Luostarin varjot

Luostarin_varjot’Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Niissä on kaksi hyvää puolta: entisajan elämän seuraaminen ja totuuden etsiminen niin sieltä kuin täältä nykyajastakin. Monestihan sanotaan, ettemme voi ymmärtää nykyaikaa, ellemme tunne historiaa. Niinpä usein tartun historiallisiin kirjoihin. C.J. Sansom on suosittu englantilainen kirjailija. Luostarin varjot on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Musta tuli (2012) ja Itsevaltias (2015). Ehkäpä jossain välissä luen nämä jatkoteoksetkin. Kirjasta on ainakin suunniteltu elokuvaa tai TV-sarjaa juuri meilläkin nähdyn Diana Gabaldonin Outlanderin tapaan. En tiedä, onko tämä toteutunut.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin syrjäiseen Scarnsean luostariin. Eletään uskonpuhdistuksen aikaa ja vallanpitäjät Thomas Cromwellin johdolla käyttävät hajaannusta törkeästi hyväkseen kasvattaakseen omaa valtaansa. Kuninkaana huseeraa Henrik VIII. Lakimies Matthew Shardlake lähetetään luostariin tutkimaan murhaa. Samalla Cromwell vaatii hankkimaan luostarin apotilta suostumuksen luostarin lakkauttamiseen ja sen omaisuuden siirtämiseen valtiolle. Tehtävä ei siis ole helppo, varsinkin kun murhattu oli ollut toimittamassa juuri samaa asiaa. Lakimiehellä on apunaan ja suojeluksessaan isänsä ystävän poika Mark Poer, joka on välttämätön, koska Shardlake on ollut lapsuudestaan saakka kyttyräselkäinen ja heikkovoimainen.

Saavuttuaan luostariin tutkijat saavat pian vaivoikseen toisenkin ruumiin, myrkytetyn noviisin ja sitten vielä kolmannen, palvelustytön, joka on kuitenkin kohdannut loppunsa jo muutama vuosi aiemmin. Sensijaan yksi munkeista kuolee kirkossa pudonneen patsaan alle. Mahdollisia syyllisiä ei ole montaa: apotti, taloudenhoitaja, priori ja sairastuvan hoitaja. Shardlake uskoo vakaasti murhaajan tulleen luostarin sisältä eikä ulkopuolelta, niin kuin munkit väittävät pelastaakseen luostarin. Lisäksi sairastuvalla avustaa nuori nainen Alice, kaupungista tullut palvelustyttö, joka välittömästi herättää sekä lakimiehen että avustajan tunteet. Talven kylmyys ja lumituiskut tuovat oman lisänsä muutenkin vaarallisiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Lopulta kaikki kuitenkin ratkeaa, kuten hyvissä dekkareissa on tapana. Kuka oli murhaaja ja miksi?

Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Sen veroinen se ei kuitenkaan ole. Aihepiiri on sama, murhamysteeri samoin, tunnelma on eri ja aikakausi on eri. Lisäksi Eco on johdatellut kirjansa juonta tyylikkäämmin kuin Sansom. Se ei kuitenkaan tee tästä kirjasta huonoa. Dekkarin tapaan jännitys säilyy loppuun saakka ja ainakin minulle lukijana loppuratkaisu oli yllätys. Taaksepäin ajateltuna se olisi pitänyt arvata, sillä pitkin matkaa siitä annettiin viitteitä. Kuitenkin ajatus ei tullut päähän asti.

Historiallisesti kirja sijoittuu murroskohtaan ja sen historialliset pääkohdat ovat oikeita. Henrik VIII murhautti vaimonsa (Anne Boley), nai toisen ja siirtyi reformoituun uskoon saadakseen toimia rauhassa. Cromwell oli häikäilemätön ja niinpä syyttömät saivat kärsiä. Luostarilaitos lakkautettiin Englannista silloin kokonaan ja luostarit reivittiin maan tasalle. Ehkä juonta tärkeämpi asia kirjassa on kuvaus sen ajan tapahtumista ja ihmisen raadollisuudesta. Uskon asioiden olevan kohdallaan tässäkin suhteessa, koska kirjailija on paitsi lakimies niin myös historian tohtori. Jotkin kohdat kirjassa olivat aika lailla nykyaikaisen tuntuisia, mutta enpä osaa sanoa, olisiko sellainen toiminta ollut mahdollista tuolloinkin. Historiasta kiinnostuneille tämä kirja on antoisa lisä Englannin historian tuntemukseen. Siitähän pitävät huolen myös monet laadukkaat TV-sarjat.

Sansom, C.J.: Luostarin varjot (Dissolution). Otava 2011, suom. Katariina Kaila. 459 s.

Ventovieras

Ventovieras’Kirjailija Paul Turday on minulle aivan outo tuttavuus, mutta ei ehkä jatkossa, sillä hänen kirjoittamansa kirja, Ventovieras, oli hyvä ja lukemisen arvoinen. Kirjailija on tehnyt elämäntyönsä liike-elämässä ja aloittanut kirjoittamisen vasta myöhäisellä iällä. Menestyskirjoja on ilmestynyt jo useita ja niitä on myös filmattu. En yleensä välitä utopistisista kirjoista enkä verisistä dekkareistakaan, mutta tässä on mukana niin paljon kaikkea, ettei oikein tiedä, mitä se kaikki oikeastaan on. Ihan siis kelpo juttu.’

Niin, mihinkähän genreen tämä kirja pitäisi sijoittaa. Ensin kirjan alkua lukiessani luulin sitä tavalliseksi englantilaiseksi ihmissuhdedraamaksi, aika kliseiseksi, mutta sitten se muuttui enemmän rakkausromaaniksi ja sairaskertomukseksi, lopulta lähes dekkariksi, fantasiaksi, kauhuklassikoksi, vampyyritarinaksi ja rikosromaaniksi. Jossain vaiheessa se taisi olla lääkärirommaanikin. Aika paljon lähestymissuuntia noin pieneksi kirjaksi. Mielenkiintoiseksi kirjan teki myös sen kerrontatyyli, sillä tarinaa vie eteenpäin kaksi minä-kertojaa, kirjan päähenkilöt Elisabeth ja Michael.

Kirja alkaa hitaasti jopa pitkäveteisesti, mutta pääsee vähitellen vauhtiin ja vie mennessään. Sen teemat, mielisairaus, rasismi ja rikos, nousevat kirjan edetessä vähitellen esiin. Elisabeth on lehden toimittaja ja menee naimisiin Michaelin kanssa, koska tämä kosii ja koska hän kuvittelee avioliittoon kuuluvan sellaisia asioita, joita heidän elämässään on. Hän ei osaa odottaa enempää ja tyytyy siihen. Michael taas tietää, että Elisabeth on hänen ainoa toivonsa.

Lomamatkalla Michael näkee pienessä taulussa vihreäpukuisen naisen, joka seisoo jonkinlaisella tasanteella, sisäparvekkeella. Se muuttaa hänen elämänsä, sillä tuo nainen alkaa ilmestyä hänelle yhä uudelleen ja tuntuu tietävän hänen elämästään kaiken niin menneet kuin tulevatkin. Elisabeth huomaa miehensä käytöksen muuttuvan, mutta koska se tuo heidän kymmenvuotiseen avioliittoonsa lisää tunnetta ja rakkautta, pitää hän muutosta vain hyvänä asiana. Sitten alkaa ilmetä muutakin, jota hän ei enää voi hyväksyä sellaisenaan.

MIchael käy aikansa kuluksi töissä klubillaan, jossa perienglantilaiseen tapaan on hyvin vanhoillinen tunnelma. Yksi jäsenistä ehdottaa intialaissyntyistä ystäväänsä jäseneksi, jolloin rasismi nostaa päätään ja klubi jakautuu kahteen leiriin. Michael ottaa asiaan voimakkaasti kantaa ja silloin hänen menneisyytensä nousee esiin ja alkaa paljastua. Lopulta ihmisiä alkaa kadota ja Elisabeth ei tunne olevansa enää turvassa. Tapahtumat tiivistyvät kuin parhaassakin kauhukertomuksessa perheen Skotlannissa olevalle metsästysmajalle, jossa Michael näyttäytyy viimeisen kerran Elisabethille. Totuus paljastuu, aviomies on ventovieras, mutta samalla paljastuu myös osia tulevaisuudesta.

Kirjassa luodaan tunnelmaa hitaasti nousevassa kaaressa kahden minä-kertojan avulla. Se luo toistoa, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat nähdä samatkin asiat. Tulee mieleen, kumpi minä valehtelee, vaikka molemmat puhuisivatkin totta. Aivojen alue on edelleen pitkäti tuntematonta aluetta ihmisen tietämyksessä. Mitä on tietoisuus ja mikä saa meidät tuntemaan esim. kiintymystä tai rakkautta. Ihmisen mieli toimii arvaamattomasti. Voidaanko sitä muuttaa kemiallisesti eli lääkkeiden avulla? Kun mies elää kymmenen vuotta lääketokkurassa ja jättää sitten lääkkeen pois, hän on ventovieras läheisilleen, jopa vaarallinen. Tässä on kirjan ydinsanoma, kaikki muu on selitystä. Rasismi jäi kovin köykäiseksi asiaksi tässä kirjassa, sen olisi jopa voinut jättää pois, sillä se ei minusta edes johda tapahtumien saamaan käänteeseen. Rasismi englantilaisessa klubielämässä on oman tarinansa arvoinen. Nyt se jäi suurempien asioiden jalkoihin. Ehkä yhtenä ajatuskuviona olisi voinut olla myös ihmisen hyväuskoisuus. Onneksi kirjailija ei tehnyt kirjaan sen mukaista loppua.

Tämä kirja jää todennäköisesti pitkäksi aikaa mietityttämään. Skitsofrenia ei ole leikin asia, sen tästä ainakin oppii. Toisaalta myös meidän ihmisten puhumattomuus luo kuvioita, jotka eivät aina johda hyvään lopputulokseen. Olisiko tässä lopultakaan ollut muuta ratkaisua, se jää pohdittavaksi ja mikä on se tulevaisuus, johon viitataan aivan kirjan lopussa. Monta avointa asiaa ja monta pelottavaa asiaa.

Siis kaikin tavoin luettava kirja ja mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus.

Torday, Paul: Ventovieras (The Girl on the Landing). Atena 2013, suom. Jukka Jääskeläinen. 315 s.