Homo Deus

’Kun nykyihminen, Homo sapiens, katoaa neandertalilaisen serkkunsa tapaan, valtaa maan dataismiin uskova ihmislaji, Homo deus. Tämä on uusi ihminen, jonka elämää säätelevät algoritmit ja joka palvelee näiden luomaa maailmaa samalla tavalla kuin ennen vanhaan ihmiset palvelivat Jumalan tai jumalien luomaa maailmaa. Israelilainen historioitsija ja filosofi Yuval Noah Harari jatkaa kirjassaan ihmiskunnan kehityksen seuraamista nykyhetkestä eteenpäin. Mikä meitä odottaa? Onko ihmisellä enää tulevaisuutta, vai katoammeko esi-ihmisten tapaan evoluution edetessä menneisyyteen. Mielenkiintoinen pohdinta, joka kannattaa lukea, muttei kaikkea sokeasti uskoa.

Tietokirja on Sapiens-kirjan jatko-osa ja käsittelee ihmisen mahdollisuuksia nyt ja tulevaisuudessa. Samalla luodataan oikeastaan koko ihmiskulttuurin historia pohjana tulevaisuuspohdinnalle. Kirjassa on kolme osaa:

– Homo sapiens valloittaa maailman
– Homo sapiens antaa maailmalle merkityksen
– Homo sapiene menettää kontrollin

Kirja pohtii syvällisesti uskontojen ja tieteen suhdetta. Aluksi ihminen vähitellen ottaa haltuunsa maapallon. Hän luo kulttuurin kirjoituksen ja rahan kautta, mutta samalla riitaantuu, sairastuu ja on vaarassa tuhoutua kokonaan. Lopulta hän voittaa vastoinkäymiset: sodan, nälän ja kulkutaudit, niin että tällä hetkellä eletään parhaassa mahdollisessa ympäristössä näiden suhteen. Jokaista on edelleen, mutta vähenevässä määrin, ne ovat hallinnassa. Kun näistä ei enää tarvitse välittää Homo sapiens ottaa tavoitteekseen kuolemattomuuden, onnen ja lopuksi jumaluuden. Kun enää ei tarvitse parantaa, päästään tieteen keinoin muokkaamaan ihmistä paremmaksi, siirretään kuoleman rajaa etäämmälle, voidaan elää onnellisempaa elämää ja päädytään lähemmäksi jumalia.

Kirjoittaja pohtii laajalti ihmisen hermotoimintaa ja käyttäytymistä. Hän toteaa, ettei ihmisellä ole sielua, koska tiede ei ole sitä löytänyt, mutta ei myöskään tietoisuutta, koska sen mekanismia ei ole pystytty vielä selvittämään. Lopuksi hän heittää romukoppaan myös ihmisen vapaan tahdon, koska se ei toimi. Hän päätyy orgaanisiin algoritmeihin, joiden kautta elämä maailmassa toimii. Nyt voidaan siis hylätä vanha teistinen uskonnollisuus ja myös uudempi valistuksen aikana syntynyt humanistinen näkemys ja tällä hetkellä vallitseva liberalismi, koska algoritmit hallitsevat maailmaa ja tiede pystyy luomaan niitä kaiken aikaa lisää. Päädytään dataismiin. Kun se viedään pidemmälle, sisäiset ja ulkoiset algoritmit hallitsevat kaikkea, myös ihmistä ja lopulta ihmistä ei enää tarvita. Se on Homo sapiensin loppu lajina.

Hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Tietenkään ei kaikkeen pidä sokeasti uskoa, mutta jäljet osoittavat jo nyt kirjoittajan pohtimaan suuntaan. Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin Obama vielä istui läntisen mahdin puheenjohtajana eikä Trumpin ajasta tietdetty mitään. Silloin ei puhuttu Facebookin vuotamista henkilötiedoista eikä maailman suurten datahirmujen haavoittuvuudesta eikä uhasta. Niinpä oli mielenkiintoista lukea, kuinka näiden muutaman vuoden aikana Hararin luomat visiot ovat alkaneet toteutua. Algoritmit luovat meille mielikuvia, vaikuttavat mielipiteisiimme, keräävät tietoa eli dataa suuriin yksiköihin ja ajavat sieltä sopivia toimintamalleja meidän ihmisparkojen pään menoksi ja toiminnan yllykkeeksi. Vielä toivottavasti kuitenkin ihmisohjauksessa. Jos loppukin kirjoittajan visioista etenee samalla vauhdilla, lyö dataismi itsensä läpi ihan lähiaikoina. Se on meidän uusi uskontomme, joka oikeastaan näkyy jo nyt ihmisten käyttäytymisessä. Ei olla entiseen tapaan riippuvaisia alkoholista, tupakasta ja huumeista, vaan datasta. Kännykkä tai tietokone on koko ajan oltava saatavilla, ollaan online-tilassa ympäri vuorokauden, koko ajan algoritmien vallassa. Monet tekniset uudistukset johtavat vähitellen siihen, että yhä useammin algoritmit ohjaavat toisiaan ja robotteja, jotka valtaavat maailman.

Kirjan teksti on joustavaa ja mielenkiintoista. Vaikka kaikkea ei ymmärräkään, pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. Kirjoittaja suhtautuu kunnioittavasti vanhoihin käsityksiin, uskomuksiin ja ihmisten ajatuksiin. Hän tuo oman näkemyksensä esiin selkeästi, mutta ei hylkää mahdollisuutta olla väärässä. Aika näyttää, kuka jää jäljelle ja kuka hallitsee maailmankaikkeutta, jos ihmisen evoluutio päättyy tänään, huomenna, sadan vuoden päästä.

 Harari, Yuval Noah: Homo Deus, huomisen lyhyt historia. Bazar, 2017, suom. Jaana Iso-Markku. 445 s.

Siipirikko mies

siipirikko-mies’Kirjastoautolta tarttui käteeni kirja, jonka kansikuva viehätti väreillään ja muodoillaan. Kannen on suunnitellut Jenni Nopponen ja se kertoo, kuinka tärkeää on, että kansi on koukuttava. No, kirjakin oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuosituhannella Ranskassa. Joskus näitä aarteita löytyy sattumalta, joskus niitä ei löydy etsimälläkään. Klisee on, ettei aikaa ole lukea hyviä kirjoja, ainoastaan parhaita. Ehkä tämä liikkuu siinä välimaastossa. Lukemattakin sen olisi voinut jättää, mutta luettuaan se antoi myös ajattelemisen aihetta. Sehän on yksi hyvän kirjan edellytys.’

Tanios on kirjan päähenkilö, legendaarinen hahmo Libanonin vuoristoseudulla. Hänestä kerrotaan tarinoita kylissä ja maanteillä. Hän on sodan voittaja ja aloittaja, hän on sankari ja petturi. Häneen kiteytyy alueen levottomuus, hänen elämänsä on esikuvana nuorille pojille. Hän syntyy šeikin hallitsemaan kaupunkiin kylän kauneimman naisen Lamian poikana. Šeikki kieltää Tanioksen olevan hänen poikansa, mutta kyläläiset tietävät šeikin tavat. Tanios joutuu pelinappulaksi suureen selkkaukseen, joka runtelee seutua, kun ottomaanit, Egypti ja länsivallat Englanti ja Ranska selvittelevät välejään alueen omistamisesta. Myös šeikin omassa hallinnossa on ristiriitoja niin kyläläisten kuin sen ulkopuolistenkin kesken. Tanios rakastuu väärään tyttöön ja joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen isänsä ampuu partiarkan. Näin hänestä tulee siipirikko mies. Aikanaan hän palaa kotiseudulleen sovittelijana, tuomarina ja selkkauksia välttävänä miehenä, mutta joutuu toteamaan voimansa liian pieniksi asioiden selvittämiseen. Hän katoaa ja samalla syntyy legenda Tanioksen kivestä. Sille ei saa kiivetä tai käy niin kuin Taniokselle.

Tämä kirja on saanut arvostetun Goncourt-palkinnon Ranskassa vuonna 1993. Libanonilaissyntyisen Maaloufin kirjoja on käännetty lukuisille kielille ja häntä on arvostettu kertojana ja merkittävänä yhteiskunnallisena ajattelijana. Tarina on legenda, jolla on totuuspohja, vaikka henkilöt ovatkin fiktiivisiä. Tarinan tapahtumat, varsinkin sen loppupuolella, muistuttavat hätkähdyttävästi nykyaikaa ja Lähi-Idän konfliktien luonnetta. Oikeastaan voitaisiin vetää asioita suoriksi ja sanoa, että tällaisista tapauksista ne ovat juuri syntyneet. Vuoristossa eli silloin ja elää nykyään heimoja, jotka eivät hyväksy muita, eivät halua alistua toisten valtaan, eivät elä sopuisasti. Legenda siipirikosta miestä kuvaa näitä asenteita.

Erikoista kirjassa, joka sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, on se, ettei siinä mainita juutalaisia ja heidän olemassaoloaan ollenkaan. Heidät on jätetty tarinasta pois, vaikka juutalaisten paluumuutto alkoi noihin aikoihin ja se ei käynyt silloinkaan kovin kivuttomasti ilman konflikteja. Legendan aikaan luotiin oikeastaan myös tämän konfliktin siemen. Niihin aikoihn ottomaanivaltakunnan luhistuessa luotiin ranskalaisten ja englantilaisten mandaatti, josta aikanaan YK teki ratkaisunsa israelilaisten ja palestiinalaisten alueen luomiseksi. Onko unohtaminen tarkoituksenmukaista vai vahinkoa.

Kirja on legendanomainen, itämainen ja sadun kaltainen. Sen tapahtumissa on ihmeitä, mysteereitä, kiellettyä rakkautta ja veristä sodankäyntiä, valheita ja petosta, usein liioitellusti. Siinä se samaistuu Tuhannan ja yhden yön tarinoihin.

Kirja on hieman sekava, mutta muuten hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu. Koko ajan lukija tietää, että Tanios katoaa, että hänestä tulee legenda ja tajuaa, että loppujen lopuksi hän on pelokas pieni poika, joka ei löydä paikkaansa suuressa maailmassa. Liian pieni ratkaisemaan suurta ongelmaa.

Maalouf, Amin: Siipirikko mies (Le Rocher de Tanios). Gummerus, 2015 (1993), suom. Lotta Toivanen. 345 s.

Luciferin oppipojat

luciferin-oppipojat’Kun on taas päässyt lukemisen makuun, tulee kahlattua kirja toisensa jälkeen iltojen pimetessä. Onneksi on mistä valita. Upeita uutuuksia on ilmestynyt syksyn mittaan useita. J. P. Koskinen on ollut suosikkini niin kauan kuin hän on kirjoittanut. Syksyn uutuus Luciferin oppipojat vahvistaa käsitystäni. Kirja, jossa on ajatusta ja joka antaa ajatuksia, on lukemisen arvoinen. Tieteisfantasiat saavat heloposti huuhaan leiman niskaansa, koska sellaista on paljon julkaistu. Kun Erich von Dänikenin nimi mainitaan, nousee monen niskakarvat pystyyn tai kun puhutaan Raamatusta ja luomisesta, on riita valmis. Kuitenkin nämä liittyvät oleellisesti Koskisen kirjaan ja johdonmukaisesti. Kannattaa tutustua!’

Tieteisromaani, jossa eletään 2100-luvun puoliväliä. Kapteeni Bonhomme matkaa miehistöineen Olympos-planeetalle kukistamaan kyborgien kapinaa. Yleensä hän matkaa yksin, mutta nyt miehistöön kuuluu usean alan edustajia. John on sotilas, Helen, mekaanikko, Jens kokki, Anastasia huolehtii kahdestatoista kyborgista, joilla on opetuslasten nimet ja Liu oli pilotti. Lisäksi aluksessa oli kolmastoista kyborgi Beatrix, jonka Bonhomme oli salaa ujuttanut matkalle mukaan.

Kapteeni oli tullut kuuluisaksi paitsi ulkoavaruuteen suunnatuista matkoistaan, myös siitä, että hän tappoi Jumalan. Olympos on ensimmäinen planeetta, jolta oli tavattu merkkejä muista sivilisaatioista. Sieltä löydetty majakka lähetti signaaleja, jotka kutsuivat. Bonhomme tutustuu majakkaan ensimmäisellä matkallaan ja tuo ihmiskunnalle järisyttävän tiedon, emme ole yksin, eikä Jumalaa ole. Toinen sivilisaatio on vaikuttanut meidän kehitykseemme ja luonut meidät omaksi kuvakseen. Vanhat uskonnot saavat selityksensä ja ihmiset selvyyden olemassaololleen.

Mutta onko näin? Matkan aikana miehistö käyttäytyy oudosti, uhkaavasti. Asiaan kytkeytyvät Bonhommen elämän aikaisemmat vaiheet, vaimo Johanna, pojat Gabriel ja Rafael, jotka kaikki ovat kuolleet, vai ovatko? Lopulta häntä syytetään petturiksi ja väärentäjäksi. Koko matkalle tulee toinen tarkoitus. Mikä se sitten on? Kirjan juoni etenee huimaa vauhtia kohti toisen sivilisaation kohtaamista, mutta keitä he ovat ja miten he liittyvät Bonhommen elämään ja historiaan? Se selviää vasta kirjan lopun katasrofaalisissa tunnelmissa paratiisimaisella Olympos-planeetalla, jumalten tyyssijoilla.

Koskinen on mukautumiskykyinen kirjailija ja mitä enemmän häneltä lukee, sitä enemmän lukemastaan pitää. Tieteisromaani historiallisten jälkeen (Seitsemäs temppeliherra, Ystäväni Rasputin ja Kuinka sydän pysäytetään) on upea uusi aluevaltaus. Harvoin olen lukenut näin hyvin kirjoitettua tieteisseikkailua, jossa mielikuvitus laukkaa todentuntuisesti ja jossa pohditaan sekä filosofisia että uskonnollisia rakennelmia näin perusteellisesti, sortumatta liialliseen tekniikan kuvaukseen.

Tämä kertomus tietenkin on vain yksi selitys maailmallemme eikä varmaan ensimmäistä kertaa, mutta ihan hyvä selitys. Kirjan lopun yllätys ei oikeastaan tule enää yllätyksenä, mutta se tekee lukijan surulliseksi. Tällainenko on ihminen, Bonhommen kaltainen, väkivaltainen, täynnä ennakkoluuloja, vihaa ja pelokkuutta. Onko hän edelleenkin valmis hävittämään kaiken, joka on pelottavaa, erilaista ja vastoin hänen käsityksiään. Kun kirjassa kuvataan kyborgia eli ihmismäistä ropottia, niin ei voi olla vertaamatta ja samaistamatta ihmistä tähän, kun hän kohtaa ’jumalan’. Muualta tullut sivilisaatio ei tunne vihaa ei kostoa eikä muitakaan seitsemää kuolemansyntiä, hehän ovat  jumalia, enkeleitä, henkiolentoja, joista olemme saaneet kuulla Jeesuksen puheista Raamatun välityksellä. Tässä mielessä Koskisen kirja on hyvinkin uskonnollinen. Se todentaa Raamatun sanomaa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa eikä niin kuin me olemme sen ennen ymmärtäneet. Hyvä selitys joka tapauksessa.

Lopullinen tieto tietenkin jää edelleen kertomatta: mistä jumalat sitten tulivat ja kuka heidät oli luonut. Mutta sitähän jumalat eivät pohdi.

Koskinen, J.P.: Luciferin oppipojat. WSOY, 2016. 293 s.

Kahdenlaisia kissoja

paju2’Muutama viikko sitten viikon kasvina oli paju. Silloin pajun kukinnot, kissat, olivat vielä valkeita ja pörröisiä, villavia. Nyt kun aikaa on kulunut, ovat kissat kultaantuneet, vai ovatko? Kun tarkkailee pajupensaita lähemmin, huomaa, etteivät kaikki kukinnot olekaan samanvärisiä. Osa on jäänyt vihreiksi. Tuossa alempana on kuva myös sellaisesta kukinnosta. Asialle on täysin luonnollinen selitys: paju on kaksikotinen.

Aikoinaan omassa koulussani puhuttiin kaksi- ja yksikotisuudesta, yksi- ja kaksineuvoisuudesta ja ties mistä muistakin kummallisista käsitteistä, joista pieni poika ei ymmärtänyt hönkäsen pöläystä. Vasta aikuisena kokemuksen ja tarkkailun kautta sain selville mitä nuo käsitteet oikeastaan tarkoittavat.

Pajulla on kaksi kotia eli sen heteet ovat eri kasvissa kuin emit. Se siis on kuin ihminen, on miespajuja (yläkuva) ja naispajuja (alakuva). Pajulilla kuitenkin miehet ovat niitä värikkäämpiä ja koristelunhaluisia, vai onko tuo keltainen kissa kauniimpi kuin vihreä? Samahan on linnuilla: uros koreilee laulullaan ja höyhenillään samalla kun naaras on se tuiki tavallisen näköinen harmaavarpunen. Miksihän ihmisillä on toisin päin?paju3

Neuvoisuus onkin sitten ihan eri asia. Nyt puhutaan kukista eikä kokonaisista kasveista. Jos kukka on yksineuvoinen, niin se on silloin joko emi- tai hedekukkainen, jos taas kaksineuvoinen, on samassa kukassa molempia. Erona edelliseen on se, että nyt heteet ja emit ovat samassa kasvissa eli sellainen kasvi on yhtä aikaa mies ja nainen, jos tätäkin verrataan ihmiseen. Eläinmaailmassa, ainakin korkeammalla tasolla olevissa, tämä on hyvin harvinaista, onhan meillä joko XX- tai XY-kromosomi jokaisessa solussamme eikä ne sieltä mihinkään lähde. Kasvimaailmassa tällainen kaksineuvoisuus on hyvin yleistä. Koivun heteet ja emit ovat erillään omissa norkoissaan, siis yksineuvoinen kukka. Valkovuokolla terälehtien keskellä on ympyrässä varrellisia heteitä ja keskellä nystymäisiä emejä, siis kaksineuvoinen kukka.

Kyllä luonto on ihmeellinen. Sitä ei voi kuin ihmetellä, kuinka hienosti se rakentuu. Kun olen talven aikana lueskellut kirjaa Sienten biologia (kirjoitin siitä postauksen tammikuussa), olen aina uudelleen ihastellut sitä valtavaa monimuotoisuutta, jota siihenkin eliöryhmään sisältyy. Niin ja se on vain yksi ryhmä, samanlaista hienoutta löytyy muualtakin esim. pajuista. Niidenkin maailmassa on vielä paljon salaperäistä: salisyylihapon arvoitus, risteytymisen mahdollisuudet, lajiutuminen, kasvun voima jne.

Viitseliäisyys

puu2’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’

Unien kirja

Unien kirjaVeikko Haakana tunnetaan Lapin luonnon ja eränkäynnin runollisena kuvaajana. Hän on tehnyt elämäntyönsä opettajana Sodankylässä  ja elelee eläkeläisenä nyt jo yhdeksänkymppisenä edelleen Lapissa. Hänen tuotantonsa sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja käsittää uskomattoman määrän monipuolista kirjallisuutta. Erityisesti nuortenkirjat olivat aikoinaan suosittuja. Itse pidän hänen runoistaan ja näistä myöhemmistä tarinoista. Unien kirja on hänen viimeisin julkaisunsa.’

Kirja käsittelee kolmea tyypillistä uniteemaa: luontoa, sotaa ja lapsuutta. Kirjassa sukelletaan kirjailijan sisimpään unien maailmaan ja hetkittäin tulee jopa epämääräinen olo, syyllistyykö tirkistelyyn, sillä jotenkin vaistoaa, etteivät nämä unet ole keksittyjä, nämä ovat kirjailijan muistelmat. Kirjailija vakuuttaa osaavansa ohjailla uniaan, palata niihin uudelleen, jatkaa seuraavana yönä edellisen yön tarinaa. Olen itsekin yrittänyt tätä, mutta turhaan, vaikka joskus aamulla tuntuukin, että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Unia pidetään hyvin henkilökohtaisena mielen alueena, nehän ainakin freudilaisittain paljastavat sielumme sisimmät ja luonteemme salaisuudet. Siksi ne ovat hyvin henkilökohtaisia niin kuin tässäkin.

Kirjailijan univaellus alkaa sielunmaisemasta, johon hän aina haluaa palata. Hän luonnehtii siitä kertomuksenomaisen kartan, josta pyytää kommentteja, voisiko joku tunnistaa, missä se sijaitsee. Maisema on selvästi jostain Lapista purojen, järvien ja selkosten maailmasta. Siinä on paljon yksityiskohtia, mutta paljon myös salaperäisyyttä. Metsänkulkijan unet on kuin eräkirjallisuuden loistava tarina puettuna univaatteisiin.

Toisessa tarinassa liikutaan painajaisten maailmassa ja sodassa. Se on kuvaukseltaan erilainen. Nyt tarina voisi olla kuvaus yhden miehen sodassa kokemista tapahtumista, unenomaisuus ei tule tässä niin selvästi esiin. Se, että kyse on unesta, jää sivulauseisiin. Yleisesti tiedetään, että sodan painajaiset seuraavat uniin, eivätkä ne välttämättä jätä koko loppuelämän aikana. Tässä sotilaan elämä, haavoittuminen ja selviäminen kuvataan lämmöllä.

Kolmas osio Kotiinpaluu kuvaa sitten kirjailijan lapsuutta, sen aikaista elämää ja ihmisiä. Kauniisti kuvatut unet liittyvät elettyyn elämään ja vaikka jotkin asiat eivät uniin tulekaan, muistot täydentävät aukkoja. Tuleva kirjailija elää tässä rauhaisaa elämää rajan pinnassa lasketun järven rantamilla ilman huolia tulevasta. Lapsen lapsuus on kuvattu rakkaudella.

Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, että Haakana edelleen yhdeksänkymppisenä kirjoittaa näin hyvin ja pohtivasti. Tekstissä ei missään kohdin näy ikä, ei ainakaan negatiivisessa mielessä. Hän on kirjoittanut liki 50 teosta, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja ja eräkirjoja. Omiin suosikkeihini hän on kuulunut 70-luviulta lähtien, jolloin luin hänen runojaan. Yleensä en runoista saa kovinkaan paljon irti, mutta nämä puhuttelivat väkevästi. Tämä teos sattui silmiini kirjastoautolla ja vaikka se on jo parin vuoden takainen, niin sen sanoma on iätön, aina luettavissa, aina uusi.

Kaikki kolme tarinaa ovat keskenään erilaisia liikkuen saman teeman ympärillä ja täydentävät hienosti toisiaan. Vaikka kirja on pienimuotoinen ja nopeasti luettavissa, niin se on vahvaa kerrontaa ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Ensin tuntui, ettei tällä tavalla voi koko kirjaa kirjoittaa, mutta sitten tekstin runollisuus vei mennessään ja tuntui jopa sääliltä, kun kirja loppui. Loppua kohti teksti muuttuu haaveellisemmaksi kuin vanhan miehen muisteluiksi. Esiin nousee tapahtunut muutos: vanha sadunomainen maisema ja nykyinen revitty turmeltu erämaa. Unimatka päättyy kotipihaan, käsi tarttuu ovenripaan, tuttuun ja turvalliseen. Unimatka on päättynyt, taas kerran, jatkuakseen loputtomiin.

Haakana, Veikko: Unien kirja. Karisto, 2011. 200 s.

Valokuvaaja

valokuva’Luonnossa liikkuva valokuvaaja on oikeastaan hyvin yksinäinen ihminen. Hän pääsee harvoin niihin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin kuviin, joita hän ottaa. Joskus näkee itselaukaisilla otettuja potretteja ja olen siihen itsekin muutaman kerran syyllistynyt, kun olen halunnut saada dokumentin siitä, että olin täällä minäkin.

Itse en yleensä haluakaan kuviin. Jotenkin, kun on ikänsä ottanut kuvia toisista, niin tuntuu luontevalta, ettei itse ole mukana. Oman kuvan julkaiseminen blogissa, Facebookissa tai muualla netissä, ei tunnu nykyään edes järkevältä. Näistä varoitellaan ahkeraan, vaikka mitään hävettävää naamataulussa ei olisikaan. Niinpä en myöskään täällä omassa blogissa näytä yleensä kuvia, joissa on ihmisiä, en ainakaan luvatta tai tunnistettavasti. Jotkut ovat tämän jopa kieltäneet. Luonnossa on sen verran paljon kuvattavaa ilman valokuvaajan naamaakin, että sen luusi riittävän. Yläkuvassa olen mukana. Sovin somasti kahden männyn varjon väliin auringonlaskun valossa. Eihän tuo nyt hääppönen kuva ole eikä kohdekaan kaksinen, mutta siinä minä olen.

Kai se on niin, että nykyaikana, kun eletään tätä minä-minä- kautta, itsensä esiintuomiselle on monesti ja monelle selvä tavoite. Se ei aina tunnu hyvältä. Esimerkiksi en juurikaan enää viitsi avata radiota, kun sieltä tulee niitä itsensäkehujien höpötysohjelmia, tiedot etsittynä Wikipediasta tai puhdasta suunsoittoa. Muistan kaiholla sitä aikaa, kun joku kertoi jostain mielenkiintoisesta asiasta sotkemata siihen mukaan omia mielipiteitään. Ketä ne kiinnostaa! Taidan olla aika tylsä. Toisaalta tällainen blogi on juuri sitä samaa. Ehkä nytkin joku lukija miettii samalla tavalla. Seurantasivut kertovat, että lukijoita blogilla on, vaikka kommentteja tuleekin kovin harvakseen. Koska edelleen luonto on täynnä mielenkiintoisia ja yllättäviä asioita, aion jatkaa, vaikka se ei sitten ketään kiinostaisikaan.’

Lehtiä syksyn arkistosta


Lehtia-syksyn-arkistosta’Syksy alkaa kääntyä talveksi, ainakin kalenterin mukaan. Nyt ulkona on vielä plussa-asteita. Pimeydessä on aika paneutua vaikeisiinkin kirjoihin, ajatelmiin, pohdintoihin, filosofiaan. Olen aina ihaillut Carpelanin taitoa luoda tunnelmia ja käydä käsiksi yksityiskohtaisesti asioihin. Viimeiseksi jäänyt teos ei tee poikkeusta, päinvastoin. Se on suorastaan hengästyttävä puheenvuoro vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemasta. Mutta ei pidä luulla, että se on pelkästään synkkä. Carpelanin kirjat ovat melankolisia, mutta tuoreita, niin tämäkin. Kannattaa lukea.’

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos kertoo siis elämän ehtoosta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjan alaotsikko on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Carpelan siirtää omat ajatuksensa kuvitteellisen henkilön kautta ja kertoo pieninä paloina eläkkeellejääneen miehen tuntemuksia kuoleman lähestyessä. Varmaankin siinä on paljon myös kirjailijan omaa ahdistusta ja omia tuntemuksia, mutta projisoituna toiseen henkilöön. Näin kirjaan on tullut etäisyyttä ja syvyyttä. Kuolema, joka kirjassa kohdataan, on Tomasin 94-vuotiaan äidin kuolema. Äiti on hoitokodissa ja Tomas käy häntä säännöllisesti katsomassa, juttelemassa. Hän näkee vanhuuden etenemisen ja kaiken sen luopumisen, joka liittyy ikääntymiseen. Samalla hän itse yrittää löytää jotain uutta työelämän jälkeen. Kirja on kirjoitettu pieninä paloina, noin satana kertomuksena, jotka kuljettavat löyhästi juonta eteenpäin. Luvut ovat kuin pieniä tutkielmia, aforistisia tai filosofisia pohdintoja. Kirja siis päättyy äidin kuolemaan, mutta samalla tuntuu kuin kirjoittaja itsekin olisi tullut elämänsä käännekohtaan.

Kirja on erinomainen vanhuutta käsittelevä teos, joka jättää paljon pohdittavaa. Tosiasiahan lienee, että kirjailija kirjoittaa itsestään ja kuvaa vanhuuden etenemistä omien tuntojensa ja sairauden etenemisen kautta. Todellisuudessa en huomannut kirjan päähenkilöä ennen kirjan puoliväliä ja luulinkin, että kirjailija kertoo itsestään. Ehkä tällainen rakenne antaa etäisyyttä, mutta se varmaan myös helpottaa itse kirjoittamista. Voi kirjoittaa vaikeitakin asioita oikeilla nimillä, ilman että niitä suoranaisesti yhdistetään kirjoittajaan. Kirjailija kuoli 11.2.2011 ja itse kirja ilmestyi postuumisti. Se on kirjoitustyyliltään Carpelanin edellisten teosten kaltainen, jossa juoni jää sivuraiteille tarkkailun tieltä. Tässä tarkkaillaan sekä minuutta että ympäristöä, yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

Carpelan on kirjoittanut kymmenkunta romaania ja saanut kahdesti Finlandia-palkinnon. Lisäksi hän on kirjoittanut saman verran runokokoelmia, puolentusinaa lasten- ja nuortenkirjaa, näytelmiä, kuunnelmia, librettoja, elokuvakäsikirjoituksia sekä kääntänyt suuren joukon suomalaista nykykirjallisuutta ruotsiksi. Carpelan oli oppinut mies, filosofian tohtori ja taiteilijaprofessori. Hänen ajauksensa ja tekstinsä ovat tulleet tutuiksi paitsi kirjojen kautta, myös kirja-arvosteluista ja keskeisestä vaikuttamisesta suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Tästä kirjasta henkii paitsi melankolia, luopuminen ja kuolema, niin myös tuore pohdinta minuudesta tai vaikkapa kirjoittamisesta. Onkin vaikea sijoittaa kirjaa johonkin genreen. Kirja on romaani, mutta yhtä hyvin aforismikokoelma tai proosaruno, mietekirja tai päiväkirja. Kirjailija juttelee itsensä kanssa, mutta myös äidin tai pienen Slanten-pojan kanssa. Keskustelut tuntuvat merkityksettömiltä, mutta niihin on vangittu juuri se hetki kaikkine yksityiskohtineen aivan kuin kirjailija haluaisi raportoida jollekin toiselle sen hetken tapahtuman kokonaisena. Kirjassa esiintyy usein Kafkan luoma outo otus Odradek luoden kuvaukseen sifistisiä piirteitä. Lopussa tämä pelottavaltakin tuntuva otus paljastuu lankakeräksi, johon on pistetty pari sukkapuikkoa. Kuvaus henkii lapsenomaisuutta ja pelkoa, mutta myös läsnäoloa ja ymmärtämistä.

Kirja on loistava päätös hienon ihmisen elämälle ja vaikka se on ilmestynyt postuumisti, se ei ole hutaistu eikä puolivalmis. Jotkin luvut jäävät hämäriksi, mutta niitähän voi pohdiskella uudelleen myöhemmin. Loistava saavutus joka tapauksessa ja sitä voi suositella jokaiselle ajattelijalle, mutta pieninä paloina.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) Suom. Caj Westerberg. Otava. 206 s.

Rauhanpiippu


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan
Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Omegapiste


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva
Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.