Viikko 8: Kujasammal

’Hiippasammalten lisäksi talvella törmää usein puun rungolla kujasammaleeseen. Tämä pieni suikertava sammal on helppo tuntea pystyistä pesäkkeistään. Sekin löytyy helpoimmin suurten haapojen rungolta, jonne se saattaa muodostaa useamman kämmenen kokoisia kasvustoja. Tämän sammalen voi lisäksi löytää monelta muultakin alustalta. Olenpa nähnyt sen tyytyväisenä kasvavan vanhan auton konepellilläkin varjoisassa lehdossa. Silmät auki nyt, kun kevätaurinko jo lämmittää puiden runkoja.’

Pieni kujasammal kuuluu palmikkosammalten heimoon. Se suikertaa alustallaan muodotaen laajojakin kasvustoja. Sammal viihtyy emäksisillä puunrungoilla, mutta myös kallioilla ja betonilla.

Pystyt pesäkkeet ovat yleisiä ja niitä on runsaasti. Keskisuoneton lehti on teräväkärkinen, mutta ei kovin poikkea muiden palmikkosammalten lehdistä. Paras tuntomerkki löytyykin pesäkkeitä ja kasvupaikasta.

Kujasammalen voi löytää koko maasta (Lapissa harvinaisempi). Kannattaa etsiä suurten haapojen rungolta, jossa se voi kasvaa hyvinkin korkealla.

7. viikko: Tikanhiippasammal

’Vaihdetaanpa taas alustaa. Monet sammalet viihtyvät epifyytteinä eli kasvavat puiden rungoilla ja oksan haarukoissa. Yksi yleisimmistä on tikanhiippasammal. Se suosii lehtipuita ja niiden ravinteista kaarnaa. Muiden sammalten tapaan veden ja osan ravinnosta se ottaa suoraan ilmasta. Näin talvella tämänkin sammalen voi löytää katselemalla tarkaan haapojen lumettomia runkoja ja oksia. Siellä on toki muitakin epifyyttisammalia, mutta tämä on monesti kookkain ja sen tunnistaa melko helposti karvaisista hiipoista pesäkkeen päällä. Vaikeutena tosin on, ettei noita pesäkkeitä aina talveksi ole jäänyt sammalesta törröttämään.’

Tikanhiippasammal on yleisin suvun 18 lajista ja se kasvaa monenlaisilla alustoilla, kuitenkin etupäässä epifyyttinä lehtipuiden pinnalla. Sen tupsumaiset kasvustot ovat pystyjä ja erillään toisistaan.

Sammalen tunnistaa pesäkkeen päällä olevista karvaisista hiipoista ja hyvin lyhyestä pesäkeperästä. Kooltaan sammal on 2 – 3 cm korkea.

Viikon sammalen voi löytää koko maasta. Pohjoisessa se on harvinaisempi, mutta eteläisestä Suomesta sen löytää lähes jokaisesta lehdosta, kun katselee tarkkaan haapojen runkoja ja oksia.

Vuoden ensimmäinen näyte

chaenotheca_chrysocephala1

’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.

Marraskuun sammal

tikanhiippasammal1

’Näin loppuvuodesta sammalet katoavat helposti karikkeen, syksyn lehtien tai lumen alle. Niiden etsiminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi osa sammalista kasvaa epifyytteinä puiden rungoilla ja oksilla. Niitä voi etsiä hämärämmässäkin säässä vaikka otsalampun valossa. Niitä eivät myöskään häiritse talven lumi eikä syksyn roskat. Marraskuun sammaleksi valitsin juuri tällaisen epifyyttisammalen, jonka voi melko helposti bongata metsäretkellä.’

Tikanhiippasammal (Orthotrichum speciosum) on löydettävissä lähes koko maasta, vain pohjoisimmissa osissa maata se on harvinainen. Sammal kasvaa yleensä lehtipuiden rungoilla, ylivoimaisesti useimmin suuren haavan rungolla. Se vaatii siis emäksisen kasvualustan. Joskus sammalen voi löytää myös ravinteiselta kalkkikailliolta tai laastilta. Itse löysin sen kerran myös vanhalta huopakatolta. Yleensä sen elinpiiriä ovat lehdot tai puistot, mutta joskus myös tuoreella kankaalla tai tulvaniityllä kasvava lehtipuu kelpaa.

Nuuttilan ojaSammal on helppo huomata rungolta, koska se kasvaa tupsumaisesti ulospäin rungosta. Oikeastaan mikään muu yleinen haavan sammal ei kasva samalla tavalla. Hiippasammalia on tosin löydetty maastamme liki kaksikymmentä lajia, mutta muut ovat monetkin melkoisia harvinaisuuksia. Rungoilla voi vastaan tulla lähinnä haapahiippasammal (O. obtusifolium) tai aarnihiippasammal (O. gymnostomum). Laastilla tai kalkkikalliolla taas voi sekaannus tulla kalvashiippasammalen (O. pallens) tai kalliohiippasammalen (O. rupestre) kanssa. Nämä kaikki ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin tikanhiippasammal, joka voi kasvaa jopa viisi senttiä korkeaksi. Hyvänä tuntomerkkinä voi pitää myös kuvissakin näkyviä itiöpesäkkeitä. Niillä on selvä varsi ja alussa karvainen huntu.

Sammalet ovat hienoja ja sitkeitä kasveja. Niinpä tikanhiippasammalkin alkaa yhteyttää ravintoa heti kun se talven jälkeen sulaa. Suojapäivinäkin löytää aivan vehreitä ja elävän näköisiä sammaltupsuja. Niitä kannattaa tähyillä katselemalla runkoa alhaalta ylöspäin. Silloin ne erottuvat selvsäti kujasammalesta (Pylaisia polyantha) ja haapasuomusammalesta (Radula complanata), jotka suikertavat runkoa pitkin. Sammalta ei pidä sekoittaa rungon tyvellä kohoaviin metsäsammaliin, sillä hiippasammalet kasvavat yleensä korkeammalla.

Onnea etsintään!

tikanhiippasammal2