Kalevanpoikien kronikka

’Kesälukemiseksi valitsin kirjastoautolta JP Koskisen viime vuonna kirjoittaman historiallisen fantasiaromaanin. Olipa osuva valinta. Tällaista ilotulitusta saa harvoin kokea. Kun ollaan maamme historian ehkä tärkeimmässä käännekohdassa ja mietitään, mitä pitäisi tehdä, niin tarinoita syntyy ja silloin on hyvä olla mukana edes joku, jolla on tolkku päässä ja hyvä muisti. Vaikka Väntti eli Antti saa kirjassa muilta vähäpätöisen roolin, niin tarinassa hän on päähenkilö. Kirjaan kannattaa tutustua.’

Kuinka Kalevala on syntynyt? Tämä kirja antaa uuden tulkinnan siihen. Neljä miestä lähtee matkalle Miklegårdiin kaukaiseen Bysanttiin hakemaan apua keisari Manuelilta, kun Sverker uhkaa maan hallitsijaa Kaukoa ja heimojen yhtenäisyyttä. Miehet ovat Väinö, Seppo ja Ahti sekä kronikan kirjoittaja Väntti. Viimemainittua lukuunottamatta miehet ovat tuttuja Kalevalasta.

Jokainen matkustaa Konstantinopoliin omien tarpeidensa ajamana. Väinö Kalevanpojalla on tavoitteena saada jälkeläinen, jotta hänen sukunsa säilyisi maan hallitsijana. Annikin pojat ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet ja vain uusi uskonto ja sen pyhät esineet voivat tässä asiassa Väinön mielestä auttaa. Niinpä Väinö lähtee hakemaan Ristuksen nauloja. Seppo Ilmarista matkalle ajaa kosto ja Ahti Lemminkäistä keisarin armeijan seikkailut ja Bysantin kauniit naiset. Vain Väntti on matkalla ilman tarkoitusta.

Väntti pääsee kuitenkin miehistä pisimmälle. Hän on runonlaulaja ja tarinankertoja. Hän päätyy oppipojaksi keisarin yliteknikon Stauriakosin pajaan ja ihastuu tämän nuoreen apulaiseen Ireneen. Hän kuulee tarinan toisensa jälkeen niin Väinämöisestä kuin Ilmarisestakin, puhumattakaan Lemminkäisestä, joka tuntuu juoksevan kukasta kukkaan. Myös Kullervo, Louhi ja muut Kalevalan sankarit ilmaantuvat mukaan kertomuksiin. Vanhoilla päivillään Väntti sitten laulaa tarinat auki, niin kuulemansa kuin itse sepittämänsäkin, ja niin syntyy kalevalainen tarusto.

Kirja on nerokas ja kaikessa hupaisuudessaan ja sadunomaisuudessaan jopa uskottava. Monet kohdat on kirjoitettu jo valmiiksi kalevalaiseen mittaan ja siksi sitä on helppo seurata. Toki se edellyttää edes jonkinlaista Kalevalan tuntemusta. Bysantin keisarin luona käyminen tuntuu ensin epäuskottavalta, mutta vikingit ovat tehneet sen jo aikaisemminkin ja koska tarina on sijoitettu maamme kannalta tärkeään aikaan eli 1100-luvulle, niin tuntuu jopa luonnolliselta, että haetaan apua idästä, kun lännestä hyökätään.

Historia sitten kertoo, kuinka asiassa lopulta kävi. Sverker kuolee, mutta hänen seuraajansa Erik kokoaa sotajoukon ja valloittaa eripuraisen maan ja sen kansan. Samalla meidät liitetään länteen. Väntti ottaa kasteen monen muun ohella ja kulkee jo Bysantissa tapaamansa hyvän piispa Henrin matkassa maata ristiin rastiin. Hän on kirjan mukaan myös piispa Henrikin surmaruonon laulaja ja on mukana myös kahakassa, jossa Erik voittaa heimot. 

Kirja avaa kokonaan uudenlaisen genren, historiallisen fantasian. Mielenkiintoista tässä on se, että luin juuri edellisellä viikolla Mikko Kamulan kirjan Ikimetsien sydänmailla, jossa oli käytetty tätä samaa genreä hyväksi. Tässä Koskisen tarinassa tutut henkilöt tuovat oman lisänsä ja saavat lukijan jopa lähes uskomaan, että näihän kaiken on täytynyt tapahtua. Loistava ja suositeltava kirja.

Koskinen, Juha-Pekka: Kalevanpoikien kronikka. WSOY, 2018, 418 s.

Haudattu jättiläinen

’Kun lumet loskaantuivat ja joulukin tuli sopivasti, jäi aikaa lukemisellekin. Tämän kirjan luin kuitenkin jo muutama viikko sitten. Minua on aina kiinnostanut japanilainen kirjallisuus. Siinä on jotain tuttua, ei kai turhaan sanota, että olemme ikään kuin sukulaissieluja. Ishiguro, Kavabata, Murakami tai Kobo Abe ja Kenzaburo Oe ovat kukin omalla tavallaan tyypillisiä japanilaisia arvostettuja kirjailijoita. Haikuja ja tankoja opetellaan länsimaissakin kirjoittamaan. Ishiguro on asunut pitkään Englannissa ja häntä pidetäänkin lähes englantilaisena. Tarinat ovat kuitenkin tyypiltään japanilaisia, joskin kaikki hyvin erilaisia. Hän osaa aina yllättää, niin nytkin.’

Ishiguron teokset (Olen aikaisemmin lukenut: Ole luonani aina, Me orvot ja Menneen maailman maalari) eivät ole helppoja ymmärtää eikä niiden sanoma aina aukea ensimmäisellä lukemalla. Niin on tämänkin teoksen kohdalla. Juoneltaan tarina sijoittuu kuningas Arthurin aikaa Englannin maaseudulle. Vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, lähtevät asuinluolastaan etsimään kauan sitten poislähtenyttä poikaansa. Eletään sitä aikaa, jolloin kuningas Arthur on yhdistänyt valtakunnan ja kelttien ja saksien välillä vallitsee rauha. Mutta pinnan alla kytee vielä sodan muisto ja kosto.

Matkallaan vanhukset kohtaavat sekä omiaan että sakseja. Huolena heillä on naaraslohikäärme Queringin levittämä muistamattomuus. He huomaavat, ettei ole helppoa löytää kadonnutta poikaa, kun ei muista asioita menneisyydestä. Niinpä he lyöttäytyvät ritari Sir Gavainin mukaan, joka taisteli aikanaan Arthurin kanssa ja toisaalta soturi Wistanin seuraan, joka on tullut kelttien maille kostamaan saksien kärsimiä vääryyksiä. Molemmilla sotureilla on tavoittena surmata naaraslohikäärme, joka pitää laajoja alueita vallassaan.

Matkallaan vanhukset kohtaavat myös munkkeja luostarissa, lauttureita, jotka veisivät heidät saareen, mutta yhden kerrallaan ja lohikäärmeen haavoitaman pojan, Edwinin, jonka ainoa tavoite on löytää äitinsä ja kostaa tämän kärsimykset. Kaiken yllä leijuu mystinen tunnelma muistamattomuudesta, entisestä elämästä, pojan kohtalosta, riidoista, Axlin menneisyydestä ja luonnon salaperäisyydestä. Eli tarinassa on kaikki vanhan legendan ja fantasian ainekset. Missä sitten kadonnut poika on? Se selviää kirjan lopulla, kun lautturi kuljettaa Betricen veneellään saareen.

Ishiguron tarina on mystinen fantasia, nopeasti ajatellen, mutta siinä on jotain muutakin. Kirjoittaisiko tunnettu kirjailija vain jonkin sadun, jolla ei olisi kerrottavanaan mitään enempää, tuskin? Tarinalla on jokin syvällinen merkitys, sillä tällaisenaan se jää kovin ohueksi. Olen nyt muutaman viikon ajan sitä miettinyt, mutta en ole merkitystä varmaankaan vielä kokonaan löytänyt.

Luin kirjaa uudelleen sieltä täältä ja se aukeni jokaisella kerralla himpun verran lisää. Tarinan kertoja on lautturi. Onko sillä jokin merkitys? Tarina kerrotaan vanhusten elämän kuvauksena, muutamasta päivästä heidän elämänsä loppupuolelta. Muu osa on takaumia. Tarinassa on kuvattuna katoava maailma: lohikäärme, haarniskoitu ritari, sankarisoturi ja yliluonnollisuus, taikuus. Kun lohikäärme kuolee, häviää paljon muutakin ja kehitys jatkuu tai alkaa. Lohikäärme on jarru, joka estää ihmisiä muistamasta menneisyyttään ja siksi myös kehittymästä. Kauhua ympärilleen kylvävä lohikäärme on kuitenkin lopulta vain heikko vanhus, sekin, eikä pysty tekemään minkäänlaista vastarintaa eli vanha kuolee uuden tieltä.

Tarinan vanhukset etsivät kadottamaansa ja kun lohikäärme lopulta on poissa ja muistot palaavat, nousee haudattu jättiläinen maan alta ja kaikki kauheudet pääsevät valloilleen. Vanhukset etsivät vain omaansa, muistojaan, poikaansa, mutta laajemmassa mitassa lohikäärmeen kuolema nostaa esiin muutakin, esim. kuningas Arthurin aikaa edeltävän ajan ja muiston siitä. Niin kosto aloittaa sodan uudelleen. Jättiläinen on ollut piilossa rauhan ajan.

Jotenkin kirja voisi kuvata myös meidän nykyistä maailmaamme. Kun emme muista emmekä tiedä niin paljon, pysymme enemmän omissa oloissamme ja ainakin näennäinen rauha vallitsee, mutta kun tämä lohikäärme katoaa, alamme touhuta kaikkea muuta, joka ei välttämättä ole hyväksi kenellekään. Olisiko tuo se asia, jonka Ishiguro haluaa lukijoilleen sanoa? Vaikka tarinan kertoja on Tuonelan lautturi, niin ei hänkään voi luvata kenellekään onnellista yhteistä elämää tässä kauhujen täyttämässä maailmassa eikä myöskään unohdusta.

Maailmanloppu ja ihmemaa

maailmanloppu-ja-ihmemaa’Olen jäänyt loukkuun, fantasiaan. Moni hylkää kirjan satuna pienemmästäkin syystä, fantasia lienee mahdottomuus. Haruki Murakami on tämän hetken fantasian mestari. Hänen teoksensa ovat yllättäviä, mahdottomia, mutta pohtivia, uusia suuntia avaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä viime vuonna suomeksi  ilmestynyt kirja on kirjoitettu jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on yksi hänen pääteoksistaan. Se on sukua 1Q84-tarinalle. Tapahtumat on sijoitettu Japaniin kirjoittamisajankohtaan, mutta se onkin sitten kaikki siitä maailmasta. 1Q84:ssä taivaalla loisti kaksi kuuta, tässä liikutaan sekä suljetussa kaupungissa että maanalaisissa pelottavissa luolissa. Mielenkiintoista!’

Fantasia nykymaailmassa, joka ei kuitenkaan ole nykymaailma. Kirja etenee kahdella tasolla. Vuoroluvuin seurataan jännitysnäytelmiä, jotka vasta kirjan lopussa punoutuvat toisiinsa. Maailmanloppu on muurien ympäröimä suljettu kaupunki, jossa ihmiset ovat kuolemattomia, mutta ilman sielua ja varjoaan, joka on kuollut. Kaupungin kaduilla kulkee yksisarvisia, joiden tehtävä on imeä sielut itseensä ja kuolla sitten talvella. Keväällä syntyy taas uusi sukupolvi samaan työhön. Yksinäinen mies saapuu kaupunkiin, luovuttaa varjonsa Portinvartijalle ja alkaa kirjastossa lukea unia yksisarvisten pääkalloista. Siis täyttä fantasiaa.

Ihmemaa muistuttaa Tokiota ja meidän aikaamme. Täälläkin hieman erikoinen mies joutuu outoon seikkailuun. Hän on ammatiltaan Laskija, joka pystyy tietokonettakin suurempiin saavutuksiin ihmisen mielen käsittelyssä. Vanha tohtori ja hänen vaaleanpunainen lapsenlapsensa käyttävät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä. Hänelle luodaan aivoihin kolmas virtapiiri, joka vähitellen sieppaa hänet kokonaan. Tässä maailmassa hän luo tapahtumat itse ja jää lopulta sen vangiksi. Fantasiaa siis tämäkin.

Suosikkikirjailijani Murakami on luonut nämä maailmat jo 1985. Kuitenkaan kirja ei ole miltään osin vanhahtava. Liekö suomentajan suoraan japanin kielestä tehdyn loistavan käännöstyön ansiota. Mielenkiintoista lukukokemuksessa oli se, kuinka tarina nivoutuu juuri lukemaani Jeff VanderMeerin teoksen juonirakenteeseen ja kerrontaan samankaltaisuudellaan. Voisi kuvitella, että VanderMeer on lukenut Murakamin teoksen ja saanut siitä hyvin voimakkaita vaikutteita omaan teokseensa.

Vaikka kirja on puhdasta fantasiaa, niin sen sisään kytkeytyy paljon elämän hallintaan, ihmissuhteisiin, tietoisuuteen ja identiteettiin liittyvää pohdintaa. Päähenkilö miettii sielun olemusta Maailmanlopun kirjastossa; onko hän valmis luopumaan siitä vai hankkimaan rakastamalleen tytöllekin sielun. Päähenkilö pohtii Ihmemaassa elämäänsä yhteisössä, jossa väkivalta rehottaa ja kaunis vaikkakin tukeva tyttö vie häntä kuin pässiä narussa. Kuka hän on, kuka tyttö on, mihin tohtori lopulta tähtää?

Murakamin kertomistyyli on mukaansatempaavaa. Vaikka mitä tahansa voi sattua ja monet asiat ovat aivan pähkähulluja tai mahdottomia, niin tarinan imu vie mennessään. Kirjaa ei voi laskea kädestään. Seuraavalla sivullahan voi sattua jotain vieläkin kummallisempaa.

Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015 (1985), suom. Raisa Porrasmaa. 546 s.

Hallinta, Hyväksyntä

hallinta’Nyt olen kahlannut Jeff VanderMeerin romaanitrilogian Eteläraja läpi. Kirjoitin jo ensimmäisestä osasta oman blogimerkinnän ja ajattelin sen riittävän tästä aiheesta, mutta kun kerran kaksi muuta osaa olivat kumpikin tahollaan erilaisia, niin voihan näistä jälkimmäisistäkin jotain kirjoittaa. Helppo lukukokemus tämä ei ollut, mutta useinhan fantasia on tällaista, luonnonlait muuttuvat, mielikuvitus rehottaa ja älykkyyden saa heittää nurkkaan. Usein fantasiakirjallisuuden parasta antia onkin sen mielikuvitusta rikastava puoli. Sitä ei tule ottaa liian vakavasti, mutta lukea kuitenkin huolella ja yrittää päästä kirjailijan kanssa samalle aallonpituudelle. Suosittelen!’hyväksyntä

Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta keskittyy elämään Eteläraja-nimisellä tutkimusasemalla aivan rajan tuntumassa. Aseman tarkoitus on toimia Keskuksen alaisena yksikkönä ja koota sekä säilyttää tietoa Alue X:stä. Aseman johtaja on kadonnut viimeisellä tutkimusmatkalla Alue X:lle. Niinpä sinne nimetään uusi johtaja, jolle annetaan koodinimi Control. Hänen toimiaan kontrolloidaan jatkuvasti. Keskuksessa toimii hänen äitinsä, joka on moneen kertaan pelastanut agenttipoikansa pulasta. Asemalla varajohtaja Grace ei häntä hyväksy, vaan vaikeuttaa työtä alusta alkaen. Muutenkin asemalla on kummallista porukkaa, josta Control ei saa selvää. Kuka on Whitby, vanha mies, joka oli jo ensimmäisellä tutkimusmatkalla, entä kielitieteilija Hsyu tai hiippaileva Cheney? Mitä tarkoittaa, kun kadonneen johtajan huoneen pöytälaatikosta löytyy elävä kasvi ja kuollut hiiri, pöydältä vanha kolhiintunut kännykkä?

Control joutuu kuulustelemaan kirjasarjan ensimmäisessä osassa esiintynyttä biologia, joka palaa yllättäen rajan takaa. Nainen väittää olevansa biologin kopio eikä pysty vastaamaan kysymyksiin. Lopulta hän karkaa. Rajalla tapahtuu muutoksia, ihmisissä tapahtuu muutoksia, unet tulevat oudoiksi, elämä alkaa muuttua ja kadonnut johtaja eli psykologi palaa. Lopulta Alue X:n raja alkaa liikkua ja Control pakenee etsimään biologia.

Trilogian kolmas osa Hyväksyntä ja aina vain kummallisemmaksi menee. Nyt pitäisi saada selvyys aikaisemmissa osissa kesken jääneisiin tapahtumiin ja ongelmiin, mutta eihän se niin helppoa ole. Lisää tulee koko ajan ja pitäisi kait lukea rinnan kaikkia kolmea teosta, että pääsisi edes jotenkin jyvälle. Ekokatastrofi etenee ja Alue X toimii jonkinlaisena paratiisina sinne päässeille paitsi, että he muuttuvat kummallisiksi ja kokevat outoja tuntemuksia, näkevät näkyjä ja kokevat elämyksiä.

Nyt kertovat henkilöt vuoronperää: majakanvartija, johtaja, Haamulintu eli biologin kopio, Grace ja Control. Ajassa liikutaan johtajan lapsuudesta rajan liikkumiseen, matkallisesti alueen sisällä majakalta toiselle ja maan sisään outoihin maailmoihin, mutta myös portille katsomaan, miten muun maailman on käynyt. Nyt selviää majakanvartijan kohtalo, huumaava törmäys, hallusinaatiot ja elämän loppu meidän mittapuumme mukaan. Nyt selviää Glorian muuttuminen johtajaksi, yhteiselo tai -riita Loweyn kanssa ja suhde Graceen. Nyt ratkeaa, mitä tornissa on tai ei ole. Tornin Mönkijä on sukua biologille, joka kulkee vaikertaen merillä, tällä on jäljellä inhimillisyydestä vain käsi, joka piirtää tekstiä seinään, majakanvartijan sepustuksia.

Paljon muuta sen sijaan jää ratkeamatta. Miten kävi lopulta Controlin, ei edes Haamulintu pystynyt häntä pidättelemään? Mistä kaikki tuli, mihin meni, mikä sen tarkoitus oli, vai oliko sitä olemassakaan? Yhteistä kieltä ei enää ollut, ei edes yhteistä älyä. Koko Alue X eli omassa maailmassaan, vaikka sen paikka olikin rannikolla rajan takana, vai oliko? Toisissa kohdin Alue X oli jokin olio, toissa se oli meidän mittapuun mukaan vain pala maata. Se, että tavallisen oloisessa Maan maisemassa tapahtui täysin kummallisia tapahtumia toisaalta hämmensi toisaalta kiinnosti mahdollisuutena.

Trilogia on lukemisen arvoinen, mutta kovin pitkälle siinä ei pääse, tai sitten en vain ymmärtänyt. Jälkeenpäin, olen nyt viikon sitä miettinyt ennen kirjoittamista, on siitä noussut aina uusia ajatuksia ja uusia oivalluksia, mutta liian paljon on edelleen umpiossa. Kirjailijan kirjoitustyyli on koukeroinen ja joissain paikoin jopa tylsä, mutta hän osaa koukuttaa lukijansa oivallisesti. Esimerkiksi tässä osassa hän etenee taas ihan uudella tavalla niin kuin edellisessä, joka sekin oli eri lailla kirjoitettu kuin ensimmäinen. Nyt jokainen luku on näkökulmaltaan erilainen ja vie lukijan suoraan asioiden keskelle selittelemättä. Se lähentää, mutta myös hämmentää, kun pitää miettiä, mihin tämä nyt liittyy, onko tässä jokin koukku edelliseen lukuun vei ei. Myöskään hän ei anna selkeitä vastauksia eikä kerro suoraan, mitä kukin kokee. Hän käyttää kiertoilmauksia, kursivoi tärkeitä avainsanoja ja saa lukijan pähkäilemään niiden merkitystä. Eikä niillä välttämättä ole mitään merkitystä.

Kokonaisuutena kirjasarjaa olisi voinut lyhentää ja selkiyttää, mutta koska se on saavuttanut valtaisan maailmanmaineen tällaisenaankin, niin kaipa se menettelee. En ehkä itse vain ymmärtänyt kaikkea, tai edes puoltakaan.

VanderMeer, Jeff: Hallinta (Authority). Like, 2015, suom. Einari Aaltonen. 382 s.
VanderMeer, Jeff: Hyväksyntä (Acceptance). Like 2016, suom. Einari Aaltonen. 365 s.

Oneiron

Oneiron’Oneiron on syksyn puhutuimpia kirjoja. Joulunaikaan on tapanani paneutua johonkin nautittavaan ja ajatuksia herättävään kirjaan, kun kerran on lupa vain olla ja levätä, niin kuin eläkeläisellä ei muuten olisi. Joka tapauksessa luin tai kahlasin läpi tämän voittajakirjan. Harvoin olen kirjassa hyppinyt sivulta sivulle ja huokaillut. Siksi voivat nämä kommentit kirjasta olla puuttellisia. Näin sen kuitenkin koin, vaikka yritin olla puolueeton ja neutraali.’

Kirja on tämän vuoden Finlandia-voittaja ja se on siksi jollakin tavalla noteerattava. Aikoinaan en pitänyt Laura Lindstedtin esikoiskirjasta Sakset. Siitä jäi muistiinpanojeni mukaan mieleen pettymys, koukeroinen kieli ja tarinan arvattavuus. Tämä kirja ei jättänyt samoja tuntemuksia, muttei kovin positiivisiakaan. Kun kirja alkaa naisten tekemällä joukkoraiskauksella ja muutenkin pitkin matkaa käsittelee naisen intiimejä paikkoja ja seksuaalisuutta, niin koen miehenä kiusaantuneisuutta ja jopa häpeää. En välttämättä halua lukea tuollaista. Vaikka teos luonnehditaan fantasiaksi, niin tuolla alueella se ei sitä mielestäni ainakaan ollut. Kun lisäksi tarina tapahtuu epämääräisessä kuolemanjälkeisessä välitilassa, tulee lukijalle levoton olo, joka ei häviä kirjan loputtuakaan. Uskonnot ovat kautta aikojen yrittäneet selittää tätä, tässä ne sivuutetaan.

Kuolema pursuaa kirjassa joka puolelta samalla, kun kirjan seitsemän naista kuolevat kukin – kahteen kertaan. Yhdessäkin olisi kestämistä. Jokaisen naisen elämä on tarinan arvoinen, tässä keskiöön nousee anorektinen juutalaisnainen, jonka elämää ja toimintaa yksityiskohtaisesti vyörytetään lukijan päälle kuin Wikipediasta noukittuna. Googlasin muuten joitain asioita ja totesin, ettei sellaisia henkilöitä ole elänyt, mutta yhtäläisiä tapahtumia varmaankin riittää.

Kirjan alku oli kaaos. Kuvasiko se sitten kuoleman kaoottisuutta vai kirjailijan vaikeutta päästä alkuun, mutta ensimmäisten kymmenien sivujen aikana olin moneen kertaan jo heittämässä kirjaa nurkkaan. Perfektionistina en sitä tehnyt, vaan kahlasin kirjan loppuun. Kun lukemisen imuun pääsi, alkoi kirjakin tuntua paremmalta, siihen tuli jäntevyyttä ja varsinkin tiedolliset sivut olivat mielenkiintoisia. Draaman kaarta en siihen silti saanut sovitettua, sillä alusta lähtien juoni oli selvä eikä monet koukeroiset sivupolut pystyneet sitä häivyttämään. Lopun kuolemistarinat olivat onneksi keskenään erilaisia.

En siis valitettavasti pitänyt kirjasta. Olen ymmärtänyt lukemistani kirja-arvioista, että tämä kirja on jakanut lukijansa kahteen lokeroon, eikä välttämättä sukupuolen mukaan. Ymmärrän asian. Jos jotain hyvää tästä sanoisi, niin olihan kirja omintakeinen. Vanha ja outo Swedenborgin filosofia, josta Antti Tuurin Alkemistikin kertoo, luo kuolleelle jonkinlaisen välitilan ennen helvettiin tai taivaaseen menoa. Tämä on pohjana tässäkin kirjassa. Erikoista on, että siellä on seitsemän feministiä eri puolilta maailmaa, joista jokainen on joutunut eläessään miehen väkivallan kohteeksi, ja joista kukaan ei usko tuonpuoleiseen eikä Jumalaan. Melko yksipuolinen valikoima, joka ei minusta ole minkäänlainen otos ihmiskunnasta vaan tarkoitushakuinen otanta. Epäilenpä, ettei tällainen asetelma vie aatetta eikä yhtenäisyyttä yhteiskunnassa eteenpäin. Ehkä siinä on samaa kuin väärään paikkaan sijoitetussa palopuheessa, tilannetajun puutetta.

Kirjan nimi ei minulle myöskään auennut. Oneironit ovat antiikin mytologian unenjumalia, Hypnoksen poikia. Tässä tarinassa ei kait ollut kyse unesta tai en ainakaan minä miellä kuolemaa uneksi. Yksi naisista hokee sanaa Oneiron ja siitä päästään uuteen vaiheeseen kerronnassa, mutta ei siinäkään kyse ole unesta. Ehkä koko tarina on unenomainen vuodatus.

Kirjaa kuvataan fantasiaksi kuolemanjälkeisistä sekunneista. Luin juuri äsken ylistetyn amerikkalaisen Jeff Vandermeerin teoksen Hävitys ja katsoin Lucasin Tähtien sodan neljännen osan, joissa myös liikutaan fantasiassa, tyystin erilaisessa. Lindstedtin fantasiasta en pitänyt. Kirja on kokeileva ja vyöryttää lukijan silmille tarinoita, dokumentteja, älyllistä pohdintaa, joka kaikesta rönsyilystään huolimatta pysyy joltisellakin tavalla kasassa. Sakset-kirja löytyi muistiinpanoistani, olipa vain jäänyt unohduksiin eikä se kovin noussut mieleen nytkään lukiessani siitä kirjoittamani esittelyn. Onneksi moni asia unohtuu.

Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2015. 440 s.

1Q84

1Q84’Utopistiset tulevaisuusmaailman kuvaukset jatkuvat tai tässä ei taida olla suoranaisesti kyse tulevaisuusvisiosta, kun puhutaan rinnakkaisista todellisuuksista. Olen lukenut Haruki Murakamilta muutaman kirjan (Suuri lammasseikkailu, Sputnik-rakastettuni) ja pitänyt niitä hieman kummallisina, joskin mielenkiintoisina. Helpolla ei päästä tämäkään jo pelkästään kokonsa vuoksi. Kirjailija itse jakoi kirjan kaksi ensiosaa yhdeksi niteeksi ja kolmannen erilleen. Niin se on myös meillä julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Luulen, että moni kavahtaa kirjaa sen massivisuuden vuoksi, mutta se on turhaa. Taru sormusten herrasta on liitteineen laajempi ja sen monet ovat lukeneet useammankin kerran, kyllä tästäkin selvitään. Ilman muuta suosittelen kirjaan tutustumista, se antaa uutta ajateltavaa.’

Murakamin pääteos liikkuu George Orwellin kuuluisan kirjan Vuonna 1984 innoittamana utopioissa. Se rakentuu useammasta rinnakkaistodellisuudesta, joiden maailmat ovat hyvin samankaltaisia, mutta eroavat lopulta hyvinkin paljon toisistaan. Kirja on taitavasti rakennettu kertomus aivan tavallisesta elämästä Japanissa, joka kuitenkin hajoaa, mitä pidemmälle tarinassa edetään ja saa lopulta hyvinkin kummallisia piirteitä, kunnes päähenkilötkin tajuavat joutuneensa aivan uuteen maailmaan, paikkaan, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta.

Murakamin teos on samanaikaisesti elämän kuvaus, rakkaustarina, seikkailukertomus, huikea fantasiakertomus ja tulevaisuusutopia. Hän rakentaa kerrontansa hätkähdyttävän pienillä liikkeillä ja pettävästi saaden lukijan koukkuunsa jo ensi sivuilta. Huikeat 1200 sivua luettuaan ja päästyään loppuun, lukija ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Tietenkin jos pitää tällaisesta kerronnasta.

Tarina etenee vuoroon Tengon ja vuoroon Aomamen ajatuksina. Tengo on matematiikanopettaja ja pöytälaatikkokirjailija, Aomame on liikunnanohjaaja ja salamurhaaja. He ovat olleet nuoruudessaan pari vuotta samalla luokalla koulussa ja kokeneet siellä sellaista yhteyttä, joka vetää heitä yhteen vielä kolmekymppisinäkin. Tengon isä toimi lupamaksujen kerääjänä ja kuljetti poikaansa pyhäisin mukanaan ovelta ovelle. Aomamen vanhemmat kuuluivat Todistajien uskonlahkoon ja tyttö joutui samaan liemeen lapsuudessaan kuin Tengokin. Muuta yhteyttä heillä ei ollut eikä muuta tietoa toisistaan kouluajan jälkeen aikuisena.

Laskeutuessaan ruuhkaiselta moottoritieltä alemmalle ohikulkutielle Aomame laskeutuu samalla rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat kulkevat eri lailla kuin hänen omassa maailmassaan. Hän surmaa väkivaltaisia miehiä ohuella neulalla, jonka hän työntää niskasta aivoihin. Näiden miesten rikokset kohdistuvat tavallisesti perheeseen eikä yhteiskunta pysty heitä rankaisemaan. Kuntohoitajana Aomame on tavannut vanhan rikkaan rouvan, joka pitää turvakotia hakatuille naisille ja jonka kanssa hän yhdessä valitsee rangaistavat miehet. Lopulta uhriksi tulee salaperäisen uskonnollisen liikkeen johtaja, joka käyttää hyväkseen nuoria tyttöjä. Murha saa yhteisön Aomamen kannoille ja tämän täytyy piiloutua.

Tengo puolestaan saa kustantajaltaan tehtävän muokata nuoren tytön Fuka-Erin kirjoituskilpailuun lähettämän tekstin romaaniksi. Kirja, Ilmakotelo, käsittelee samaa yhteisöä, jonka johtajan Aomame surmaa. Kirjasta tulee valtaisia menestys ja se tuhoaa yhteisön yhteyden ns. pikkuväkeen, jonka ääniä yhteisön johtaja kuulee. Ajojahti jatkuu entistä voimakkaampana. Tengo ja Aomame alkavat tietoisesti etsiä toisiaan. Heidän on tavattava, löydettävä toisensa, varsinkin kun Aomame huomaa odottavansa lasta ja kaikesta järjenvastaisuudesta huolimatta tajuaa sen olevan Tengon lapsen.

Kohdattuaan heillä on päälimmäisenä ajatus päästä pakoon niin uskonlahkoa kuin pikkuväkeäkin takaisin omaan todellisuuteensa ja päästä sinne kaikki kolme yhdessä. Maailma, jossa kuun vieressä ei ole pientä vihreää kuunsirppiä on löydettävissä, vai onko? Lopulta ei voida ollenkaan varmasti sanoa, missä todellisuudessa he ovat, vaikka taivaalla loistaakin vain yksi kuu.

Nopeasti ajateltuna teoksen juoni on naivi ja epäuskottava. Näin saattaa olla, jos ajattelee kirjaa vain juonen kannalta. Jos miettii muutakin, löytää kirjastakin rinnakkaistodellisuuden. Kirjaa on moitittu tylsäksi ja jankkaavaksi, hitaasti eteneväksi ja vivahteettomaksi. Yhtenä syynä on esitetty käännöstä englanninkielen kautta. Voi olla, mutta minusta ne kaikki palvelevat tunnelmaa, joka on vertaansa vailla. Eivät kai miljoonat ihmiset voi olla tässä väärässä. Niinpä romaanitrilogia onkin jakanut lukijansa ainakin kahteen leiriin. Toiset ovat aivan myytyjä, toiset eivät ymmärrä alkuunkaan. Itse luin kirjan ahmien lähes yötä päivää ja se jätti ajatuspohjaa monelle koiranulkoilutukselle. Kirjan juonta ei pidä ajatella liikaa, sen sanomaa vielä vähemmän. Orwellin maailmaan se liittyy ylättävän vähän ellei ajattele uskonnollisen väkivallan liittyvän Isoveli valvoo-teemaan. Kirjan voi ottaa uutena ajatuskuviona, rinnakkaisena olotilana, jossa loistaa kaksi kuuta. Katsoin muuten kirjan luettuani taivaalle ja huokasin helpotuksesta.

Murakami, Haruki: 1Q84, osat 1-3, suom. Aleksi Milonoff. Tammi, 2013. 783 + 446 s.

C. S. Lewis – Elämä

rightSideArticle_3804C. S. Lewisin persoona on kiehtonut mieltäni pitkään. Tämä englantilainen professori ja tutkija tuntuu vaikuttaneen enemmän maailman nykytilaan kuin osataan kuvitellakaan. Nyt julkaistu uusi elämäkerta oli siksi pakko lukea, eikä se mennyt hukkaan. Kirja on monin paikoin sitä tavallista tylsää höpötystä, mitä elämäkerroissa yleensä on, mutta tässä on myös paljon pohdintaa ja sellaista tietoa, joka oikeasti kiinnosti. Ehkä tällaisena kaikille tarkoitettuna kirjana sen sivumäärää olisi voinut vähentää enkä ainakaan itse ollut kiinnostunut niistä viidestäkymmenenstä viitesivusta, joissa kerrottiin, mistä lähteestä mikin tieto on peräisin. Ehkä se kuitenkin kertoo kirjoittajan Alister McGrathin uurastuksen laajuudesta. Hyvä ja valaiseva kirja joka tapauksessa.’

C. S. Lewis (1898 – 1963) oli eläessään kiistanalainen persoona ja vastoin kaikkia olettamuksia, hän on sitä edelleen viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Tuore elämäkerta valottaa Lewisin elämää uudella tavalla. Nyt on mukaan otettu hänen laaja yksityinen kirjeenvaihtonsa monien silloin julkisten henkilöiden kanssa. Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori McGrath tuo kirjassa esiin aivan uusia tulkintoja mm. Lewisin elämän tärkeistä murroskohdista. Lisäksi hän paitsi kertoo Lewisin elämästä, ottaa myös kantaa hänen ajatuksiinsa ja kirjoituksiinsa sekä niiden merkitykseen nykyajalle. Niinpä tämä kirja on uudentyyppinen elämäkerta, joka perusteellisuudessaan on hämmästyttävä.

C. S. Lewis tunnetaan suuren yleisön joukossa nykyään lähes yksinomaan Narnia-sarjasta. Tämä lapsille tarkoitettu seitsemän kristillissymbolisen fantasiaromaanin sarja on herättänyt keskustelua ja tutkimusta ilmestymisestään saakka. Sarja on edelleen hyvin suosittu ja sitä voidaan pitää fantasiakirjallisuuden alkuna yhdessä J. R. R. Tolkienin Sormus-trilogian kanssa. Mielenkiintoista on, että nämä herrat olivat saman yliopiston opettajia ja kuuluivat samaan kirjalliseen Inklings-ryhmään sekä oikeastaan kirjoittivat näitä tarinoitaan yhdessä toisiaan tukien. Sormus-tarinat tuskin olisivat syntyneet ilman Lewisin vaikutusta ja päinvastoin. Kun Lewis kuoli samana päivänä jolloin John F. Kennedy murhattiin, ennustettiin, että hänen tarunsa on ohi ja Time-lehti negrologissa hautasi hänet ajatuksineen menneisyyteen. Kuitenkin tänä päivänä hän on edelleen hyvin suosittu ja hänen teoksensa luettuja. Osasyynä tähän ovat Narnia-sarjasta tehdyt elokuvat 2000-luvulla ja elämäkertaelokuva Varjojen maat 1990-luvulla.

Kuitenkin kun puhutaan Lewisin elämästä ei saa unohtaa, että Narnia ja fantasia ovat vain yksi osa tämän energisen miehen toimintaa. Hän opetti vuosikymmeniä englannin kieltä ja kirjallisuutta sekä Oxfordin että Cambridgen yliopistoissa sekä julkaisi suuren määrän tieteellisiä tutkielmia pääasiassa keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Hänen luennoillaan salit olivat täynnä ja voidaan sanoa, että suuri osa tämän päivän brittikirjailijoista on saanut ainakin osavaikutteita C. S. Lewisin opetuksesta ja tuotannosta. Bibliografinsa mukaan Lewis kirjoitti elinaikanaan 282 teosta ja valtaisan määrän kirjeitä, yli 3500 sivua.

Kolmas ulottuvuus, jota Elämä-kirjassa hyvin seikkaperäisesti valotetaan, on hänen uskonnollinen heräämisensä ja vaikutuksensa. Lewis oli nuoruudessaan ateisti, mutta kääntyi ensin teistiksi ja 1930-luvun alussa kristityksi. Tämän jälkeen hänen koko myöhempää tuotantoaan valottaa voimakas kristillisyys. Hän oli kotoisin Pohjois-Irlannista ja oli alkujaan protestantti, mutta toiminnassaan ja tuotannossaan hän sanoutui irti kaikista kirkkokunnista. Hän sanoi olevansa kristitty ei angligaani, babtisti, metodisti, katolilnen tai jonkin muun kirkkokunnan jäsen. Sodan aikana 1940-luvulla hän saavutti maailmanlaajuisen maineen BBC:n radioimilla suorilla esitelmillään, jotka myöhemmin julkaistiin kirjoina. Miljoonat kuulijat saivat vaikutteita häneltä noina vaikeina aikoina. Myöhemmin ajateltiin sen olleen vain sen ajan vaikutusta, mutta tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Lewis on nykyään tälläkin alueella suositumpi kuin koskaan. Hänen kristillisistä kirjoistaan otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja niitä luetaan ahkerasti varsinkin Amerikassa ja niistä ammennetaan ajatuksia ja keskustelunaiheita. Tämä johtuu osaltaan juuri siitä, ettei hän sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan. Lewisin kristillisyys on ajatonta.

Elämäkerta valottaa myös tämän suuren persoonan yksityistä elämää. Hän eli lähes koko elämänsä poikamiehenä. Vasta 1950-luvun loppuvuosina hän koki lyhyen traagisen avioliiton. Hän huolehti vuosikymmeniä ystävänsä äidistä Mrs. Mooresta tämän kuolemaan saakka, samoin alkoholismiin taipuvaisesta veljestään. Hän perusti ystävänsä Tolkienin kanssa The Inklings-kirjallisuusryhmän, jonka vahva vaikutus ulottui Oxfordissa usealle vuosikymmenelle. Hän tutki ja kirjoitti niin kärsimyksestä kuin murheestakin sekä ilosta ja toivosta, toimi paitsi opettajana myös sielunhoitajana ja auttajana.

Elämäkertakirja on myös mielenkiintoinen 1900-luvun brittiläistä kulttuurihistoriaa valottava teos. Siinä kuvataan hyvin sitä ainakin näennäisesti lämmintä henkeä, joka vallitsi kirjailijoiden kesken, auttamishalua ja keskustelukulttuuria. Tuntuu, ettei tänä päivänä ymmärretä sellaisen merkitystä. Kun herrat Lewis ja Tolkien loivat lapsille suunnattua tuotantoaan, tuskin he tajusivat luovansa kokonaan uutta genreä, fantasiakirjallisuutta. Aikaisemmin oli toki ilmestynyt Lewis Carrollin Alice-tarinat, Vernen tulevaisuuskirjat, Kiplingin Viidakkokirja, mutta vasta Lewisin myötä sai alkunsa nykyinen fantasia-buumi, joka tuntuu vain jatkuvan. Myöskään ei pidä väheksyä Lewisin vaikutusta kristinuskon kehitykseen. 1960-luvun odotukset kristillisen uskon katoamisesta kääntyivät mm. hänen kirjojensa myötä päinvastaisiksi ja uudelleen osaksi yhteiskuntaa. Lewis jakoi mielipiteitä vastakkaisiin pooleihin elämänsä aikana ja jakaa niitä edelleen, koska hän otti rohkeasti kantaa asioihin. Niinpä hän esiintyy keskusteluissa sekä roistona että sankarina. Onpa hänen ajatuksistaan sitten mitä mieltä tahansa, niin hänen valtavaa merkitystään kulttuurivaikuttajana ei voi jättää huomiotta.

McGrath, Alister: C. S. Lewis – Elämä. Perussanoma, 2013, suom. Anne Leu. 542 s.

Kunnon talvi


talvi

’Kesällä hikoillessa viivähti hetken, tosin vain pienen hetken, ajatus talvesta, lumesta, pakkasesta. Nyt olemme saaneet niistä nauttia. Puut ovat paksun lumen alla taivas sininen ja pakkanen paukkuu nurkkahirsissä. Täytyy sanoa, että komeaa on. Kävin tänään parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä, koneuria, mutta komeissa maisemissa. Katselin talven lintuja, mutta näin vain lumisia puita. Ei ole vielä myrskyt kaikkea saaneet alas.’

karhu

’Lumi luo mukavia yksityiskohtia, joissa vain mielikuvitus on rajana. Eikö olekin yläkuvassa vastaherännyt karhu pentunsa kanssa lähdössä etsimään suuhunpantavaa. Löysivätkö, en tiedä, sillä suuntasin kulkuni toiseen suuntaan. Ensimmäiset muuttolinnut ovat jo saapuneet. Mustavaris nähtiin Jyväskylän korkeudella eilen. Itse näin tänään parven tavallisia variksia, joilla oli aivan selvä suunta, mihin ne pyrkivät. Jotenkin tuli tunne, etteivät ne olleet kaupungin omia variksia, vaan ohikulkumatkalla kauemmaksi.’