Kärpäsenkesyttäjä

kärpäsenkesyttäjä’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’

Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.

Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.

Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.

Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.

Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.

Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

’Näin keväällä, kun kaikki tämä valo tekee hulluksi eikä ulkoa tahdo päästä sisälle, ei tule luettua. Tämän Amos Ozin kirjan kanssa minulta on kulunut liki kaksi kuukautta, mutta täytyy sanoa, ettei se mennyt hukkaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiasta, elämästä ja kohtaloista. Kirja on valloittava.’

Kirjassa on hyvin tarkka ja kaunis kuvaus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä niin Venäjällä, Puolassa kuin Israelissakin. Oz kertoo omasta lapsuudestaan Jerusalemissa 30- ja 40-luvuilla ja sävyttää kerrontaa takaumilla isovanhempien ja vanhempien elämään diasporassa eli Puolan ja Venäjän oloissa 1800-luvun lopulla ja ennen toista maailmansotaa. Isovanhemmat ovat siirtyneet ajoissa Palestiinaan ja välttyneet siten tuholta, joka kohtasi Hitlerin toimesta heidän kotikyliensä ja kaupunkiensa juutalaisasutusta. Kirjailijan vanhemmat siirtyivät myös Palestiinaan, mutta palaavat tarinoissaan ja muistoissaan kerran toisensa jälkeen lapsuuteensa ja tovereihinsa, jotka ovat kuolleet. Äiti ei kestä tätä, vaan ajautuu vähin erin masennukseen, josta ei enää toivu. Kirjan lukija on alusta lähtien mukana perhettä kohdanneessa tragediassa, joka kohdistuu kirjailijan äitiin. Tämä tekee itsemurhan 1952 ja jättää poikansa selittämättä mitään. Tämä hyvin traumaattinen kokemus on jättänyt pysyvän jäljen kirjailijan elämään ja tuotantoon. Tämäkin kirja purkaa sitä osaltaan.

Elämä Jerusalemissa Kerem Avrahamissa on vaatimatonta ja ainaista pelkoa ensin brittien sitten arabien suhteen. Perhe yrittää elää normaalia elämää, isä on töissä kirjastolla ja haaveilee pääsystä yliopiston opettajaksi, äiti on kotona. Isovanhemmat käyvät heillä ja he käyvät isovanhempien luona. Äidin sisaret asuvan perheineen Tel Avivissa. Joseph-setä on tutkija ja yliopiston professori, häntä käydään katsomassa viikottain ja niillä matkoilla tuleva kirjailija tapaa kuuluisan Nobel-palkitun kirjailija Agnoniin, jolla lienee vaikutuksensa myös Oz:n kirjalliseen tuotantoon. Isä hallitsee suuren määrän slaavilaisia kieliä sujuvasti, samoin arabikieliä. Hän osaa selittää sanojen alkuperää ja opastaa poikaansa kirjojen pariin. Kotikieli on hebrea, mutta kun asiat menevät arveluttaviksi, vanhemmat alkavat puhua venäjää, jota lapsi ei osaa. Kirjan lukemattomat kielelliset selitykset pohjaavat isän elämään ja siihen, mitä hän pojalleen opetti.

Sitten päädytään vuoteen 1947 ja YK:n lausumaan kahdesta valtiosta Englannin mandaatin purkamisen jälkeen. Itse sotaa kuvataan traagisesti hiekkasäkkeineen, kranaatteineen ja pelkoineen. Tragedia toisensa jälkeen vyöryy Jerusalemin yli. Syyttömät kuolevat, sivulliset saavat kärsiä. Lopulta tulee aselepo, rauhaa ei ehkä milloinkaan. Arabipakolaiset siirtyvät leireihin, juutalaiset pakenevat arabialueilta ja sadattuhannet siirtyvät uusille asuinalueille. Palestiinalaiset jäivät leireille Jordaniaan ja Syyriaan, juutalaiset sopeutettiin uuteen maahan ja he sulautuivat muuhun asutukseen. Väkivalta kuitenkin jatkui. Nuori valtio joutui ponnistelemaan monien haasteiden edessä: asuttaminen, hallinto, vihamieliset naapurit, nyreä ulkopuolinen maailma. Kuvaus tulee yhden minä-kertojan kynästä, mutta hän on elänyt sen läpi paikan päällä. Äiti ei kestä kaikkea painetta ja hänen poismenonsa jälkeen myöskään isä ja poika eivät kestä sitä. Heidän välinsä tulehtuu ja kirjailija hakeutuu Huldan kibbutsiin maalle ruumiilliseen työhön. Siitä tulee hänen kotinsa vuosikymmeniksi ja sinne hän rakentaa elämänsä, perheensä ja tulevaisuutensa. Isä ei asiaa ensin hyväksy, koska on suunnitellut pojalle aivan muunlaisen elämän, mutta lopulta hän joutuu nöyrtymään ja matkustaa kibbutsille solmimaan sopua. Äidistä he eivät puhu koskaan, ei edes isän kuoleman aikaan. Trauma jää elämään.

Kirja on upea kuvaus kansakunnan kohtalosta, sen synnystä ja ponnistelusta kohti hyväksyntää. Samalla se on loistava kuvaus juutalaisuudesta 1800-luvulta nykyaikaan. Myöskään ei pidä väheksyä sen dokumentaarista arvoa, silminnäkijän kuvausta sodasta ja elämästä Jerusalemin kaupungissa itsenäistymisen aikoihin. Kirja ei ota kantaa poliittisesti tapahtuneisiin. Tietenkin monet asiat ovat värittyneet juutalaisuuden puolelta, mutta eivät palestiinalaisia vastaan. Oikeastaan konnan roolin kirjassa saavat britit. Heidän toimintansa kuvataan oudoksi ja puolueelliseksi. Heidän toimestaan juutalaiset jätettiin yksin koko arabimaailmaa vastaan ja on suoranainen ihme, että muutama sata tuhatta ihmistä pystyi puolustautumaan kokonaista arabiarmeijaa vastaan. Ehkä arabivaltioiden erimielisyys olikin syynä tapahtuneeseen. Jos arabit olisivat päässeet yksimielisyyteen ja järjestelmällisyyteen, niin historia saattaisi olla aivan erilainen.

Oz kuvaa arabeja ennen sotaa ystävällisiksi ja humaaneiksi ihmisiksi eikä hän heitä tuomitse sodan jälkeenkään. Kirjasta käy hyvin selville se voima ja tahto, millä maata rakennettiin kaikista vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta. Se, että kibbutseihin ei suhtauduttu Oz:n perheessä myötämielisesti, oli minulle yllätys. Poika halusi sinne maailman romahdettua äidin kuoleman jälkeen, mutta sekä isä että suku vastustivat sitä. Kuitenkin usein annetaan ymmärtää, että juuri kibbutsessa oli nuoren valtion voima, paremminkin kuin intellektuelleissa, jotka vain kiistelivät hebrean kielestä, uskonasioista ja politiikasta: Menahen Begin vastaa David Ben-Gurion, sapatti vastaan työ ja se lausutaanko jokin sana venäläisittäin vai kreikkalaisittain. Kirjasta kävi ilmi myös se valtava työ, minkä kirjailija joutuu tekemään, tullakseen hyväksi ja hyväksytyksi. Äiti kertoi satuja ja tarinoita, isä selitti asioita ja sanojen merkityksiä, mutta tuleva kirjailija ahmi kirjan toisensa jälkeen, useita päivässä. Hämmästyttävää on se muisti, mikä piti kasassa koko palettia. Tämän kirjan valtava yksityiskohtien määrä, nimet, paikat, asiat, kaikki järjestyksessa pienen pojan päästä nykypäivään ja kerronnan lomassa ne kaikki osuvat kohdalleen. Monet pienet yksityiskohdat palaavat kirjajärkäleessä uudelleen ja taas uudelleen mukaan kerrontaan ja aina paikallaan, vaikka lukija on jo kauan sitten unohtanut moisen pienen vähäpätöisen yksityiskohdan. Joskus lukiessa tuntui, että niitä on aivan liikaa ja tiivistämällä kirjasta saisi luettavamman, mutta näillä avuilla siitä juuri tuli se sen ajan elämän rikas ja runsas kollaasi, jopa niin, että koko tuonaikainen maailma alkoi lopulta elää omassakin mielessä eikä olisi tahtonut kirjan koskaan loppuvan.

Kirjan loppuminen oli kuitenkin minulle helpotus, sillä se vei niin tolkuttoman paljon aikaa muulta lukemiselta. Sitä ei voinut lukea ahmimalla, ei voinut hyppiä eikä jättää tarinaa kesken, koska jokainen yksityiskohta oli lukemisen arvoinen ja rikasti tuon ajan monisäikeistä kuvaa. Kerrassaan upea kirja, niin kuin muutkin Ozin kirjat ovat!

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 649 s.

Lapsuus

carpelanKaikki me olemme olleet joskus lapsia ja meillä on omat muistomme siitä. Monet kirjoittavat muistelmiaan ja yrittävät sitä kautta saada elämänsä kansiin. Kuka milläkin tavalla onnistuu. Yleensä en kovin paljon ole lukenut elämäkertakirjoja, mutta nyt tartuin Carpelanin kirjaan. Se ilmestyi pari vuotta sitten ja jäi silloin lukematta, mutta ei se myöhäistä ole vieläkään. Tässä muutama kommentti suuren runoilijan teoksesta.

Kirja kertoo 1930-luvun lapsuudesta nuoren Davi-pojan kautta. Hän asuu tuolla vuosikymmenellä ennen sotaa kolmessa eri osoitteessa ja kokee silloin pienessä mielessään elämän haavoittuvuuden, kuoleman, köyhyyden, surun ja menetykset mutta myös ilon hetket. Isä on pankkivirkailija ja yrittää saada rahat riittämään kolmihenkiselle perheelle. Äiti joutuu ensin työttömäksi ja saa sitten puolipäiväistä työtä. Davi elää yksinäisyydessä vanhojen vanhempien kanssa pikkuvanhasti ja valmistautuu kirjailijaksi lukemalla, kirjoittamalla, etsimällä innokkeita. Vanha Elma lukee hänelle Andersenin satuja kunnes perhe joutuu muuttamaan ja Elma kuolee. Davi suree menetystä, sekä kotia että Elmaa. Kruunuhaasta he muuttavat Laivurinkadulle liian kalliiseen asuntoon. Sota lähestyy, sen kaiut kuuluvat isän radiosta, Gustav-sedän paosta Saksasta ja Leila-tädin kuolemasta. Davi käy oppikoulua, saa uusia kavereita, tyttöystävänkin, joka ei ymmärrä hänen satumaailmaansa ja muuttaa lopulta pois. Vihdoin heidänkin on lähdettävä seuraavaan kotiin, jossa Davi saa asua verhon takana, kun tilaa on vähän. Sitten puhkeaa sota. Vaikeudet alkavat, mutta Leila-tädin muisto opettaa optimismia: aina on jollakin vielä vaikeampaa. Kirja päättyy Helsingin ensimmäiseen pommitukseen.

Tämä kirja on kuin runo, proosaa runomuodossa, kuvausta pienen pojan lapsuudesta pikkutarkasti ja osuvasti. Kertomus on täynnä kielikuvia, tuoreita ja terveitä, jotka saavat lukijan eläytymään elämään pula-ajan Suomessa. Tapahtumissa ei kerrota ympäröivän yhteiskunnan vaikeuksista eikä sodan varjosta, mutta ne ovat kuitenkin koko ajan läsnä, kulkevat kerronnassa ohuena säikeenä kaiken keskellä. Kirja ei ole Carpelanin suoranainen elämäkertateos, mutta hän oli tapahtumien aikaan samanikäinen kuin Davi on kirjassa ja asui Helsingissä, joten yhtäläisyydet ovat olemassa. Kirjailijahan usein kuvaa omia kokemuksiaan ja näin lukija voi rauhassa kuvitella tässäkin lapsen kokeneen asiat juuri näin 30-luvulla. Davi on pikkuvanha vanhojen vanhempien ainokainen, hän näkee ja kokee tapahtuman lapsen tavoin, mutta yrittää ymmärtää ne kuin aikuinen. Kirjan runollisuus kulkee preesenssissä aivan kuin lukija olisi pienen pojan kanssa matkalla kohti aikuisuutta, tarkastelemassa kaverin isän perhoskokoelmaa, tapaamassa kuolevaa Elmaa, elokuvissa Evan kanssa tai koulun pulpetissa oppimassa. Matkassa kuljetaan kuin tunnustellen ensin lähestyen sitten etääntyen, maistellaan ja kuunnellaan. Kuvaus on ehkä joissain kohdin liiankin viitteellistä niin että lukija saa pinnistellä pysyäkseen lapsen mukana, mutta sitten huomaa, ettei sillä ole ollenkaan väliä, tunnelma on paras. Joissain kohdin myös pitkät luettelomaiset kuvaukset tapahtumista tuntuvat puuduttavilta tai jatkuvat vertaukset, mutta onneksi ne ovat tuoreita ja ilmavia, joten niihin ei huku.

Lapsuus on monen kirjailijan aihelähde. Teuvo Pakkala aikoinaan kirjoitti pitkät pakinat lapsuudesta. Harri Tapper on kuvannut saarijärveläisperheen elämää useammassakin kirjassaan onnistuneesti. Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen kirjat Poikavuodet ja Nuoruus ovat liki klassikoita ja loistavuudessaan upeita saavutuksia. Carpelanin kirja on erilainen ja kuitenkin se on aivan yhtä hieno. Hämeen Sanomien arvostelija kirjan taskupainoksen takakannessa kysyykin: ’Saako tällaista lukuelämystä Suomessa muka anniskella ilman lupaa? – Valo paistaa joka sivulta.’ Tähän voi täydestä sydämestä yhtyä.

Bo Carpelan: Lapsuus. Suom. Caj Westerberg. Otava 2008, 237 s.

Taikalaatikko

Taikalaatikko

Kun kerran tätä blogia olen alkanut pitää ja haalia tänne myös kirjallisuutta, niin voinhan arvioida täällä myös suosikkikirjojani, uusia ja vanhoja. Teen näille oman kategorian ja kartutan sitä aina kun löydän mielenkiintoisen opuksen. Olen tehnyt vuosien saatossa satoja arviomerkintöjä kortistoon lukemistani kirjoista, joten sieltäkin voin noukkia muutamia helmiä. Aloitan uutuudella, tämän syksyn hienolla löydöllä ja nautinnolla. Toivottavasti joku muukin löytää tämän kirjan ja pitää siitä minun laillani.

Taikalaatikko on Günter Grassin Sipulia kuoriessa-teoksen jatko-osa ja kertoo kirjailijan elämästä 50-luvulta eteenpäin. Kerronta kulkee kirjailijan lasten kautta. He kertovat vuoropuheluissa lapsuudestaan, sen ajan ajatuksistaan ja haaveistaan sekä isänsä toilailuista. Taikalaatikko-teoksen kautta eläväksi tulee Saksan historian lisäksi myös kirjailijan perheet. Hänellä on sekä omia, että useamman avioliiton kautta tulleita lapsia yhteensä kahdeksan. Jokainen lapsi saa kirjassa oman puheenvuoronsa kertoakseen omat muistonsa. Yhteisenä tekijänä kerronnalle on Marie-muori, isän ystävä ja suojatti, joka ottaa kuvia aina sen mukaan, mitä Grass käskee tai mistä hän kulloinkin kirjoittaa. Marie kuvaa Hasselbladilla, Leicalla ja erityisesti Agfa Boxilla, joka on lasten mielestä erityinen taikalaatikko. Isä kirjoittaa Kampelaa, Rottarouvaa, Ravunkäyntiä jne. niiden kuvien innoittamana, jotka Marie ottaa. ”Näppää kuva, Mariechen”, hän sanoo ja nainen tekee työtä kuin käskystä. Hans, Marien puoliso ja sotakuvaaja, kuolee varhain, mutta Marie rakastaa miestään elämänsä loppuun asti. Taloudellisesti hän on kuitenkin riippuvainen kirjailijan tuesta ja samalla hän hoitaa ja rakastaa tämän lapsia. Marie on kuin kaikkien yhteinen äiti. Hän kuvaa heitä Agfalla monelta suunnalta ja pimiöstä syntyy sitten aina hyvin erikoisia kuvia, jotka saattavat kertoa yhtä hyvin menneisyydestä kuin tulevaisuudestakin, tai haaveista ja peloista. Samalla ne auttavat kirjailijan teosten kerrontaa. Lapset ihmettelevät kuvia ja ymmärtävät niistä omat juttunsa kukin tavallaan. Aikuisina he sitten kokoontuvat vuoroon jokaisen luokse kertoakseen oman tarinansa toisilleen, mutta myös isän pyynnöstä nauhalle. Taikalaatikko on syntynyt sitten näiden nauhojen pohjalta tarinana tarinoista ja Günter Grassin elämästä. Hän on omistanut kirjan valokuvaaja Marie Ramalle, inspiroijalleen.

Kirja on upea. Teoksen kerronta vaikuttaa hyvin todentuntuiselta, dokumentaariselta. En ole ennen lukenut tällaista minä-kerronnallista elämäkertaa, jossa puheenvuoroja jaellaan sekaisin ja erikseen. Kirjan juoni etenee kronologisesti kuin seikkailutarina ja kokonaisuus muodostuu, vasta kun kirjan on lukenut loppuun. Tästä Grassin teoksesta puuttuu se massiivisuus, joka on usein painolastina hänen suurissa teoksissaan, mutta tuttu salaperäisyys ja symbolisuus on edelleen jäljellä. Grass katsoo maailmaa, lapsiaan ja itseään humoristisesti, kriittisesti, mutta myös lempeästi. Lapset eivät erotu kovin tarkkaan toisistaan, mutta se ei haittaa, koska kokonaisuus nousee muutenkin hyvin esiin. Kirja etenee vuoropuheluna ja sen kerronta ei katkea missään kohdin. Kirjailija itse aloittaa jokaisen luvun kertomalla taustan ja lopettaa sen samoilla teemoilla. Väliosa onkin sitten lasten omaa pohdintaa, hyvinkin sattuvaa ja kriittistä. Ihmekameran mysteeri ei avaudu koko aikana. Sillä otetaan kummallisia kuvia, jotka kaikki sitten katoavat ja ennen kuolemaansa Marie polttaa myös kaikki negatiivit. Eräs lapsista työskentelee jonkin aikaa Marien kanssa, muttei hänkään huomaa kuvissa mitään trikkiä.

Olen lukenut useita Günter Grassin kirjoja. Vaikka en niiden kaikkien juota enää muistakaan, niin tässä teoksessa ne tulivat kuin uudelleen esiin. Taikalaatikko on nimensä veroinen ja syventää kirjailijan muiden teosten kerrontaa.

Suomentaja Oili Suominen on tehnyt jälleen kerran hienoa työtä. Hän on suomentanut kaikki (14) Grassin teokset ja saanut niistä omat huomionosoituksensa.

Suosittelen!

Günter Grass: Taikalaatikko (Die Box – Dunkelkammergeschicten). Suom. Oili Suominen. Tammi 2009 (2008). 221 s.