Muutos

tie2’Sanotaan, että muutos on välttämätöntä, muutos on pysyvää. Kun aikoinaan 70-luvulla aloin kulkea Lapin erämaissa reppu selässä, sain nauttia kuvan kaltaisista poropoluista. Niillä askel oli keveä kumisaappaillakin. Kivet eivät tuntuneet anturan läpi, sillä polun pohja jousti ja mukavasti mutkitteleva reitti sai matkan joutumaan. Kuvan polku ei ole enää porojen tekemä. Takaosassa häämöttää retkireitin keltapäinen tolppa. Monet kaksijalkaiset ovat tallustaneet tämän uran, mutta edelleen se on hyvä kulkea. Se luikertaa pitkin tunturinsivua välttäen pahat paikat, nousematta vaarojen päälle. Suot se kiertää rantoja myöten tai ylittää ne kapeimmasta kohdasta sopivasti myötäillen. Näitä polkuja sai erämaissa kulkea tälle vuosituhannelle saakka.

tie1Mutta uusi vuosituhat toi maastoon mönkijän. Sille vedettiin uudet reitit ja se teki niille uudet urat. Nyt poropolku näyttää viereisen kuvan kaltaiselta. Tunturin kuvetta nousee kaksi raitaa, joissa kivet ja hiekka loistavat kauas. Porot eivät näillä urilla viihdy eikä aina retkeilijäkään. Mutta minkäs voit, toinen vaihtoehto on etsiä omat reittinsä ja jättää urat muiden tallattavaksi. Saappaan pohja on ohut tuollaisessa kivikossa. Jokainen kivennokare tuntuu päkiässä. Sateet ja eroosio kuluttavat uraa syvemmäksi, lopulta puronpohjia ei enää mönkijäkään pääse kulkemaan, vaan on tehtävä uusi ura entisen viereen. Näin vähitellen koko rinne muuttuu urien verkostoksi, joka näkyy kauas ja kauan. Pahinta näissä urissa lienee kuitenkin se, etteivät ne enää kulje sopuisasti rinteitä pitkin, vaan kiipeävät huippujen yli, ylös alas, koska moottorivetoisella on helppo kulkea. Retkeilijän taival taas muuttuu entistä kivisemmäksi.

tie3Kuka näitä sitten käyttää? Kuka saa ajaa mönkijällä tunturissa? Ketä varten nykyään rakennetaan jopa mönkijänmentäviä pitkospuita ja siltoja yli soiden? Retkeni suuntautui lähelle Norjan rajaa, joten siellä liikkuu ainakin rajavartijoita. Porojen määrästä päätellen myös poromiehet käyttävät näitä uria. Metsähallitus huoltaa alueen autiotupia ja tavarat viedään perille moottorivoimin. Tässä ainakin kolme ryhmää, joille urat on tarkoitettu. Turisteja sinne ei ainakaan vielä päästetä kangasta pöllyttämään, onneksi. Miten nämä työt tehtiin ennen mönkijää? Rajavartijat kävelivät sulanmaan aikaan ja hiihtivät talvella. Poromiehillä oli vetoporonsa tai maastomoottoripyörät. Kämpät huollettiin talvella. Voisi sanoa, että mönkijä on turha vekotin tunturissa. Sen jälkiä ei saada piiloon vuosikymmeniin eikä sen tarpeellisuutta pystytä perustelemaan, ainakaan minulle.

tie4Aikoinaan, kun kuljin aitoja poropolkuja pitkin, en aina osannut arvostaa niitä. Muistan, kuinka kaihdoin merkittyjä reitteja ja hain omat polkuni ja omat leiripaikkani, nautin hiljaisuudesta ja koskemattomuudesta. Muutos tällä saralla on ollut raju. Kansallispuistoihin uria syntyy hitaammin, mutta suojelemattomat erämaa-alueet ovat pahassa vaarassa holtittoman maastoajon seurauksena. Vaikka tavallisille ihmisille se onkin luvanvaraista, niin viranomaisetkin saattavat tuhota paljon kaunista ennen kuin herätään huomaamaan tämäkin haitta. Muutos ei minusta ole tässä tapauksessa välttämätöntä. Ennen oli paremmin ja ennen vaelluksesta saattoi nauttia paremmin. Mitä sitten tämän jälkeen? Millä seuraavaksi pitää erämaihin päästä? Helikopterikin kuljettaa jo sinne kalastajia, marjastajia, vaeltajia ja se kulttuurin ääni kantaa paljon kauemmaksi kuin konsanaan rinkkaselkäisen puuskutus tunturikoivikossa.’

Retken jälkeen

tsuomas

’Viikko vierähti joutuisasti kuin huomaamatta, vaikka paljon ehti tapahtuakin. Kuva on otettu retken tukikohdasta Tsuomasvarrin harjanteelta kohti samannimisiä järviä ja autiotupaa. Se näkyy järvien välisellä niemekkeellä. Muutaman päivän vierailulla maisema tuli tutuksi, samoin alueen kasvit. Kiersin vaaran rinteet ja juuret etsien sammalia ja kartoittaen kasvillisuutta. Alue on melko huonosti tunnettua ja siksi olin erityisen kiinnostunut löydöistäni. 

Tsuomasvarri sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Pulmankijärven eteläpuolella Utsjoen kunnassa. Päästäkseen sinne on ajettava aivan maamme pohjoisimpaan kolkkaan Nuorgamiin ja sieltä tunturien yli järven eteläpäähän. Retken ajaksi sattui kovin helteinen sää ja kuudentoista kilometrin taivallus yli tunturien autiotuvalle ei ollut ihan helppo juttu. Kuumuus ja kostea ilma väsyttivät. Kuvan maisema on vihreä, mutta vaaralla ja tuvan ympärillä näkyvä ruskeus johtuu kuolleista koivuista. Muutaman vuoden aikana massoittain esiintyneet tunturi- ja koivumittarit söivät koivuista lehdet ja puut kuolivat. Muistan näin käyneen myös aikoinaan Utsjoen länsiosissa 1970-luvun alussa, eivätkä vieläkään kaikki alueet siellä ole tuhosta toipuneet. Näin käy varmaan täälläkin.

tsuomas2

Tältä näytti majapaikka. Tupa on vanha, jo monet ajat kokenut. Uudistuksen myötä se on saanut eteensä toisin päin olevan lisäosan, jossa sijaitsee eteinen, puuliiteri ja yllätys yllätys ensimmäinen autiotuvalla tapaamani sisävessa. Onko se kesähelteillä ihan hyvä ratkaisu, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä. Tuvassa mahtuu nukkumaan säällisesti kuusi henkeä, mutta kuten hyvin tiedetään, sopu sijaa antaa. Meitä oli ekana yönä paikalla kahdeksan henkeä, onneksi osa teltassa. Muuten sainkin sitten pitää kämppää yksin hallinnassani, mitä nyt etiäiset pariin otteeseen uhittelivat lisäväellä. Todellisia ei sitten kuitenkaan ilmaantunut.

Kasveista ja sammalista kerron toisella kertaa, kunhan ensi ehdin ne kaikki käydä läpi. Keruuksia tuli toista sataa ja niinpä rinkka taisi olla paluumatkalla painavampi kuin mennessä. Tsuomasvarri on itäisen Lapin ainoita emäksisiä tuntureita, joten sen kasvillisuuden odottikin olevan erilaista kuin muilla tuntureilla ja olihan se, ainakin rehevämpää ja lähteiden reunat olivat järjestään ravinteisia lettoja. Paljon kauemminkin siellä olisi viihtynyt, mutta nykyihminen on kiireinen, ehkä toisella kertaa. Voin kyllä suositella retkeilyä tuolla alueella, mutta silloin on otettava huomioon, että saappaat ovat melko välttämättömät ja retkipolulla kannattaa pysytellä. Alue on soista ja lukumääräisesti maamme järvirikkainta aluetta. Maisemallisesti se ei ole jylhää, mutta avaraa ja kaunista.’