H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.

Intoilija

intoilija’Luonto ja valokuvaus, siinä kaksi suosikkiani. Siksi odotin innolla tätä kirjaa. Ehkä minussakin on vähän, hitusen vain, samaa intoilijaa kuin I. K. Inhassa, valokuvauksen pioneerissa. Panu Rajala on kirjoittanut fiktiivisiä elämäkertoja muistakin suurmiehistämme, esim. Mika Waltari, Olavi Paavolainen ja Juhani Aho, joten tämä täydentää sarjaa. Sana fiktiivinen voi kalskahtaa tuomitsevalta, mutta jos tunnetusta henkilöstä tehdään kaunokirjallinen elämäkerta, on se auttamatta pitkälti fiktiivinen. Toista on tietokirja samasta aiheesta, mutta monesti sitä ei jaksa lukea muut kuin asian harrastajat ja kirja jää huomiotta. Hyvä näin, mutta tämä on muistettava kirjaa lukiessaan. Se kannattaa toki tehdä!’

I. K. Inha oli valokuvauksen uranuurtaja Suomessa 1900-luvun vaihteessa, mutta hän oli myös paljon muuta. Panu Rajalan kirjoittama kirja tästä unohdetusta suurmiehestä on siksi paikallaan. Kirjailija kuvaa Inhaa paitsi valokuvaajana, niin myös tutkimusmatkailijana, keksijänä, polkupyörien maahantuojana, kansanrunouden kerääjänä, kirjailijana, kääntäjänä, taiteilijana jne. Kuinka yksi mies onkaan voinut olla niin monessa mukana.

Inha kuului sen ajan suurmiesten joukkoon. Hän oli Sibeliuksen luokkatoveri Hämeenlinnassa, matkasi Järnefeltin kanssa Kolilla, eli taiteilijapiireissä Pariisissa Kulta-ajan taiteilijoiden mm. Edefeltin ja Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihaili suuresti ystäviään Juhani Ahoa ja Eino Leinoa ja kosi neljä kertaa Aino Krohnia, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi runoilija-kirjailija Aino Kallaksena. Kerrotaan lisäksi, että hän kulki polkupyörällään silloisen Suomen kaikissa kunnissa kuvaamassa maatamme lasilevyille suurta kirjaansa Suomen maisemia varten. Rajala kertoo siitä innosta, millä Inha, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Into Nyström, tarttui kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen kehitellen sitä eteenpäin. Niinpä hän tilasi polkupyörän, sen jossa etupyörä on suuri ja takapyörä pienen pieni, ja ajoi sillä pitkiäkin matkoja maamme sen aikaisilla surkeilla teillä. Myöhemmin tavallisennäköisellä pyörällä hän matkasi Keski-Euroopassa asti tutustuen vieraiden maiden oloihin ja lähetti matkakertomuksia Uusi Suometar-lehteen. Hän siis toimi myös lehden toimitajana ja sanomalehtimiehenä, olipa joidenkin perustajanakin.

Yhdessä asiassa Inhaa ei onnistanut, rakkaudessa. Rajala keskittyy tähän aiheeseen ehkä liiaksikin, mutta se tuntui olevan Inhalle kova paikka. Hän kosi koulutoveriaan useasti, mutta sai aina rukkaset, samoin kuin Aino Krohniltakin. Hän kadehti ystäviään, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia. Inhalle tärkeää oli kuitenkin hänen suhteensa perheeseen, veljiin ja siskoihin. Pienen Inha Lucinan kuolema kosketti häntä syvästi ja niinpä hän otti taiteilijanimensä siskon nimestä. Veljet pitivät Ihnaa pystyssä vaikeina aikoina, lainasivat rahaa, auttoivat kirjojen kustantamisessa, hoitivat sairasta veljeä, kun tämän elämä romahti ja Inha joutui pitkiksi ajoiksi mielisairaalaan. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Ihna kuoli yksinäisenä ja hyljättynä leukemiaan vuonna 1930, 65-vuotiaana.

Olen aina suhtautunut tietyllä varauksella julkisuuden henkilöstä tehtyyn kaunokirjalliseen elämäkertaan. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Mikä on totta, mikä sepitettä? Rajalaa on syytetty plagioinnista, koska hän on lähes sellaisenaan kopioinut kirjaan pitkiä katkelmia niin Inhan muistiinpanoista ja kirjoista kuin myös hänen aikalaistensa kirjeistä ja päiväkirjoista. Tämänhän pitäisi luoda totuudentuntuista pohjaa tekstille, mutta se onkin saanut syyttäjän sormen pystyyn. Samastahan on syytetty muitakin vastaavan tyylisuunnan edustajia, viimeksi Raija Orasen kohdalla. Tieteellisessä tekstissä lainaus merkitään tarkasti lainausmerkein ja kirjallisuusviitteellä, mutta kaunokirjallisessa tekstissä näin ei tehdä. Olisiko paikallaan? Toisaalta tässä kirjassa monetkin lainaukset sanasta sanaan ovat aika turhia, niitä olisi voinut karsia pois, esimerkiksi pitkiä kuvauksia tutkimusmatkalta Eurooppaan tai Kreikkaan. Itse olisin keskittynyt enemmän Inhaan persoonana ja monipuolisena uurastajana. Sehän on kuitenkin vaikeampaa kuin selostaa matkoja, varsinkin jos ne otetaan suoraan toisen tekstistä.

Intoilija oli Finlandia-ehdikkaana. Sinällään se ei yhtään hävennyt tämänkertaisessa seurassa, olisi voinut jopa voittaa, mutta itse olisin sijoittanut kirjan mieluummin Tieto-Finlandia-kastiin vaikka se fiktiivinen onkin, kun tämä ei ole oikein kaunokirjallinenkaan, vaan vähän sieltä puolivälistä.

Olen aina ihaillut Inhan ottamia kuvia ja ihmetellyt, kuinka hän sen aikaisilla välinelllä on pystynyt ne ottamaan. Kirja ei anna siihen juuri minkäänlaista selitystä ja se on puute. Ehkä siinä olisi ollut sitä tietopuolista kerrontaa paikallaan. Inhan kuvat eivät häpeä tänäkään päivänä, vaikka ne ovat mustavalkoisia ja monet rakeisia. Ne ovat maamme historiaa ja niiden avulla voimme saada siitä paljon paremman kuvan kuin pelkästään kirjojen teksteistä. Kuva on tuhat sanaa, näin ainakin Inhan kohdalla. Kirjaan kannattaa tutustua.

Panu Rajala: Intoilija, fotografin muistikuvat. WSOY, 2015, 419 s.

Huijareiden paraati

huijareidenparaati’Kun toiset lukevat ruotsalaisia dekkaristeja, on oma suosikkini Kerstin Ekman, joka myös aloitti dekkaristina. Muutama vuosi sitten luin Sudentalja-trilogian ja jäin koukkuun. Sen jälkeen olen lueskellut muitakin hänen kirjojaan, mm. August-voittajan Tapahtui veden äärellä, mikä on vallan komea kirja, jäänyt pitkäksi aikaa mieleen. Nyt uusin Ekman, viime vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen komeasti suomentama Huijareiden paraati on hyvinkin monenlaisia ajatuksia herättävä ja hieno pohdintaromaani. Sitäkin voi suositella sadeilmojen ratoksi.’ 

Oikeastaan kirjailijan elämään tarvitaan kaksi. Näin kiteyttää Ekman kirjansa tarinan. Toinen kirjoittaa, toinen markkinoi. Molempia yksi ihminen ei ehdi tehdä. Huijareiden paraati pitää sisällään kirjan tai oikeastaan koko kirjailijan tuotannon. Kuka on sitten kirjailija, Lillemor Troj vai Babba Andersson? Yhteistyö alkaa siitä, kun Babba huomaa osaavansa kirjoittaa, mutta omaavansa ulkomuodon ja käyttäytymisen, jotka eivät sovi kirjailijalle. Hän saa hylkäävän tuomion ja lamaantuu. Sitten hän tekee sopimuksen Lillemorin kanssa ja huijaus on valmis. Toinen kirjoittaa kierreselkäisiin vihkoihin tarinaa, toinen stilisoi ja kirjoittaa sen puhtaaksi koneella. Ensin he kirjoittavat viihteellisiä dekkareita, mutta kun Lillemor alkaa saada nimeä, nostetaan tasoa. Lopulta alkaa sataa kiitosta ja kunniaa, palkintoja ja lopulta akatemian ja Nobel-komitean jäsenyys. Kuinka tässä näin kävi?

Kirja alkaa siitä, kun elämänsä ehtoopuolella elävä Lillemor saa kustantajaltaan käsikirjoituksen, joka kummallisella tavalla peilaa koko hänen tuotantoaan ja elämäänsä. Hän ottaa käsikirjoituksen, alkaa lukea ja uppoutuu siihen. Paljastuuko nyt kaikki, kun Babba Andersson onkin päättänyt avautua ja kirjoittaa kirjan omalla nimellään? Teksti kulkee vuoroon kummankin näkökulmasta. Lillemorin teksti on preesenssissä ja sen mukaan edetään. Babban teksti luotaa koko historiaa, koko huijausta. Näin käydään läpi Ruotsin sodanjälkeinen kirjallisuus, monet mytologiat, historian käännekohdat ja kansan vaiheet, mutta samalla myös Lillemorin elämä, hänen avioliittonsa, mielisairaalavaihe, feminismikommuuni, vasemmistolaisuus, akatemia. Samalla pohditaan kirjallisuuden asemaa Ruotsissa, naisten asemaa ja poliittisia virtauksia. Loppua kohti tunnelma tiivistyy, kuinka Lillemorin käy?

Kerstin Ekman on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista edelleen kirjoittavista ruotsalaisista kirjailijoista. Kuinka paljon tässä kirjassa on omaelämäkerrallista? Ekmanin toinen nimi on Lillemor, hän on toiminut akateemikkona vuodesta 1978, mutta erosi akatemiasta kymmenen vuoden kuluttua, saanut kahdesti August-palkinnon ja myös Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Lisäksi hän aloitti kirjallisen uransa dekkaristina ja vasta 90-luvulla alkoi kirjoittaa yhteiskunnallista proosaa. Monet seikat siis kielivät kirjan omaelämäkerrallisista aineksista.

Kun tunnettu kirjailija nostaa esiin haamukirjoittajan näinkin selvällä tavalla, täytyy siihen olla jokin syy. Tämä kirja onkin nähty veijariromaanina, jonka sanoma ei suinkaan ole huijaamisessa vaan siinä suunnattomassa luomistyössä, minkä kaunokirjallisen teoksen synnyttäminen vaatii, sillä niin kuin Babba Andersson toteaa: ”Kaikki kirjailijat lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää…” Tässä kirjailija on onnistunut hienosti ja vaikka tässä tavataan kaksi tekijää, niin todellisuudessa lopulta tulee tuntu, että naisia on vain yksi, jolla on kaksi persoonaa eli tarvitaan kaksi tekemään yksi. Hieno saavutus Ekmanilta ja yhtä hieno saavutus myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselta.

Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati. Tammi, 2014 (2011), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 475 s.

Miehiä ja ihmisiä

miehiä ja ihmisiä’Tätä kirjaa odotin innokkaasti, kun näin siitä ennakkomainoksen. Olli Jalonen on yksi suosikeistani ja varsinkin nämä muistelukirjat ovat iskeneet omien muistojen suoneen. Näin kesän lopulla, kun työt ja koulut alkavat muilla ja kesätyöt loppuvat, tuntuu kirjan kerronta olevan kuin tätä päivää, vaikka liikutaan yli 40 vuotta vanhoissa ajoissa. Hyvä kirjallisuus ei kysy aikaa, se sopii luettavaksi aikana kuin aikana.’

Edellisessä kirjassaan (Poikakirja, 2010) Olli Jalonen pohtii lapsen kasvua 60-luvun kaupunkiyhteisössä keskellä ristiriitoja. Tässä kirjassa minäkertoja on kasvanut lukiolaiseksi. Edelleenkin hänellä on ristiriitoja elämässään, mutta nyt hän joutuu tekemään valintoja. Kirja kertoo yhdestä kesästä, jolloin kaikki tuntui olevan uutta ja ensikertaista. Isä sairastaa sydäntään ja perheen toimeentulo jää äidin siivoustyön varaan. Kertoja miettii tulevaisuuttaan, jättääkö lukio kesken ja mennä töihin, että perhe saisi rahaa elämiseen vai jatkaako ylioppilaaksi. Hän joutuu ottamaan vastuuta uudella tavalla, ei ainoastaan itsestään. Peltisepänliikkeestä Lampisen sedän hoivista löytyy työtä ja pian kertoja tekee paljon sellaista, jota ei olisi aikaisemmin tajunnutkaan osaavansa. Hän pitää kirjanpitoa, siivoaa verstasta, ajaa kortitta autoa, toimii psykologina työntekijöiden välillä, rakastuu, huoltaa kehitysvammaista, seivästää heinää, korjaa kattoja ja leikkaa peltiä.

Keskeiseksi ystäväksi työpaikalla muotoutuu Rekku eli Reijo, Lampisen nuoruudessaan tekemä poika, joka otetaan verstaalle suojatöihin ja josta kertoja pitää huolta. Hän kantaa suurempaakin huolta kuin monet muut läheisemmät. Rekku on hyväntahtoinen lapsi aikuisen vartalossa, mutta myös arvaamaton, jos asiat eivät mene oikein. Hoitolaitos ei ole oikein, mutta onko tädin kanssa asuminen? Miettiipä keroja Rekun adoptoimistakin, kunnes huomaa tämän olevan itseään vanhemman.

Toinen teema on radioasema, jota pyöritetään luokkatoverin Jukan kanssa laittomasti. Eletään merirosvoradioiden alkuaikaa. Tämän teeman kautta nousee keskiöön musiikki, sen ajan kuuluisuudet ja heidän elämänsä. Olavi Virta on kuollut ja se jakaa elämän kahteen puoliskoon. Äidin ja isän häävalssi kulkee musiikillisena selkärankana läpi kirjan. Kun kertoja rakastuu ystävänsä siskoon Karinaan, hänen päässään soi Muskan laulama Häämuistojen valssi. Joan Baez ja muut sen ajan artistit soivat radioaalloilla ja kansa miettii, kuka sitä pyörittää. Kenen tekemää on Kekkosen ja Vennamon väittely.

Keskeinen teema on myös rakkaus. Ensikosketus siihen tulee Rekun tädin Siljan kautta heinäpellolla kansallisromattiseen sävyyn kuin F. E. Sillanpään teoksissa, sitten se syvenee ja päätyy yhteiseen saunaan Karinan kanssa, kuin satamaan. Ensirakkaus on aina ikimuistoisa, niin tässäkin tapauksessa.

Taustalla kirjassa kuohuu Hämeenlinna 70-luvulla. Sen katuja voisi kulkea kirja kädessä ja löytää niin Poltinahon koulun, kuin Myllymäen ja Ahvenistonkin, käydä Kuivalla sillalla ja ajaa kevarilla pitkin kymppitietä niin Renkoon  kuin Hauhollekin. Tutut paikat vilisevät kirjan lehdillä.

Mutta koulu alkaa. Kertoja jatkaa peltipajalla, kunnes työ loppuu. Mitä sitten? Rakkaus yksin ei elätä.

Kirja on loistava kuvaus 70-luvun maailmasta. Se etenee rauhallisesti asiasta toiseen ja jää viipymään 70-luvun tyyliin paikalleen lähteäkseen taas sitten rauhassa eteenpäin. Kaikki on uutta nuorelle miehelle. Hänen kehitystään kuvataan hienovaraisesti mutta tarkasti. Omaelmäkerrallisuus tulee väkisin läpi ja omat kokemukset. Kuinka pitkälle ne viedään, se ei ole tärkeää? Itse muistan Hämeenlinnan muutamaa vuotta aikaisemmalta ajalta ja niinpä nostalgiset tunteet nousivat mieleen useita kertoja lukiessani kirjaa.

Jossain vaiheessa ajattelin kertojan olevan liian fiksu eli hän selvitti asioita, joita ei ainakaan minun aikanani nuoret tehneet, eivät ottaneet vastuuta tuolla tavalla ja viinan kanssa örveltäminen oli selvempää. Nyt viimemainittua hieman pehmitellään. En myöskään muista, että olisimme olleet niin valmiita puhumaan aikuisten kanssa ja ottamaan töitä tehdäksemme. Tosin tässä kertoja on erilainen kuin muut, sen näkee hänen ystävistään, jotka tosin jäävät kovin vähälle kuvaukselle. Olisi toivonut heidän kauttaan pääsevänsä syvemmälle sen ajan elämään. Karina on keskeinen, mutta jää sivuun pitkiksi ajoiksi eikä hänen tunteitaan selvitellä juuri ollenkaan. Silja Rekun tätinä on rempseä ja ottaa mitä tahtoo, mutta jää kovin etäiseksi. Oikeastaan keskiöön kaverina nousee Rekku.

Kesän kuluessa kertoja lukee Rekun lainaamaa Steinbeckin kirjaa Hiiriä ja Ihmisiä. Siinä on selvä vertailukohta tälle kirjalle. Lennien tavalla Rekku on kuin lapsi ja tekee lapsen töitä. Samalla tavalla kertoja on kuin George ja yrittää pitää lapsen aisoissa. Kauhulla ajattelin kirjan loppua, kun tiesin miten Steinbeckin kirjassa käy. Jalonen ei vie tarinaa niin pitkälle, vaan jättää sen auki, hän antaa toivoa ja sijansa myös anteeksiannolle.

Loistava kirja, vuoden parhaita!

Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä. Otava, 2014. 509 s.

Jakarandapuun lapset

JAKARANDAPUUN-LAPSET

’Edellinen arviointini oli kirjoitettu kirjasta, joka kertoi kuohuvasta Intiasta. Siinä ei kovin paljon ollut väkivaltaa, vaikka elämän vaikeuksia olikin. Tämä nyt esillä oleva romaani on sitten aivan eri maata. Iranin vallankumous ja sota Irakia vastaan 1980-luvulla on ollut yksi lähihistorian julmimpia aikoja ja tapahtumien seuraukset tempovat maata edelleen. Aivan viime päivinäkin lehdistä on saanut lukea pidätyksistä, kielloista, rajoituksista ja saria-laeista, jotka alistavat toisinajattelijat ja etenkin naiset lähes olemattoman asemaan Iranissa. Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat aikoinaan syntyneet näillä alueilla, tämä kirja lisää tarinoiden määrää, mutta tässä vain on yksi suuri ero, nämä ovat totta.’

Kirja on tavallaan tarinakokoelma sotivasta Iranista 1980-luvulta nykyaikaan. Se kertoo nuorista, jotka olisivat halunneet toisenlaisen maan ja joiden ajatukset tukahdutettiin. Heidät suljettiin vankiloihin ja he synnyttivät lapsensa siellä ja joutuivat sitten luopumaan niistä. Kirja kertoo näistä lapsista, jotka kasvoivat lapsuutensa isovanhempien huostassa jakarandapuun varjossa suurperheinä ja jotka menettivät äitinsä, isänsä tai molemmat puhdistuksissa, joissa suuri joukko toisinajattelijoita hirtettiin.

Osa vangeista vapautui aikoinaan, hakivat lapsensa, jotka eivät heitä enää tunteneet, asettuivat elämään suljetussa yhteiskunnassa tai pakenivat ulkomaille. Kirjan lopussa lapset palaavat isoäidin luo, joka tekee kuolemaa. He ovat särkyneitä lapsia, elämän kolhimia, vanhempansa kadottaneita, joille isoäiti oli elämän kiinnekohta ja arvo. Islamilainen vallankumous vei heiltä lapsuuden ja se vei myös tulevaisuuden, sillä he eivät ikinä pääse eroon niistä traumoista, jotka ovat lapsuudessaan saaneet.

Kirja on voimakas kritiikki totalitääristä yhteiskuntaa vastaan. Se tuomitsee tyrannian, naisen alistamisen ja mielipiteen vapauden rajoittamisen. Kirja ottaa vahvasti kantaa poliittiseen valtaan ja hallintoon. Kirjailija on itse kokenut osan kirjan tapahtumista. Hän on syntynyt Teheranilaiseen vankilaan, elänyt Amerikassa ja Italiassa. Kirjan tarinat ovat osaltaan omaelämäkerrallisia. Ne vaikuttavat ensin hyvinkin irrallisislta: on synnytyskohtaus vankilassa, on isä joka tekee korua lapselleen, on rakastumisia ja eroja. Lopussa ne kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden, jos vain jaksaa pitää kaikki kymmenet henkilöt mielessään ja osaa sijoittaa heidät oikeisiin lokeroihin suvussa. Vai onko se sitten niin kovin tärkeää. Kun kirjan alussa vankilassa syntynyt lapsi kirjan lopussa juo onnellisen surullisena olutta poikaystävänsä kanssa Torinon katukahvilassa, nauraa ja itkee samaan aikaan, saa kirja kauniin ja ylevän kaaren.

En tiedä, onko tämä maailmankirjallisuutta, onko tärkeää tietää näistä asioista tai onko tämä edes hyvin kirjoitettu, mutta tarina sinällään on paitsi järkyttävä niin myös tosi, sillä tällaistahan siellä on lehtitietojen mukaan tänäkin päivänä, valitettavasti. Siksi ehkä on syytä tietää ja kuulla omakohtaista kerrontaa tuosta ajasta, vaikka itse ei siihen voikaan vaikuttaa eikä edes ymmärtää muuta kuin vain pienen osan ihmisten kärsimyksestä ja tuskasta.

Delijani, Sahar: Jakarandapuun lapset. WSOY, 2014 (suom. Laura Jänisniemi). 283 s.

Kalmantanssi

kalmantanssi’Luin pari viikkoa sitten Milja Kauniston esikoiskirjan Synnintekijä ja koska tarina jäi pahasti kesken, oli tartuttava myös tähän toiseen osaan. Yllättävän taitavasti kirjailija vie tarinaa eteenpäin ja on nähnyt paljon vaivaa saadakseen 1400-luvun ihmiset elämään kirjoissaan. Synnintekijä luotaa nuoren Olavi Maununpojan opiskelua Pariisin yliopistossa ja hänen suhdettaan opiskelutoveriinsa Miracle de Servièresiin. Salaisuudet avautuvat kirjan lopulla ja saavat uutta puhtia tässä toisessa osassa. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta.’

Synnintekijä-kirjan jatko-osassa Olavi Maununpoika saa isältään Maunu Tavastilta kirkkoherran paikan Kirkkonummelta, mutta joutuu pian naisen viettelemäksi ja pakenee takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Seurakseen hän saa toisen kotimaassaan ryvettyneen, priori Johanneksen. Pariisi ei ole kuitenkaan mitään, kun siellä ei ole Miraclea. Niinpä Olavin opiskeluista ei tahdo tulla mitään. Myöskään Pariisin ilmapiiri ei ole entisensä. Opikelijat ja opettejatkin ovat kaikonneet pahan paisetaudin, mustan surman, tieltä. Tauti tappaa kaikki ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta.

Yliopiston johdossa on edelleen piispa Cauchon. Tämä on pääsyyttäjänä, kun tuomitaan Jeanne D’arcia, Orleansin neitsyttä. Niinpä hän lähettää Olaus Magnin englantilaisten ylläpitämään vankilaan vakoilemaan ja ottamaan selvää tytön toimista. Syynä lienee se, että Olaus osaa erottaa naisen miehestä. Tämä piikki viittaa suoraan Miracleen, jonka oikeudenkäynti odottaa Jeannen jälkeen. Olaus tapaa neitsyen eikä löydä tästä mitään syytä mihinkään. Samalla hän kuulee niin paljon valtion salaisuuksia, että voisi niillä hajottaa koko Euroopan sen hetkisen järjestelmän.

Olaus keskittyy kuitenkin tuhoamaan ainoastaan piispa Cauchonin. Jeanne tuomitaan tunnetusti roviolle ja sen jälkeen kutsutaan Miracle yliopiston kurinpitoryhmän eteen vastaamaan kysymykseen sukupuolestaan. Kreivi on kuitenkin sairastunut ruttoon ja selviää siitä vain vaivoin eikä pysty matkustamaan Pariisiin vastaamaan syytöksiin. Olaus puolustaa ystäväänsä ja saa yllättävää tukea. Hän myös pääsee päämääräänsä, tapaa Miraclen ja jättää piispalle ajattelemisen aihetta.

Toinen osa on pitkästyttävämpi kuin ensimmäinen. Pitkään vatkataan Orleansin neitsyen oikeudenkäyntiä ja Ranskan valtion politiikkaa. Kun ihmisten määrä on suuri ja kiemurat juonitteluineen hallitsemattomat, tahtoo lukija mennä sekaisin.

Jotenkin kavahdin tätä aihetta, koska päähenkilöt ovat todellisia ja tarina kuitenkin ainakin puoliksi fiktiivinen. Tässä esimerkiksi piispa saatetaan aika kummalliseen valoon sodomian, murhien ja lahjusten muodossa. Toki hän varmaankin on ollut paha, sitä todistavat myöhemmät sukupolvet, jotka syyttivät häntä Jeanne D’arcin polttamisesta. Kirjailija Bernard Shaw muistaaksen näytelmässään Pyhä Johanna kaivattaa piispan haudastaan ja heittää viemäriin. Kuitenkaan hän ei enää pysty puolustautumaan tämän kirjan syytöksiä vastaan.

Lisäksi kirja tuo esiin suuren joukon vehkeilyjä ja salaliittoja Ranskan kuninkaiden, piispojen ja inkvisiittoreiden tekemiksi, joissa Jeanne väitetään mieheksi ja kuninkaaksi ja vallanperijäksi ja milloin miksikin. Historia ei näistä puhu mitään. Myös päähenkilön toimiin on kirjoitettu sellaisia asioita, jotka eivät tee hänelle kunniaa. Näistäkään ei historian kirjoissa mainita sanan sanaa. Olaus Magni oli oppinein maamme keskiaikaisista piispoista ja hoiti virkaansa huolella, eli Paavali Justenin sanoin: ’erittäin oppinut kaikissa tieteissä ja erittäin harkitsevainen käytännön toimissa’. Kirja ei anna tätä loppuosan kuvaa hänestä.

Sinällään molemmat kirjat ovat hyvää viihdettä, eihän niitä pidä ottaa totena vai pitääkö? Odotan jo seuraavaa osaa, sillä tokihan Olavin harharetket Ranskanmaalla on saatava päätökseen.

Kaunisto, Milja: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. 399 s.

C. S. Lewis – Elämä

rightSideArticle_3804C. S. Lewisin persoona on kiehtonut mieltäni pitkään. Tämä englantilainen professori ja tutkija tuntuu vaikuttaneen enemmän maailman nykytilaan kuin osataan kuvitellakaan. Nyt julkaistu uusi elämäkerta oli siksi pakko lukea, eikä se mennyt hukkaan. Kirja on monin paikoin sitä tavallista tylsää höpötystä, mitä elämäkerroissa yleensä on, mutta tässä on myös paljon pohdintaa ja sellaista tietoa, joka oikeasti kiinnosti. Ehkä tällaisena kaikille tarkoitettuna kirjana sen sivumäärää olisi voinut vähentää enkä ainakaan itse ollut kiinnostunut niistä viidestäkymmenenstä viitesivusta, joissa kerrottiin, mistä lähteestä mikin tieto on peräisin. Ehkä se kuitenkin kertoo kirjoittajan Alister McGrathin uurastuksen laajuudesta. Hyvä ja valaiseva kirja joka tapauksessa.’

C. S. Lewis (1898 – 1963) oli eläessään kiistanalainen persoona ja vastoin kaikkia olettamuksia, hän on sitä edelleen viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Tuore elämäkerta valottaa Lewisin elämää uudella tavalla. Nyt on mukaan otettu hänen laaja yksityinen kirjeenvaihtonsa monien silloin julkisten henkilöiden kanssa. Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori McGrath tuo kirjassa esiin aivan uusia tulkintoja mm. Lewisin elämän tärkeistä murroskohdista. Lisäksi hän paitsi kertoo Lewisin elämästä, ottaa myös kantaa hänen ajatuksiinsa ja kirjoituksiinsa sekä niiden merkitykseen nykyajalle. Niinpä tämä kirja on uudentyyppinen elämäkerta, joka perusteellisuudessaan on hämmästyttävä.

C. S. Lewis tunnetaan suuren yleisön joukossa nykyään lähes yksinomaan Narnia-sarjasta. Tämä lapsille tarkoitettu seitsemän kristillissymbolisen fantasiaromaanin sarja on herättänyt keskustelua ja tutkimusta ilmestymisestään saakka. Sarja on edelleen hyvin suosittu ja sitä voidaan pitää fantasiakirjallisuuden alkuna yhdessä J. R. R. Tolkienin Sormus-trilogian kanssa. Mielenkiintoista on, että nämä herrat olivat saman yliopiston opettajia ja kuuluivat samaan kirjalliseen Inklings-ryhmään sekä oikeastaan kirjoittivat näitä tarinoitaan yhdessä toisiaan tukien. Sormus-tarinat tuskin olisivat syntyneet ilman Lewisin vaikutusta ja päinvastoin. Kun Lewis kuoli samana päivänä jolloin John F. Kennedy murhattiin, ennustettiin, että hänen tarunsa on ohi ja Time-lehti negrologissa hautasi hänet ajatuksineen menneisyyteen. Kuitenkin tänä päivänä hän on edelleen hyvin suosittu ja hänen teoksensa luettuja. Osasyynä tähän ovat Narnia-sarjasta tehdyt elokuvat 2000-luvulla ja elämäkertaelokuva Varjojen maat 1990-luvulla.

Kuitenkin kun puhutaan Lewisin elämästä ei saa unohtaa, että Narnia ja fantasia ovat vain yksi osa tämän energisen miehen toimintaa. Hän opetti vuosikymmeniä englannin kieltä ja kirjallisuutta sekä Oxfordin että Cambridgen yliopistoissa sekä julkaisi suuren määrän tieteellisiä tutkielmia pääasiassa keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Hänen luennoillaan salit olivat täynnä ja voidaan sanoa, että suuri osa tämän päivän brittikirjailijoista on saanut ainakin osavaikutteita C. S. Lewisin opetuksesta ja tuotannosta. Bibliografinsa mukaan Lewis kirjoitti elinaikanaan 282 teosta ja valtaisan määrän kirjeitä, yli 3500 sivua.

Kolmas ulottuvuus, jota Elämä-kirjassa hyvin seikkaperäisesti valotetaan, on hänen uskonnollinen heräämisensä ja vaikutuksensa. Lewis oli nuoruudessaan ateisti, mutta kääntyi ensin teistiksi ja 1930-luvun alussa kristityksi. Tämän jälkeen hänen koko myöhempää tuotantoaan valottaa voimakas kristillisyys. Hän oli kotoisin Pohjois-Irlannista ja oli alkujaan protestantti, mutta toiminnassaan ja tuotannossaan hän sanoutui irti kaikista kirkkokunnista. Hän sanoi olevansa kristitty ei angligaani, babtisti, metodisti, katolilnen tai jonkin muun kirkkokunnan jäsen. Sodan aikana 1940-luvulla hän saavutti maailmanlaajuisen maineen BBC:n radioimilla suorilla esitelmillään, jotka myöhemmin julkaistiin kirjoina. Miljoonat kuulijat saivat vaikutteita häneltä noina vaikeina aikoina. Myöhemmin ajateltiin sen olleen vain sen ajan vaikutusta, mutta tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Lewis on nykyään tälläkin alueella suositumpi kuin koskaan. Hänen kristillisistä kirjoistaan otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja niitä luetaan ahkerasti varsinkin Amerikassa ja niistä ammennetaan ajatuksia ja keskustelunaiheita. Tämä johtuu osaltaan juuri siitä, ettei hän sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan. Lewisin kristillisyys on ajatonta.

Elämäkerta valottaa myös tämän suuren persoonan yksityistä elämää. Hän eli lähes koko elämänsä poikamiehenä. Vasta 1950-luvun loppuvuosina hän koki lyhyen traagisen avioliiton. Hän huolehti vuosikymmeniä ystävänsä äidistä Mrs. Mooresta tämän kuolemaan saakka, samoin alkoholismiin taipuvaisesta veljestään. Hän perusti ystävänsä Tolkienin kanssa The Inklings-kirjallisuusryhmän, jonka vahva vaikutus ulottui Oxfordissa usealle vuosikymmenelle. Hän tutki ja kirjoitti niin kärsimyksestä kuin murheestakin sekä ilosta ja toivosta, toimi paitsi opettajana myös sielunhoitajana ja auttajana.

Elämäkertakirja on myös mielenkiintoinen 1900-luvun brittiläistä kulttuurihistoriaa valottava teos. Siinä kuvataan hyvin sitä ainakin näennäisesti lämmintä henkeä, joka vallitsi kirjailijoiden kesken, auttamishalua ja keskustelukulttuuria. Tuntuu, ettei tänä päivänä ymmärretä sellaisen merkitystä. Kun herrat Lewis ja Tolkien loivat lapsille suunnattua tuotantoaan, tuskin he tajusivat luovansa kokonaan uutta genreä, fantasiakirjallisuutta. Aikaisemmin oli toki ilmestynyt Lewis Carrollin Alice-tarinat, Vernen tulevaisuuskirjat, Kiplingin Viidakkokirja, mutta vasta Lewisin myötä sai alkunsa nykyinen fantasia-buumi, joka tuntuu vain jatkuvan. Myöskään ei pidä väheksyä Lewisin vaikutusta kristinuskon kehitykseen. 1960-luvun odotukset kristillisen uskon katoamisesta kääntyivät mm. hänen kirjojensa myötä päinvastaisiksi ja uudelleen osaksi yhteiskuntaa. Lewis jakoi mielipiteitä vastakkaisiin pooleihin elämänsä aikana ja jakaa niitä edelleen, koska hän otti rohkeasti kantaa asioihin. Niinpä hän esiintyy keskusteluissa sekä roistona että sankarina. Onpa hänen ajatuksistaan sitten mitä mieltä tahansa, niin hänen valtavaa merkitystään kulttuurivaikuttajana ei voi jättää huomiotta.

McGrath, Alister: C. S. Lewis – Elämä. Perussanoma, 2013, suom. Anne Leu. 542 s.

Steve Jobs


jobs
’Mikä saa luonnonystävän ja ylettömän teknologian vierastajan tarttumaan moiseen urakkaan. Yli 600 sivua elämäkertaa teknologiajohtajasta, joka kaiken kuvauksen mukaan ei ollut edes kovin ystävällinen eikä miellyttävä persoona. Ehkä se, ettei hän ollut ihan kuka tahansa, vaan mielenkiintoinen henkilö, joka ei varmaankaan jätä ketään kylmäksi. Ehkä myös sen vuoksi, että tälläkin hetkellä kirjoitan tätä juttua juuri hänen kehittelemällään laitteella ja kuuntelen musiikkia hänen luomallaan soittimella. Joululahjakirja vangitsi minut välipäiviksi paikoilleen hypnoottisesti. Kirjan yksityiskohtaisuus oli samaa, mitä Jobsin yhtiön luomat tuotteet, viimeistä pistettä myöten tarkkoja. Se imi mukaansa eikä irti päästänyt ennen kuin viimeisellä sivulla. Elämäkertakin oli jotain, jota oli ’ajateltu toisin’, niin kuin heidän tunnuslauseensa kuuluu.’ Ehkä tämä kirja-arviokin on ajateltu toisin. Kun luin kirjoittamani tekstin läpi, huomasin kertoneeni Jobsista, en niinkään kirjasta.’

Kun Jobs tiesi sairastavansa parantumatonta syöpää, hän tilasi omaelämäkertansa tunnetulta alan tekijältä, Walter Isaacsonilta Se sopi kuvaan hänestä itsestään, tinkimättömästä perfektionistista, luovuuden, humanismin ja teknologian yhdistäjästä, joka suunnitteli kaiken etukäteen viimeistä nippeliä myöten ennen kuin päästi sen käsistään. Kirjaa kirjoitettiin kilpaa sairauden kanssa ja siinä päädyttiin maaliin lähes yhtäaikaa.

Kun Steve Jobs kuoli lokakuun alussa, häntä näytti surevan koko maailma, nekin, jotka eivät hänestä juuri mitään tienneet. Maailma oli menettänyt visionäärin, yritysjohtajan, miehen joka oli sekä hullu että nero. Vain harvasta kirjoitetaan elämäkerta hänen eläessään hänen omasta pyynnöstään ja vain harva saa eläessään niin paljon aikaan, muuttaa niin paljon maailmaa, kuin Jobs. Vain harva jää elämään historiaan.

Kirja on kuvaus miehestä, joka syntyi 1955 Kaliforniassa, adoptoitiin pienennä ja joka jätti opiskelunsa kesken, eli hippinä, käytti huumeita, perusti yhtiöitä ja nousi lopulta tämän hetken arvokkaimman teknologiayhtiön johtajaksi. Apple Computer aloitti toimintansa autotallissa niin kuin moni muukin Piilaakson yhtiö siihen aikaan. Se sai nimensä siksi, että Jobs työskenetli siihen aikaan omenatarhassa. Yhtiössä luotiin jo 1970-luvulla innovatiivinen uutuus, Apple II-tietokone. 1980-luvun puolivälissä kehiteltiin sitten Macintosh, sekin omenalajikkeen mukaan nimetty. Se oli ensimmäinen henkilökohtainen tietokone maailmassa, jonka käyttöliittymä oli graafinen. Tätä sitten muut kopioivat ja lopulta se valloitti markkinat. Jobsin päämäärä oli luoda laite, jota jokainen osaa käyttää, yksinkertainen, viimeisen päälle suunniteltu tuote, jota hänen yhtiönsä pystyisi kuitenkin kontrolloimaan. Windows-järjestelmä kehitettiin samalle pohjalle, mutta se oli avoin, jonka kuka tahansa saattoi yhdistää mille tahansa alustalle. Se voitti, mutta ’tuote on silkkaa paskaa’, Jobsia lainatakseni. ’Laitteen pitää olla muutakin kuin harmaa laatikko pöydänkulmalla.’

Jobs oli vaikea persoona. Hänen ylitseen oli mahdoton kävellä eikä hänelle kelvanneet mitkään tuotteet ensiesittelyllä. Hän yhdisti tiukasti kontrolloiden laitteen visuaalisen kauneuden sen fyysiseen toimivuuteen. Siinä hän oli tinkimätön ja jos asiat eivät sujuneet, hän huusi ja haukkui tekijät, suunnittelijat, kaikki, jotka työhön jotenkin liittyivät. Hän oli tyranni, täysin piittaamaton toisen tunteista, pelottava vihassaan ja itse aurinko lepyttyään ja kehuessaan työn tulosta. Hänen persoonansa oli se, joka vei Applea eteenpäin aina sihen asti, kunnes sen johtajat saivat hänestä tarpeekseen ja erottivat hänet 1980-luvun lopulla.

Eron jälkeen Jobs ei jäänyt toimettomana lojumaan ja suremaan menetystään. Hän perusti uuden tietokoneyrityksen NeXT:n, joka ei kuitenkaan menestynyt, mutta loi pohjan Macin uudelle käyttöjärjestelmälle ja tulemiselle 90-luvulla. Samoin hän heittäytyi täysillä elokuvamaailmaan ja loi Disneyn suojeluksessa Pixar-animaatiostudiot ja toteutti visioitaan sen kautta elokuvilla, joista maineeseen nousivat ainakin Toy Storit, Ötökän elämä ja Nemoa etsimässä. Menestys oli niin valtavaa, että Disney emoyhtiönä oli jo hätää kärsimässä ja joutui järjestelemään omaa toimintaansa. Lopulta yhtiöt fuusioituivat.

1990-luvun alussa oli Jobsin aika palata Appleen, nyt suoraan toimitusjohtajaksi, ensin väliaikaiseksi sitten pysyväksi. Yhtiö oli muutaman kuukauden päässä konkurssista ja Jobs nosti sen nopeasti uudelleen nousuun. Ajattele toisin-iskulause vietiin läpi kaikessa suunnittelussa ja markkinoinnissa. Yhtiön nousun mahdollistivat iMac, iMovie, iPhoto, iTunes, iPod, iPhone, iPad ja iCloud sekä kaksi verkkokauppaa iTunes Store ja App Store sekä näyttävät Apple Center-myymälät. Yksi toisensa jälkeen ne nousivat kehityksen kärkeen ja kaappasivat lähes monopoliaseman markkinoista. Jokaisen laitteen ja toiminnon suunnittelussa ja toteutuksessa Jobs oli henkilökohtaisesti mukana. Näin hänestä tuli ihailtu yritysjohtaja, jonka esiintulemisia odotettiin kuin huippuartistia rock-konsertissa. Vaikka hän loppuaikoina oli sairauden runtelema ja tuskin pysyi enää jaloillaan, ihmiset saattoivat taputtaa hänelle minuuttikaupalla uuden laitteen ensiesittelyssä. Hän hallitsi paitsi yrityksensä tuotteet niin myös niiden esittelyn ja se oli yritysmaailmassa uutta. Hänellä oli ilmiömäinen taito suostutella ihmisiä mukaan toimintaansa, saada heidät tekemään sitä, mitä hän itse halusi. Niinpä hän kokosi musiikin iTunes Storeen ja hyökkäsi näin piratismia vastaan, kirjallisuuden ja lehdistön digitalisoinnin hän pelasti App Storeen ja loi kokonaan uuden tavan lukea, löytää asioita ja pitää niitä mukanaan iPad-tabloidin avulla. Samalla hän loi oheistuotteiden valtaisan tuotannon sekä iPhonea että iPadia varten ympäri maailman. Lopuksi hän yhdisti kaiken iCloud-palvelun avulla yhdeksi toisiinsa saumattomasti synkronoiduksi kokonaisuudeksi. Hän todella muutti maailman.

Tietenkään yksi mies ei tee kaikkea tuota. Hän tarvitsee avukseen muita neroja, jotka ovat valmiit kestämään haukkumisen, sitoutumaan tuotteeseen, uhraamaan kaikkensa sen eteen ja uskomaan johtajaansa lähes sokeasti. Jobs osasi valita työntekijänsä. He olivat kaikki A-ketjua niin kuin hän asian ilmaisi. Muut saivat lähteä, heitä ei tarvittu ja se sanottiin suoraan. Hänen taustavoimansa olivat valtavat samoin yhteytensä. Jos joku ei näyttänyt onnistuvan, hän pakotti sen onnistumaan, jos joku sanoi ei, se tarkoittikin kyllä, hän suostutteli ja pakotti niin kauan, että se ongelma voitettiin ja päästiin eteenpäin.

Periaatteissaan hän oli tinkimätön. Fontit piti olla juuri sellaisia kuin hän halusi, värin myös, rakenteet samoin. Hän oli heittää ulos yhtiöstä koko teamin, joka suunnitteli iMacin, kun CD-asema olikin kelkkamallinen. Se rumensi hänen luomustaan. Niin, hänen! Jobs saattoi haukkua idean ensin, mutta omia sen myöhemmin omakseen. Hän haukkui muita yhtiöitä varkaiksi, Microsoftia, Googlea, mutta varasti itsekin. Patenteista oli jatkuvaa kiistaa. Android-puhelin oli varkaus, mutta Nokiasta hän ei puhunut mitään. Mielenkiintoista on, ettei koko kirjassa mainita Nokiaa ollenkaan. Niin pieni tekijä se on Amerikassa, vaikka onkin alan markkinajohtaja muualla maailmassa.

Kun itse 80-luvun lopulla ensi kerran koskin kunnon tietokoneeseen, Commodoren tai Amstradin jälkeen, se oli ’linnunpönttömäkki’. En tiennyt siitä mitään, mutta osasin sitä käyttää, tehdä kansioita, raahata tiedostoja levykkeelle, avata ohjelmia ja kirjoittaa. Tämä kertoi sen, miksi laitteissa ei ollut paksuja opaskirjoja. Kun iPad annettiin lukutaidottomalle pojalle viidakossa, hän alkoi käyttää sitä aivan oikein, selailla, pelata, katsella videoita. Helppous oli yksi Jobsin tavoite ja ainakin siinä hän onnistui.

Jobs luotti suljettuun alustaan eli piti omassa hallinnassaan kaiken, laitteet, käyttöjärjestelmän, ohjelmat ja myynnin. Se oli uhkapeliä, mutta se kannatti. Muut tietokonevalmistajat omaksuivat Windowsin avoimen alustan mallin ja valtasivat markkinat, mutta kaikessa muussa Apple onkin sitten niskan päällä.

Mitä hänen jälkeensä? Kysymys on ajankohtainen, sillä niin tiiviisti Apple on johtajansa luomus ja hänen karismansa varassa pyörinyt ilmiö. Pystyykö se pitämään imagonsa, markkinaosuutensa, tuotekuvansa ja innovatiivisuutensa? Viimeisinä aikoinaan Jobs piirsi kuvan katujen risteyksestä, toinen katu oli nimetty humanismin kaduksi ja toinen teknologian. Siinä risteyksessä hän itse seisoi.

Niin ja sitten vielä yksi asia… Tämä muodostui hänen tavaramerkikseen samalla tavalla kuin musta poolopaita, farkut ja lenkkitossutkin. Näillä sanoilla hän lopetti aina esiintymisensä uuden tuotteen kanssa ja sai ihmiset vielä kerran valpastumaan… se opetuspuoli ja oppikirjat. Miksi lapsi raahaa selässään kilokaupalla kirjoja?

Walter Isaacson: Steve Jobs. Suom. Jyri Raivio. Otava 2011. 622 s.

William N. Päiväkirja



William kansiKesä alkaa olla takanapäin ja syksyn pimeydessä jää aikaa kirjoillekin. Tosin sammalkausi jatkuu aina lumeen saakka, mutta pienen kirjan aina ehtii lukea ja tässä on sellainen. Kun olen keräillyt jäkäliä ja tehnyt niihin keräyskortin, olen aina miettinyt jäkälän tieteellisen nimen perässä olevia kirjaimia Nyl. Sehän merkitsee, että joku senniminen henkilö on antanut jäkälälle tieteellisen nimen. Tämä kirja antoi tähän vastauksen. Antoi se paljon muutakin. Tunsin kirjaa lukiessani jonkinlaista hengenheimolaisuutta päähenkilön kanssa. Ehkä tämä keräily ja tutkiminen, ehkä jääräpäisyys. Vaikka kirja on pieni, sen ajatukset ovat suuria.’

Kirjan William N. on kuuluisa suomalainen jäkälätutkija William Nylander, joka eli 1800-luvulla. Kirjailija on mennyt tämän miehen pään sisään ja kirjoittanut hänen päiväkirjaansa eli fiktiivistä elämäkertaa. Mies elää elämänsä ehtoopuolta Pariisissa hylättynä, sairaana ja yksin. Hän pistää muistiin päivän pieniä tapahtumia: syömisiä, kirjeitä, vierailuja, mutta samalla hän kirjoittaa elämänsä käännekohdista: professuureista, tieteellisistä seuroista, muistamisista, palkinnoista. Tekstistä käy selville, että iästään huolimatta hän tekee koko ajan työtä, määrittää jäkäliä, joita hänelle lähetetään ympäri maailman. Pariisissa on talvella kylmä eikä huoneita lämmitetä. Niinpä Willian palelee, yskii ja on usein kuumeessa. Hänen pitkäaikainen taloudenhoitajansa Constance on mennyt naimisiin ”ukon” kanssa, mutta toimittaa edelleen ruokaa tutkijalle, ettei tämän tarvitse jatkuvasti mennä ravintolaan syömään. Naapurin rouva pesee hänen pyykkinsä. Siinä on Williamin maailma, hän ei juuri muita tapaa. Hän on ahkerassa kirjeenvaihdossa sisarensa Elisen sekä lääkäri Thiodolf Saelanin kanssa. Sisar antaa neuvoja ja on huolissaan veljen elämästä ja lääkäri keskustelee tieteen asioista. Monen muun sen ajan kuuluisan kasvitutkijan tai oppineen kanssa Nylander on riidoissa tai ei arvosta heitä, koska hän on eri mieltä heidän kanssaan. Hän ei hyväksy Pasteurin rokotuskokeiluja eikä ruotsalaisen kasvitieteilijä Friesin tutkimuksia. Hän ei usko edes oman alansa tiedemiesten saavutuksiin, kuten sveitsiläisen Schwendenerin päätelmiin, että jäkälä muodostuu kahdesta eliöstä. Nykyaika tuomitsisi Nylanderin vanhoilliseksi, mutta silloin hän oli eräänlainen vastarannan kiiski ja ajatteli omaa rataansa. Kirja päättyy kevääseen 1899, jolloin krookukset ja helmililjat taas puhkeavat kukkaan ja Elise saa suruviestin Pariisista.

Kirja on pieni helmi. Siinä ei tapahdu oikestaan mitään, siinä eletään vanhan miehen tuskaista elämää vajaan kahden vuoden ajan ja kirjailija yrittää saada pieneen tilaan koko suurmiehen elämän lopun. Nylander on tiedemies, ehkä hieman autistinen omassa jääräpäisyydessään, mutta puhtaan tieteen edustaja hän on. Hän ei hyväksy suuria muutoksia, kuten Darwinin oppeja tai Pasteurin saavutuksia, hän haluaa, että asiat ovat järjestyksessä, vaikka Constance sotkeekin aina paikkoja käydessään siivoamassa. William ei luota muiden tutkijoiden tuloksiin, ellei hän itse päädy samaan omissa tutkimuksissaan. Ruotsalainen Fries on tiedemiehenä kuuluisa, mutta Nylanderille vain rikas eikä siksi kovin kummoinen. Naiset ovat hänelle vain turhan pälpättäjiä. Nylander itse ei ole tullut suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka hän on yksi suurimmista suomalaisista tutkijoista. Hän on antanut tieteellisen nimen suurelle määrälle jäkäliä ja esitellyt suuren joukon uusia jäkälälajeja (n. 3000 lajia) sekä luonut niiden luokituksen kirjassaan, joka ilmestyi vuonna 1854. Yhdessä Saelanin kanssa hän muotoili kattavan luettelon Suomen kasveista ja sienistä sekä niiden levinneisyydestä. Samalla he loivat vielä nykyisinkin käytössä oleva luonnonhistoriallinen maakuntajako. Hän oli hyvin tuottelias ja hänen tieteellisten artikkeliensa määrä lienee yli 300 kpl. Suurin osa niistä käsittelee jäkäliä ja niiden levinneisyyttä maapallolla. Hänen oma Ranskassa koottu jäkäläkokoelmansa käsittää yli 51 000 näytettä ja sitä käytetään edelleen opetuksessa Helsingin yliopistossa.

Pidin jo Carlsonin edellisestä kirjasta, Herra Darwinin puutarhuri, mutta tämä on vielä parempi. Oikeastaan tuntuu, että kirjassa ei tapahdu ensilukeman aikana yhtään mitään. Kun kirja loppuu, ajattelee vain että tässäkö tämä nyt oli, haluan lisää. Mutta kun lukee sen uudelleen ja ajatuksella, alkaa siitä muotoutua kokonaisuus, joka ei ole kovin kaukana nykymaailmastakaan. Samanlaisia elämästä syrjään joutuneita tiedemiehiä on nykyäänkin, on sivullisia, jotka nousisivat keskeinkertaisuuden yläpuolelle, jos heidät huomattaisiin. Kirjassa N. huokaa: ”Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin ’seurapiireihin’ kuin ilotulitusraketti!” Niin, ei jäkälät ole niin kovin hohdokasta tutkittavaa, vai onko? Hän muuten huomasi jo 1860-luvulla, että jäkälät katoavat kaupunkien keskustoista ja yhdisti tapahtuman ilmansaasteisiin.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella näistä fiktiivisistä elämäkerroista (ks. esim. Kärpäsenkesyttäjä, Kivi). Kirjailija pistää jo kuolleen henkilön suuhun puheita ja päiväkirjaan ajatuksia, jotka eivät ole totta tai voihan olla, että N:n elämän loppu oli tällainen, mutta oliko hänen luonteensa kirjailijan luoman mukainen. Emme tiedä! Fiktiivisyys pitää muistaa kirjaa lukiessaan. Tämä ei ole Nylanderin todellinen elämäkerta.

Carlson, Kristina: William N. Päiväkirja. Otava 2011. 153 s.

Kärpäsenkesyttäjä

kärpäsenkesyttäjä’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’

Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.

Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.

Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.

Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.

Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.

Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.