Kärsivällinen tarkka-ampuja

karsivallinentarkka-ampuja’Kesällä tulee luettua vähemmän, kun on niin paljon todellista ja mielenkiintoista ympärillä. Jotain kuitenkin. Matti Rönkän Eino on mielenkiintoinen ja paraikaa pöydällä iltalukemisena, Pari sammalkirjaa lepäilee selailtavana, samoin hyönteiskirjoja kukkakärpäsistä ja sarvijääristä. Siihen lomaan loksahti myös Arturo Perez-Reverten viimeisin suomennettu teos. Aikojen kuluessa olen lukenut lähes kaikki espanjalaisen kirjoittamat romaanit ja pitänyt niistä. Siksi kait tämänkin kirjastoautolta tilasin. Tässä muutama kommentti ajankohtaisesta aiheesta.’

Kirja kertoo graffiittimaalareiden maailmasta. Nuori poika saa surmansa maalatessaan graffiittia vaarallisessa paikassa. Hän putoaa kadulle ja kuolee. Pojan vaikutusvaltainen isä syyllistää salaperäisen Sniperin osalliseksi poikansa kuolemaan ja aloittaa taiteilijan ajojahdin. Samaan aikaan tunnettu galleristi palkaa etsivä Lex Varelan etsimään Sniperin, jotta tämän työt saataisiin tallennettua ja kaupallistettua gallerioiden seinille. Taiteilijan ajojahti alkaa Espanjasta ja päättyy Napoliin.

Sniper ei halua kaupallistaa taidettaan, koska laillinen graffitti ei ole mikään graffiitti. Laiton maalaaminen on pääasia, ei lopputulos. Tällä tavalla hän haluaa hyökätä taiteen olemusta vastaan, mutta samalla itse pysytellä piilossa saadakseen paitsi julkisuutta asialleen myös säilyäkseen hengissä. Hän kutsuu somen kautta toisia maalareita yhteisiin projekteihin ja luo silloin huvinkin vaarallisia tilanteita. Niinpä hän on osaltaan vastuussa nuorten graffiitintekijöiden kuolemaan. Varela pääsee Sniperin jäljilleen ja saa kontaktiensa kautta yhteyden häneen. Lopulta he tapaavat Nopolin maanalaisissa käytävissä ja maalaavat yhdessä seinää. Myös kuolleen pojan isän palkkaamat etsivät pääsevät perille. Loppunäytös näytellään metrotunnelissa.

Laiton on laitonta. Siksi kirjan maailma on enemmän kuin kyseenalainen. Jos Sniperin julistama aate leviäisi kaikkialle, se romuttaisi yhteiskunnan rakenteita. Ei voida ajatella, että saa tehdä, mitä haluaa, sotkea ja turmella yhteistä omaisuutta, edes taiteen nimissä. Tämä on kuitenkin useimpien graffiittimaalareiden ajatus ja tänä päivänä ehkä laajemmaltikin hyväksyttyä. En tunne sitä maailmaa kovinkaan hyvin ja siksi kirja avarsi tietämystäni. Se kuitenkin näytti myös sen laittoman maailman vaarat ja vastuuttomuuden kasvot. Jokainen touhuaa omaansa eikä muista välitetä. Sniper houkutteli nuoria tekemään laittomuuksia ja samalla vaarantamaan henkensä, mutta ei kantanut vastuuta teoistaan ei maalarina eikä värvärinä.

Tämän päivän HS:n artikkeli käsittelee laillista katutaidetta, mutta puhuu samasta asiasta. Hyvin tehty graffiitti on taideteos, jota ei kukaan omista. Se on tehty yleiselle paikalle ja muut maalarit voivat sitä kunnioittaa tai maalata päälle, se lieneekin sitten jo laitonta. Graffiittien maalaaminen on yksi nuorisokulttuurin muoto, jonka jokainen silmät auki kulkeva on huomannut. Valtaosa näistä värikkäistä teoksista junien kyljissä, muuntajien seinissä, tolpissa ja aidoissa on laittomia ja yhteiskunta joutuu sijoittamaan suuria summia niiden puhdistamiseen. Maalarit eivät enää ole pelkästään nuoria, Sniperkin osoittautuu keski-ikäiseksi.

Kirja ei ollut parasta Perez-Reverteä, mutta menetteli näin kesälukemisena. Lopputulos oli ennalta-arvattavissa, mutta sen aiheuttaja ei. Siksi lopussa oli lukijaa hätkähdyttävä ylätys. Epätavallista niin kirjailijalle kuin koko genrellekin on, että päähenkilö Lex Varela on nainen ja lesbo. Ehkä se on nykyajan tuomaa uutta jännitettä tarinankerrontaan. Tässä se ei kyllä häirinnyt millään tavalla. Ehkä Varelan otteet olivat pehmeämmät, pistooli oli vaihtunut pippurisumutteeseen ja voimankäyttö ajatteluun. Niinpä, vaikka kirjassa oli kuolemaa ja väkivaltaa genren mukaisesti, sillä ei mässäilty eikä se noussut tarinassa keskeiseksi. Hyvä näin.

Arturo Perez-Reverte: Kärsivällinen tarkka-ampuja. Like, 2014, suom. Sari Selander. 264 s.

Kohtalon tango

kohtalon tango’Mikähän näissä espanjalaisissa kirjailijoissa viehättää? Arturo Pérez-Reverte on yksi näistä. Olen lukenut miltei kaikki häneltä suomennetut teokset ja pitänyt niistä lähes poikkeuksetta. Tämä on uudenlaista Pérez-Reverteä, mutta ei yhtään huonompaa. Kun kirjailija perehtyy aiheeseensa kunnolla, on lopputuloskin hyvä. Tässä muutama oma kommentti kirjasta.’

Max on Argentiinassa syntynyt salonkitanssija, Mecha yläluokan kaunotar. Kirja kertoo heidän tarinansa kolmelta ajalta: 20-luvulta laivamatkasta Buenos Airesiin ja tapahtumista itse kaupungissa, seuraavalta vuosikymmeneltä Nizzasta ja 1960-luvulta Napolin Sorrennosta.

Mechan puoliso Armando de Troye haluaa säveltää kuolemattoman tangon. Max vie pariskunnan Buenos Airesin tangokapakoihin, mutta sitoo samalla itsensä Mechaan. Rakkaus on molemminpuolinen, mutta kumpikaan ei halua sitä tunnustaa. Salonkitanssija elättää itseään paitsi tanssimalla myös hurmaamalla partnereitaan pikkurikollisilla keinoilla. Hän varastaa Mechan helminauhan ja katoaa. Seuraavan kerran he tapaavat Nizzassa, kun Espanjan sisällissota ajaa Mechan hakemaan turvallisempaa asuinpaikkaa Armadon jouduttua vankilaan. Maxilla on poliittinen keikka kaupungissa, joka vie heidät uudelleen yhteen ja kiihkeään suhteeseen, mutta myös erottaa. Lopulta Max on 64-vuotiaana rikkaan sveitsiläisen autonkuljettajana Napolissa. Työnantajansa ollessa matkoilla hän palaa vielä kerran entiseen elämäänsä nähtyään sattumalta Mechan. Tämän poika on kuuluisa shakkimestari ja valmistautuu mestaruusotteluun venäläistä mestaria vastaan. Max ja Mecha kohtaavat, rakastuvat uudelleen, muistelevat ja kietoutuvat taas mahdottomuuksiin. Max on autonkuljettaja, Macha ylhäisönainen.

Tarinat kulkevat kirjassa sisäkkäin ja avautuvat lukijalle vähitellen kirjan loppua lähestyttäessä. Kohtalon tango, jonka Armando sävelsi, soi milloin synkkänä milloin toiveikkaana taustalla. Vaikka Max ei enää toimi salonkitanssijana, hän on yhä se hurmaava herrasmies niin käytökseltään, olemukseltaan kuin puheiltaankin. Vaikka Mecha on vanhentunut, hurmaa hän hyvä kauneudellaan ihmisiä. Kirjan lopussa monet asiat loksahtavat kohdalleen. Salaisuudet paljastuvat, vaikka kaikkea ei sanotakaan suoraan. Lukija odottaa, saavatko he lopultakin toisensa, onko kirjassa siirappimainen loppu, löytyykä yhteisen tangon sävel uudelleen?

Kirjailija on hyvin suosittu Espanjassa ja hänen teoksiaan on käännetty lukuisille kielille. Itse olen lukenut toista kymmentä hänen kirjoittamaansa kirjaa, joista salaperäiset pohtivat salapoliisiromaanimaiset kirjat Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti ja Rummunkalvo ovat olleet mielenkiintoisimpia. Kapteeni Alatristesta kertovat neljä teosta olivat enemmän historiallisia veijariromaaneita ja viimeisimmät, joihin tämäkin kuuluu, kunnianhimoisia historiallisia ihmissuhderomaaneja.

Varmaankin lukijasta riippuu, mikä kirjailijan tyyli on itselle sopivin. Kuitenkin kirjailijan tapa kirjoittaa on kiinnostava. Hän osaa sitoa lukijan pitämällä jännitteen vahvana kirjan loppuun saakka. Hän ei myöskään kerro kaikkea puhki, vaan antaa lukijankin ajatella. Toisaalta hänellä on taito löytää mielenkiintoisia aiheita ja perehtyä niihin sellaisella intensiteetillä, että esimerkiksi itse googlasin heti, onko tällainen säveltäjä elänyt, onko tangoa olemassa, onko tällaisia salonkitanssijoita elänyt? Viimeinen googlaus tuotti positiivisen tuloksen. Tarina on kuitenkin hyvin uskottava ja sellaisenaan mahdollinen. Jotenkin tämänlaatuinen historian selventäminen tuntuu mukavammalta kuin todellisen henkilön fiktiiviset sanat tai toiminnat. Tämä ei halvenna ketään eikä myöskään vääristä historiaa. Toki fiktiivisillä henkilöillä voi olla esikuvansa todellisuudessa, kuten shakkimestari Jorge Kellerillä.

Kirja on viihdyttävä. Siksi sitä voi suositella. Ehkä näillä paljon kirjottaneilla on hieman pöhötystautia. Tästäkin kirjasta olisi voinut pyyhkiä joitain juonenkäänteitä pois kirjan siitä yhtään huononematta. Toisaalta vahva tarina vaatii taustoja ja tapahtumia.

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango (El tango de la Guardia Vieja). Like, 2013, suom. Sari Selander. 500 s.

Öinen ratsumies

Öinen ratsumies’Pääsiäisenä tartuin vähän vanhempaan kirjaan, joka oli jäänyt kirjahyllyyn pölyttymään. Koska olen Keltaisen kirjaston fanittaja, olen todennäköisesti hankinut sen aikoinaan joltain ale-pöydältä tarkoituksena lukea, kun tulee aikaa. Molina on maailmankuulu espanjalainen kirjailija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hänen tuotantoaan luetaan kaikkialla. Hänet on palkittu lukuisia kertoja niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Siksi voisi ajatella, ettei teos ole minkään turhanaikaisen kirjailijan sepite. Luettuani kirjan jäin kyllä mietteliääksi. Olen lukenut monen espanjalaisen (esim. Perez-Reverte, Falcones, Rivas, Moriel, Zafon) teoksia ja pitänyt niistä. Tämän teki vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan.’

Tarina alkaa New Yorkissa kiihkeästä rakkaudessa kahden ihmisen, miehen ja naisen, välillä. Manuel on simultaanitulkki ja työkomennuksella USA:ssa, Nadia on toimittaja ja asuu kaupungissa. He ovat tavanneet tiettävästi kerran ennen tätä Madridissa, sattumalta, mutta … Siinäpä se tarinan suunnaton rikkaus onkin. Nadia tunnistaa miehen lapsuudestaan, Manuel ei tunnista naista. Keskeisenä muistona on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsumies. He paneutuvat paitsi toisiinsa niin myös salaperäisen valokuvia täynnä olevan arkun sisältöön. Muistot alkavat palautua, menneisyys herää proustilaisittain eloon etenkin pienestä espanjalaisesta kaupungista Máginasta. Nadialla ei ole kuin isänsä majuri Galaz, joka on juuri kuollut, mutta Manuelilla on koko kaupunki asukkaineen ja tarinoineen. He ovat tavanneet lapsuudessaan, mutta eivät ensin tunnista toisiaan. Koska tarinat kumpuavat menneisyydestä, nousee esiin myös salaisuuksia, kuten seinään muurattu tyttö ja koko Francon aikakauden kaaos. Kaupungin köyhyys ja ihmisten selviytyminen ilmenevät tarinoissa, ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja salaisuudet paljastuvat vähitellen kirjan edetessä. Eivät kuitenkaan kaikki, jotta lukijallekin jää pohdittavaa. Manuelin isoäiti kuolee ja elämä asettuu uuteen asentoon, on pohdittava myös omakohtaisen menetyksen mahdollisuutta. Manuel matkustaa Máginasiin ottaakseen osaa suvun suruun, Nadia lupaa tulla perässä. Kirja päättyy odotuksen ja rakkauden tuskaan.

Tarina ei ole kovin suuri eikä kovin erikoinen, mutta niin vain kirjailija vyöryttää sitä yli seitsemän sadan sivun verran lukijan silmille. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikka hän kirjoittaa mielenkiintoisesti ja hyvin, niin ne loputtomat luettelot tapahtumista, paikankuvauksista, ihmisistä ja ajatuksista vyöryvät vastaan tuskastuttavasti. Ajattelen, että toimittajalla olisi ollut syytä karsia tekstiä. Kirjailija on kuitenkin maailmankuulu ja hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, joten hänen tavaramerkkinsä lienee kirjoittamisen tyyli. Silloin on paha mennä karsimaan. Tietenkään kukaan ei estä lukijaa karsimasta. Kun lause saattaa olla sivun mittainen, voi huoletta etsiä seuraavan pisteen ja jatkaa siitä. Valitettavasti tavoistani poiketen tein myös näin. Luulen, etten jäänyt mitään paitsi enkä pudonnut pahasti kärryiltä. Ehkä kirjailija on tarkoittanut teoksensa sellaisille, jotka pystyvät lukemaan sivun kerrallaan yhdellä vilkaisulla. Muistan, että minulle kävi samalla tavalla edellisen Molinan kanssa eli luin kirjan nimeltä Sefarad.

Kirjasta nousee esiin sama tunnelma kuin suosikkisarjastani Francon aika (Francon jälkeen – Alcantaran perhe). Pikkukylä TV-sarjassa muistuttaa kirjan Máginaa. Lukiessa voi kuvitella tapahtumat sinne. Ajan sulkeutuneisuus, salaisen poliisin pelko ja sisällissodan kauhut nousevat selvästi esiin muisteluissa. Nuorella Manuelilla on poispääsyn haaveita ja murtautuminen sulkeutuneisuuden vankilasta tapahtuu musiikin kautta. Hän kuuntelee levyjä baarissa ja varsinkin kapinahenkinen Doorsin Rider in the Storm nousee keskeiseksi kirjan keskimmäisessä osassa.

En pidä aikaa, jonka tämän lukemiseen käytin, hukkaan heitettynä. En kuitenkaan voi suositella kirjaa hidaslukuisille. Kun kirja lisäksi rakentuu kuin palapeli moninkertaisten takaumien, valtavan ihmismäärän, lukemattomien tapahtumapaikkojen ja muistelusten kautta, tahtoo hitaasti lukien mennä kaikki hurlumhei päässä. Kuitenkin lukukokemuksena antoisa kirja.

Muñoz Molina, Antonio: Öinen ratsumies (El jenete polaco). Tammi, 2011 (1991), suom. Tarja Härkönen, 767 s.

Taivasten vanki


1264743_2.jpgx’Syksy tulee tulevalla viikolla, ainakin kalenterin mukaan ja kun illat pimenevät, saa aikaa, toivottavasti, lukemiselle. Otin vähän etumatkaa ja luin yhden päivän ja yön aikana Zafónin viimeisimmän Barcelona-kirjan. Kun kerran käteensä ottaa, laskee sen vasta viimeisen sivun jälkeen. Harvoin enää sellaisia kirjoja löytää. Taivasten vanki jatkaa trilogiaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalta.
Tuulen varjo ja Enkelipeli saavuttivat valtaisan maailmanlaajuisen suosion ja nostivat espanjalaiskirjailijan maineeseen. Tämä jatkaa samaa tarinaa taas uudesta suunnasta katsoen ja kukapa sen etukäteen osaa ennustaa, että tämä jää trilogiaksi.’

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-trilogian kolmas osa kokoaa yhteen kaksi edellistä osaa ja antaa viitteen seuraavasta. Nyt eletään joulun alusaikaa 1957 Barcelonassa. Daniel Sempere pitää isänsä kanssa pientä kirjakauppaa kotinsa alakerrassa. Eräänä päivänä kauppaan astuu vanha mies, joka ontuu kalliiden kirjojen kirjakaapin luo ja haluaa ostaa Alexandre Dumasin kirjan Monte Criston kreivi. Hän omistaa sen Fermin Romero de Torresille ja pyytää Danielia toimittamaan kirjan perille. Mies kiinnostaa kuitenkin Danielia sen verran, että hän seuraa tätä kaupungin läpi ja yrittää saada selville miehen salaisuuden. Fermin on nimittäin hänen ystävänsä ja menossa juuri naimisiin. Tapahtumasta saa alkunsa Ferminin laaja kertomus hänen elämästään Espanjan sisällissodan jälkeen. Hän on vankina pahamaineisessa Montjuicin vankilasaaressa yhdessä mm. kirjailija David Martinin kanssa, jota kutsutaan Taivasten vangiksi. Heitä syytetään kommunisteiksi ja yhteiskunnan vihollisiksi Francon maailmassa. Fermin kertoo, kuinka heitä kidutettiin tietojen esiin saattamiseksi ja kuinka he kestivät kunnialla kaiken. Martin keksii hänelle pakosuunnitelman Dumasin kirjan mukaisesti. Vankilan johtaja Mauricio Valls saa useiden vankien omaisilta pyyntöjä ja lahjoja taatakseen vankien hyvän kohtelun, mutta hän käyttää näitä vain hyväkseen. Martinin pitäisi kirjoittaa hänen kirjansa ja tehdä hänestä kuolematon, Ferminin pitää taivutella kirjailija tähän ja Salgadon pitäisi ilmoittaa, missä ovat ne kalleudet jotka hän on varastanut. Valls pettää kaikkia ja hakkaa kaikkia. Hän myrkyttää Isabellan, joka yrittää auttaa Martinia, hän lähettää Martinin eristykseen torniosastoon, kun Fermin pääsee pakoon Dumasin neuvomalla tavalla. Tarina tarinan perään. Kaiken tämän Fermin kertoo Danielille, Isabellan pojalle. Vähitellen paljastuu Enkelipelin juoni Martinin kirjoittaessa sitä vankeudessa, ja vähitellen löytyy Fermin, joka Tuulen varjossa liikkuu suojelusenkelinä Danielin taustalla. Kirjat saavat toisensa. Daniel tuntee kasvavaa vihaa Valssia kohtaan, joka on vuosien kuluessa noussut aina kulttuuriministeriksi saakka, mutta kadonnut sen jälkeen. Elääkö Martin edelleen jossakin päin kaupunkia, sillä Iisak, kirjojen hautausmaan vahtimestari, on nähnyt hänet sen jälkeen, kun hän oli joutunut vankeuteen saarelle? Kostaako Daniel äitinsä surman vai antaako asian olla, niin kuin kaikki näyttävät toivovan. Kirjan lopussa hän saa osoitteen.

Tämä on taattua lukuromaanilaatua Zafonilta. Kuinka Iberian niemimaalta voikin tulla solkenaan tällaisia kirjailijoita, on espanjalaiset FalconesPerez-Reverte ja Moriel ja tietenkin portugalilainen Saramago. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta enkä olisi päästänyt sitä kädestäni vielä sittenkään kun takakansi tuli vastaan. Barcelonan ilmapiiri vei mennessään ja tietenkin loistava tarina.

Harmittaa, kun ei muista eikä osaa yhdistää tapahtumia. Nytkin henkilöt tuntuivat heti alussa tutuilta, mutta siitä huolimatta piti tarkastaa muistiinpanoista, miten he liittyvät toisiinsa. Vähitellen sitten kirjat sulautuivat toisiinsa ja kokonaisuus paljastui, vaikkakin hieman hatarana. Tämän kirjan loppu koukuttaa odottamaan seuraavaa ja ehkä siihen on taas punottu tarinankäänne, joka edellyttää jatkoteosta. Näin kirjailija pitää lukijansa kiipelissä ja ainaisessa odotuksessa. Hyvä niin, kun teksti on hyvää, muutenhan odottaisi turhaan.

Kun näitä teoksia lukee, alkaa kaivata Barcelonaan. Tuntuu siltä, että sen kaduilla nämä tarinat puhkeavat elämään ja että siellä jossakin on myös Semperen pieni kirjakauppa ja jonkin suuren ja raskaan oven takana Iisak vartioi Unohduttujen kirjojen hautausmaata. Sinne pääsevät vain valitut viemällä jotain mukanaan ja samalla saavat jotain takaisintuotavaa. Enkelipeli lähti Ferminin ja Danielin mukaan, mikähän seuraavaksi.

Tuolla taivaalla

tuollataivaalla
’Pienten kirjojen kausi jatkuu. Ennen aina ajattelin, että suuruudessa on voimaa ja luin tiiliskiviromaaneja. Kuitenkin pienet kirjat tiiviydessään antavat paljon. Parhaita edelleen ovat Steinbeckin
Helmi ja Hemingwayn Vanhus ja meri, puhumattakaan Ahon Rautatiestä, joka olisi aikanaan ansainnut maailmanlaajuisen levikin. Sellaisen sai baskikirjailija Atxaga, jonka kirjat ovat uutta espanjalaista kirjallisuutta. Hän on nostanut baskikielen maailmankielien joukkoon teoksillaan. Onneksi saamme lukea niitä suomeksi, sillä vaikka jotkut sanovatkin baskeja meidän sukulaisiksemme, niin kieli ei ainakaan suomelta tunnu. Kirja on hyvä ja suositeltava.’

Irene vapautuu vankilasta Barcelonassa kärsittyään neljän vuoden vankeuden osallisuudesta aktiiviseen toimintaan Baskimaalla. Hän astuu ulos vankeudesta maailmaan, joka ei ole enää sama kuin aikaisemmin, mutta ei ole joiltain osin myöskään muuttunut yhtään. Poliisit ovat heti hänen kimpussaan, miehet haluavat käyttää häntä hyväkseen, hän on köyhä ja turvaton ja nainen. Hän ostaa matkalipun kotiin Bilbaoon ja matkaa sinne bussilla. Matkan aikana hän läpikäy elämäänsä vankilassa, sellitovereitaan, suhdettaan anarkistiin, joka sai surmansa, tulevaisuuttaan. Hän näkee unia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Niihin sekoittuvat paitsi hänen vankilatoverinsa niin myös hänen haaveensa ja pelkonsa. Bussissa poliisit yrittävät ensin lipevästi sitten väkivaltaisesti saada hänet ilmiantajaksi, koska hän on anonut vankilassa armahdusta ja päätynyt sitä kautta ystäviensä ja aatetovereidensa pettäjäksi. Hän tietää, ettei hän enää voi kohdata vanhoja ystäviään eikä saada vanhaa työpaikkaansa. Hän tietää, että antautumalla poliisin houkutuksiin hän on yhtä pahassa liemessä kuin ilmankin. Silti hän matkustaa kotiin ja torjuu poliisien yhteistyön. Päästäkseen pulasta hänen tulisi saada uusia ystäviä, uutta työtä ja uusi elämä. Bussi kiitää läpi yön ja tunnelma kiristyy lähestyttäessä Bilbaota.

Kirjassa on herpaantumaton koko ajan tiivistyvä tunnelma, kun seitsemän tunnin öistä matkaa taitetaan Barcelonasta Bilbaoon. Matka tapahtuu fyysisesti bussissa, mutta kirja kertoo yhtä paljon Irenen henkisestä matkasta menneestä nykyaikaan jopa tulevaan. Se pohtii paitsi yksilön selviytymisen mahdollisuuksia myös laveammin yhteiskuntaa. Irene on vahva nainen, joka ei häkelly ja joka selviää, mutta se ei ole eikä tule olemaan helppoa. Yhä edelleenkin Baskimaalla kuohuu. Vähän päästä alue nousee otsikoihin milloin terrorin merkeissä, milloin itsenäisyyspyrkimysten kautta. Baskit ovat arvonsatuntevia, kiihkeitä ja toimeentarttuvia. Irene on kuvattu juuri tällaiseksi. Hän ei ota vastaan helppoa ratkaisua eikä myy itseään miehelle eikä poliisille, hän ponnistelee eteenpäin itse menneisyydestään huolimatta vaikkakin katastrofaalisissa tunnelmissa. Unohtaako ihminen menneisyytensä tai luottaako hän sokeasti tuelvaisuuteen, niitäkin tunnelmia kirjasta löytyy? Irenen unet bussissa tuntuvat ensin irrallisilta, mutta saavat kirjan loputtua oman paikkansa aikaa luotaavina haaveina ja pelkoina. Inhimillisyys tulee niiden kautta lukijaa lähelle.

Luin aikoinaan Atxagan Yksinäisen ja en oikein ymmärtänyt sitä. Se tuntui liian etäiseltä. Tämä kirja oli paljon lähempänä ja sen tapahtumien hahmottaminen helpompaa.

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Tammi 1999. 156 s.