi, on vain kulissia. Eroaminen ei tule kysymykseen, varsinkaan jos aikoo päästä uralla eteenpäin.

Vuodet, vuosikymmenet kuluvat ja Markus saa yllättävän kirjeen tyttäreltään. Samaan aikaan tulee surusanoma kotimaasta ja veljien tuomio hänen toiminnastaan järjestössä. Hänen maailmansa kaatuu toistamiseen. Siitäkin on päästävä yli. Tähän tarvitaan pieni lapsi, välitön ja rakastava, joka katsoo suoraan ilman taka-ajatuksia.

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Enpä hetkeen muista vastaavaa esikoista. Kirjan tekstistä tulee mieleen suosikkikirjailijani Joel Haahtela, toisaalta kaupunkikuvauksista Kjell Westö ja miksei myös parin vuoden takainen Finlandia-voittaja Jussi Valtonen. Tämän tarinan jännite kantaa alusta loppuun. Vaikka jo ihan alussa kerrotaan tyttären kirjeestä, niin sen salaisuus säilyy loppuun saakka ja vaikka jo alusta voi lukea pieninä vihjauksina kirjan traagiset tapahtumat, yllättävät ne siinä vaiheessa, kun ne kerrotaan auki tekstin edetessä. Rakenne on loistava.

Uskomatonta on myös tarinan huikea tietomäärä. Tuntuu, että kirjailijan on oltava itse sisällä Jehovan toidstajien yhteisössä, että osaa kirjoittaa siitä tällä tavalla. Toisaalta se huikea tietämys musiikista viittaisi siihen, että kirjailijan pitäisi olla huippuviulisti. Molemmista saa hyvin uskottavan kuvan ja varsinkin musiikin kuvauksessa on todella helmeilevän kaunista kerrontaa. Kirjan parasta antia onkin sen kieli, joka on loppuun asti hiottua ja täsmällistä, mutta samalla traagisuudesta huolimatta uskottavaa ja jopa kepeää.

Kirja ei tuomitse ketään, se ei ota kantaa järjestön asioihin, mutta rivien välistä voi lukea kaiken ja haukkoa henkeään. Syvempi ajattelu nostaa karvat pystyyn, sitä ei tarvitse kertoa, se pursuaa läpi. Aivan samalla tavalla kuin musiikin voi lukiessaan kuulla ja se kuinka Ellenin viulu soi Markuksen päässä läpi vuosien, samalla tavalla järjestön valheellisuus ja kaksinaismoraaliset asenteet iskevät silmille kuin märkä vaate.

Kirja on hieno ja ihmettelen, jos se ei nouse palkittujen teosten listoille tänä vuonna. Suosittelen lämpimästi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena, 2017. 284 s.

Sielut

sielut’Jostain syystä viime vuoden Finlandia-ehdokkaat jäivät lukematta ja vasta nyt on ollut aikaa palata niihin. Tuskin kaikkia luenkaan koskaan. Voittaja on aina oma lukunsa, mutta tällä kertaa myös Markku Pääskysen Sielut-kirjaa on syytä kommentoida. Kirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan ennestään, vuonna 2006 ilmestyneen Vihan päivä. Muistan siitä sen, kuinka synkkä ja ahdistava kirja se oli. Siksi tarttuin tähänkin kirjaan epäluuloisena, varsinkin takakannen lukemisen jälkeen. Ehkä ei saisi olla ennakkoluuloja, pitäisi olla avoin kaikille vaikutuksille, mutta kriittisesti kuitenkin. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat Saimaan rannalla olevasta kaupungista. Maija lähtee kouluun aamulla, mutta ei koskaan saavu perille. Hänen äitinsä Aino tietenkin huolestuu ja aloittaa tytön etsinnän. Isä Kristian haravoi lähialuetta, poliisi julkaisee katoamisilmoituksen, naapurit huolestuvat ja pian etsijöitä on koko kadun mitalta. Aika kuluu, mutta Maijaa vaan ei löydy. Kevätpäivä on kuuma, idästä leviää säteilyä ja Helsingin suunnasta pankkiryöstäjien auto lähestyy kaupunkia. Myös pojat, Taito ja Ilari, viettävät keväistä päivää poikamaisia juttuja tehden. He käyvät uimassa, peuhaavat ullakolla, istuttavat metsää ja etsivät Maijaa.

Päivän aikana kirjan henkilöt kohtaavat toisiaan ja muitakin alueen ihmisiä, kyselevät, juttelevat, epäilevät, ystävystyvät, solmivat suhteita. Traagisesta tapahtumasta huolimatta yhteisö elää elämäänsä toiset tiedostaen tapahtuman toiset autuaan tietämättöminä. Miksi sitten kirjan nimi on Sielut? Pojat katsovat biologian luokan ikkunasta sisään ja näkevät seinällä julisteen, jonka kuvassa on ikään kuin pisara väärinpäin. He päättelevät, että siinä kasvaa sielu, joka lentää sitten ilmojen halki ja asettuu ihmisen sisälle, heidänkin.

Kirjaa oli ensin aika vaikea lukea. Sen dialogi tuntui töksähtelevältä ja kerronta koukeroiselta, mutta kun siihen pääsi sisälle, tuntui, että siinä on juuri oikea poljento tämän tyyppiseen kirjaan. Varsinkin poiken juttelut ja toilailut olivat mehukasta luettavaa. Tulee lapsuus mieleen. Juuri tuollaista asiasta toiseen poukkoiluahan se oli. Pojilla ei päivän mittaan ollut mitään päämäärää, mutta he olivat silti asiassa parhaiten mukana. Aikuiset hätäilivät, surivat jo ennakkoon ja hosuivat joka suuntaan.

Kirjassa on kaksi asiaa, jotka sitovat sen 1980-luvun lopulle: Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Mikkelin pankkiryöstödraama. Kirjassa ne kuuluvat tarinaan löyhästi. Ehkä siksi ne eivät myöskään ole kohdallaan. Oikeastihan ne eivät sattuneet samaan aikaan. Pankkiryöstäjien auto räjähti elokuussa Mikkelin torilla ja Tshernonyl räjähti huhtikuun lopulla, molemmat kuitenkin vuonna 1986. Jotenkin jäin miettimään, mikä merkitys näillä kahdella tapahtumalla oli kirjan juonen tai sanoman kannalta? Miksi ne oli siihen sijoitettu? Ne kuitenkin jäivät taka-alalle, tarpeettomiksi.

Hienoa kirjassa oli yksityiskohtainen luonnon havainnointi niin Ainon kuin poikienkin taholta. Pikkuvanha Taito nimensä mukaan oli varsin taitava tekemään päätelmiä, niin sieluista kuin Maijan kohtalostakin. Myös Cajanderin Siperiasta tuoman siemenlaatikko herättää heidän huomiotaan. Siksi sen tuominen kertomukseen olisi ehkä voinut olla suurempikin juttu, nyt se jää vain rekvisiitaksi tarinan edetessä eikä siitä ole juonen kulun kannalta mitään merkitystä. Saattoihan olla, että jotain jäi minulta huomaamatta. Kirja pitäisi lukea toiseen kertaan. Loppuratkaisu oli aika lailla järjellinen ja sen jotenkin arvasin jo kirjan puolivälissä. Sinällään tarina oli hyvin kirjoitettu ja piti otteessaan loppuun saakka.

Pääskynen, Markku: Sielut. Tammi 2015. 254 s.

He eivät tiedä mitä tekevät

He eivät tiedä..’Vuosi on vaihtunut ja varmaan lukuisissa kodeissa on luettu joululahjana saatua Finlandia-voittajaa. Ahmin itsekin Jussi Valtasen kirjan joulunajan välipäivinä. Ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitin siitä muistiinpanoja. Loistava kieli yhdistettynä pikkutarkkaan asioiden tuntemukseen luo yleensä vertaansa vailla olevan nautinnon. Entä nyt? Yhdellä lukukerralla ei kovin painavaa voi sanoa, kahteen ei nykyajassa ole aikaa. Uutta vyöryy koko ajan päälle. Siinäkö meidän ongelmamme onkin, emme keskity, jotta tietäisimme paremmin mitä teemme. Tässä nämä hajanaiset muistiinpanot, mutta saadakseen kuvan tästä kirjasta, se on jokaisen itse luettava – ja ajatuksella.’

’He eivät tiedä mitä tekevät’ kertoo kirjan pääsanoman. Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, jonka tutkimukset pohjaavat eläinkokeisiin. Samuel on eläinaktivisti ja hänen poikansa ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä avioliitosta suomalaisen Alinan kanssa. Isä ei ole pitänyt mitään yhteyttä poikaansa ja elää amerikkalaista elämmänsä uuden vaimonsa Mirjamin ja kahden tyttärensä Rebeccan ja Daniellan kanssa Baltimoressa. Samuel matkustaa Amerikkaan ja samaan aikaan Joe joutuu tutkimustensa vuoksi hyökkäyksen kohteeksi, hävitystä ja vihapostia, pahimpana pommipaketti tyttärille. Amerikkalaiseen tapaan suojelu viedään äärimmilleen, syylliseksi leimataan Samuel, joka on toiminnallaan laillisin keinoin kaatanut pörssiyhtiön, jonka toiminta pohjaa eläinkokeisiin. Vihdoin kirjan lopulla isä ja poika kohtaavat välissään ladattu ase. Tapahtumien taustalla jyllää raskas ja laukaisuherkkä turvallisuusorganisaatio. Tietävätkö he mitä tekevät?

Finlandia-voittajaa on vaikea arvostella. Sehän on arvioitu vuoden parhaaksi kirjaksi, ollaan sitten tällaisista palkinnoista mitä mieltä tahansa. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa, sillä kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, mutta myös huono, puuduttava ja jankkaava.

On vaikea asettaa tätä kirjaa mihinkään genreen. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen ja takaumat kerrotaan 1990-luvulta alkaen Alinan ja Joen kohtaamisesta. Tarina pyörii pitkälti isäsuhteen ympärillä, mutta onko kirjan tyylilaji fantasia, parodia, ironia, draama vai mikä se on? Kirjailija on paisutellut asioita kohtuuttomuuksiin saakka, käyttänyt liioittelua tyylikeinona ja jännitteen nostattajana jopa niin, ettei lukija lopulta tiedä, voiko hän enää uskoa muuhunkaan tarinassa.

Diktaattori Anne Brunila sanoi kirjan olevan loistava aikalaiskuvaus. Tätä se saattaa olla, mutta… Jos elämä muutaman vuoden kuluttua on tällaista, niin onko se enää elämisen arvoista, vai onko se jo nyt sellaista? Kuvaus suomalaisuudesta, samoin kuvaus amerikkalaisuudesta on varmaankin kärjistävää ja liioiteltua. Itse en näe suomalaista yliopistoa kirjan kuvaamana ankeana paikkana enkä ihannoi amerikkalaista yhteiskuntaa.

Fantasian tunnun kirjassa luo iAm-laite, joka yhdistää aivot suoraan internettiin. Oikeastaan koko tämä jakso on kirjassa turha, se vain sotkee ja sen tuoma sanoma olisi varmaan saatu muutenkin esiin. Koko ajatusrakennelma on liian suuri tähän tarinaan, varsinkin kun se jää pahasti muun kerronnan jalkoihin. Se tarvitsisi kokonaan oman tarinansa, jossa se nostetaan tapahtumien keskiöön. Kirjailija on varmaankin ottanut nimen Raamatusta Mooseksen ja Jumalan kohtaamisesta, jossa Jumala kertoo nimensä olevansa Minä olen (I am). Tämä ajatusrakennelma jää kirjassa pohtimatta. Laite, joka syöttää propagandan suoraan aivokuorelle ja jolla lapsemme aivopestään niin, etteivät he enää tiedä mitä tekevät, luo Orwellin kuvaaman maailman hyvin nopeasti. Sen tajuaa jo tämänkin vähäisen kuvauksen perusteella. Nyt jäi kutkuttava olo siitä, miten tämän asian käy, kun kirjan päätarina päättyy. Pahinta tässä on se, että lukija saattaa pitää koko kirjaa fantasiana, varsinkin kun kerronta on voimakkaasti liioiteltua ja paisutettua.

Kaikesta tästä voisi kuvitella kirjaa huonoksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta se pitää lukea ajatellen, sillä ajatuksia se herättää. Ehkä sen perussanomaan kuuluu, ettei valmiita vastauksia ole eikä kukaan ole yksinoikeudella oikeassa. Jos syytät toista väärinkäytöksistä, et välttämättä ole vapaa niistä itsekään. Kaiken pohjana tulee olla vuorovaikutteinen keskustelu ja yhteydenpito.

Valtanen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi, 2014. 559 s.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuus..Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Ilta on julma

ilta on julma’Juhannuksen jälkeisen viikon sadesäät pitivät pirtillä ja oli aikaa lukea kesän pakollinen jännityskirja/dekkari/ salapoliisiromaani, tällä kertaa ehkä jotain siltä väliltä. Karo Hämäläinen tunnetaan paitsi kirjailijana myös talousasioihin perehtyneenä toimittajana ja arvostelijana. Hänen viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa kuvataan irtiotoksi hänen edellisistä talousasioita pohtineista kirjoistaan. En ole niitä lukenut, joten en osaa ottaa siihen kantaa. Ilta on julma on julma kirja. Sen tarina jäi moneksi päiväksi kummittelemaan mieleen, enkä tiedä, oliko se sen arvoista. Lukekaa ja kokekaa – mitä siitä sitten saattekaan irtti!’

Kirja on alaotsikoitu tragediaksi ja sitä se onkin. Kun puhutaan pohjoismaisesta jännitysromaanista, yleensä ajatellaan rikoksilla ja verellä mässäileviä ruotsalaisia tai norjalaisia kirjailijoita. Hämäläisen teosta voitaisiin verrata lähinnä Agatha Christien tuotantoon. Tapahtumapaikka on agathamaisesti suljettu lontoolaisen pilvenpiirtäjän luksushuoneisto, johon kaksi suomalaista pariskuntaa asettuu syömään hyvin ja viettämään kosteaa iltaa.

Robert on menestynyt ja rikastunut keinottelija, joka on nainut itselleen luksusvaimon Elisen. Tämä tuntuu olevan tarinassa kuin väärään paikkaan sijoitettu koriste-esine. Siitä huolimatta Mikko on rakastunut häneen ja he ovat viettäneet aikaansa lähinnä helsinkiläisessä hotellissa. Mikko, Robertin koulutoveri ja ystävä, on tutkiva journalisti, joka kaivaa esiin ihmisten väärinkäytöksiä ja salaisuuksia tehdäkseen niistä sensaatiojuttuja mediaan. Hänen vaimonsa Veera on ronski lääkäri, jolla vuorostaan on intiimi suhde Robertin kanssa. Salaisuuksia on siis ihan tarpeeksi ja vanhoja luurankoja kaapit täynnä. Menneisyydestä nousee hetkellisesti esiin myös kuollut Maarit, Robertin rakastettu ja Veeran paras ystävä. Kun sekaan sotketaan lisäksi myrkkyjä, syanidia, shamppanjamiekka ja epämääräinen ruisleipä, on soppa katettu nautittavaksi runsaan alkoholin kera. Kustantajan esittelyn mukaan jälkiruokaa saavat nauttia vain eloonjääneet.

En ihan ymmärrä, miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Taas kerran totean, etten ole rikos- enkä salapoliisikirjojen ystävä, petyn ja tulen huonolle tuulelle. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi myrkkyihin ja juonitteluihin. En usko todellisen elämän olevan millään asteella tällaista enkä jaksa kiinnostua myöskään tämäntapaisista saduista. Olen varmaan tosikko.

Kirja on tragedia Shakespearen pahimpaan näytelmätyyliin. Jo kirjan alkulehdiltä saa lukea, että vain yksi pakenee, vain yksi selviää hengissä, mutta kirjan lopulla vasta selviää, kuka se neljästä on ja samalla voi arvata, mitä hänellekin tapahtuu. Jääkö kentälle ketään pystyyn kunnon kreikkalaiseen tragediatyyliin, eikä nyt voi syyttää asioista jumalia vaan itseään.

Kirjan henkilöt ovat stereotypioita, valheellisia, pinnallisia ihmisiä, joiden ajatus humalassa ei kulje järjen mukana. Kun nainen heiluttelee shampanjamiekkaa tappaakseen, tulee mieleen Uma Thruman elokuvassa Kil Bil. Yhtä absurdilta se tuntuu tässäkin. Kun kuppeihin ripotellaan syankaliumia tulee mieleen Agatha Christien ylhäisöpiirien murhat kuun kumottaessa verhojen takaa ja kynttiän luodessa varjoja seinille. Kun syanidikapseli piilotetaan taskuun ja haetaan hetkeä rikkoa se toisen juomalasiin, tulee mieleen 2. maailmansota ja sen loppuasetelmat.

Onko kirja kirjoitettu symbolistisesti kuvaamaan ihmisen tyhmyyttä? Nykyaikana ei kukaan voi kuvitella pääsevänsä pakoon turvakameroiden täyttämästä maailmasta, jossa jokainen ostos, jokainen matka reksiteröityy tietokoneille, vaikka kuinka ajattelisi olevansa syytön. Enää ei voi anonyyminä matkata piiloon, sen luulisi niin toimittajan, pörssimeklarin kuin lääkärinkin tietävän. Niin humalassa ei kukaan ole matkatessaan kuitenkin selväjärkisesti halki Euroopan. Kirjassa on varmaan jokin juju, jota en tajua. Toinen asia on sitten, onko syytä tajutakaan. Kirja saattaa olla hyvin kirjoitettu. Sitä oli helppo lukea vaikka minäkertojat vuorollaan menivätkin joskus sekaisin. Loppukaneettina voisi sanoa, että rakenne on hyvä, sanoma ei.

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma. WSOY, 2013. 345 s.

Satavuotias

satavuotias_joka_karkasi_ikkunasta_ja_katosi-jonasson_jonas-23084898-4103318384-frntl’Välipalana luin ulkomaanmatkalla pokkarin, joka on hersyttänyt nauruja ja vetänyt ihmisten suupieliä korviin. Satavuotias ei viihdy paikallaan, kun koko elämä on mennyt reissatessa. Hän päättää karata ja kadota. Kova homma nuoremmallekin. Kirja oli mukavaa matkalukemista, kepeää mutta myös ajatuksia antavaa. Pitääkö aina olla niin vakava tai tosikkomainen? Lue ja arvioi itse. Älä anna minun kommenttieni vaikuttaa – luo ne itse!’

100-vuotispäivänään juuri ennen juhlaa Allan Karlsson karkaa vanhainkodista ja päättää matkustaa jonnekin ilman päämäärää. Asemalla hän saa haltuunsa matkalaukun täynnä rahaa ja huumejengin kintereilleen. Poliisit ovat myös kiinnostuneita kadonneesta ja niinpä ajojahti on valmis.

Matkalla Allan kohtaa ensin Julius Jonssonin, joka kaikkien kyläläisten mielestä on rikollinen. Samalla yksi huumejengin jäsenistä saa surmansa ja joutuu matkalle Punaiselle merelle. Sitten kaksikko tapaa kioskinpitäjä Bennyn ja lopulta Kaunottaren norsunsa kanssa. Taas yksi huumehörhö saa surmansa ja joutuu Riikaan.

Tarinan edetessä Allan kertoo myös omaa elämäntarinaansa, kuinka hän oli nuoruudessaan kiinnostunut dynamiitista ja muista räjähteistä. Hän joutuu Espanjan sisällisotaan ja sitten Amerikkaan. Siellä hän vaikuttaa mm. atomipommin syntyy. Presidentti Hoover lähettää hänet Kiinaan ja hän ystävystyy Maon yhden vaimon kanssa, mutta joutuu kuitenkin pakenemaan yli Himalajan Irakiin, jossa pelastaa Churchillin hengen. Lopulta hän pääsee tämän koneessa takaisin Ruotsiin, joutuakseen välittömästi Stalinin agenttien kaappaamaksi ja Moskovaan. Pian hän istuukin elinkautista Vladivostokissa, josta hän kuitenkin pakenee Etelä-Koreaan ja lennätetään lepäämään Balille. Vihdoin Allan saa olla rauhassa ja elää lomalaisen elämää rannalla. Lopulta hän palaa takaisin Ruotsiin.

Kun poliisi vihdoin saa seurueen kiinni ja asioita aletaan punnita, on tarina sen laatuinen, ettei siihen usko kukaan. Kuka on roisto, kuka poliisi, kuka norsu ja kuka huumekauppias? Kuka uskoisi ketä – ei ainakaan satavuotiasta, joka on kaveerannut lähihistorian kaikkien merkkimiesten kanssa.

Elämän jatkoajalla ei ole enää niin väliä elääkö terveellisesti ja oikein. Siksi voi lähteä vaikka hieman jaloittelemaan, varsinkin kun on elämänsä aikana jaloitellut jos minkäkinlaisessa maassa. Tarina on hieman Forrest Gump- tyylinen hulvaton tykitys, jossa ei outojakaan käänteitä kaihdeta. Allan on satavuotiaaksi yllättävän viriili ja kaiken tohinan päätteeksi hän pääsee vielä avioonkin.

Raha saa ihmeita aikaan, varsinkin kun sitä on määrättömästi. Kirjan hauskuus piilee sen tilanteisiin sopivassa komiikassa. Kaikki onnistuu, kun mennään onnen kantamoisena: vähältä piti pelastumisia, uskomattomia suorituksia, maailmanhistorian avainkohtia ja rämäpäistä koheltamista. Siitä syntyy tämänhetken ykköshitti huumorin saralla. Kieltämättä tämä sai nauramaan ja hämmästelemään.

Kirjasta on valmistunut vuodenvaihteessa levitykseen tullut elokuva, jota en ole nähnyt, mutta kirjan tapahtumat voivat hyvin taipua humoristiseksi filmiksi. Kirjaa voin suositella, vaikka mitään suurta kaunokirjallisuutta se ei ole, onpahan nerokas pikku hupailu kuitenkin. Olen huomannut, että harvoin tulee enää vastaan kirjaa, joka saa suupielet kaartumaan ja hymyilyttämään.

Jonasson, Jonas: Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY, 2010. Suom. Raija Rintamäki. 438 s.

Sillanrakentajat

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.