Rauhanpiippu


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan
Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Omegapiste


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva
Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.

Miten maailma loppuu?


miten maailma...’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’

Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.

Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.

Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.

Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien  ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.

Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.

Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.

Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.

Nooan lapsi


nooan_lapsi4.indd
Eric-Emmanuel Schmitt on hyvin suosittu ranskalainen kirjailija maailmalla. Hän kuuluu ainoana ranskankielisenä viidentoista luetuimman kirjailjan joukkoon. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille ja hänen näytelmänsä ovat maailmankuuluja. Suomessa hän kuitenkin taitaa olla melko tuntematon. Olen lukenut häneltä kolme kirjaa: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset, Pilatuksen evankeliumi ja Noona lapsi. Kaikki ovat mestariteoksia. Kuinka voikin niin pieneen tilaan saada mukaan niin paljon viisautta. Kirjat nimittäin eivät ole paksuja, ne lukee yhdessä illassa, mutta niistä jää paljon mietittävää useaksi päiväksi.’

Nooan lapsi on kertomus toisen maailmansodan ajalta. Joseph joutuu juutalaisvainoissa eroon vanhemmistaan Belgiassa. Vanhemmat painuvat maan alle ja katolinen pappi Isä Pons ottaa pojan hoteisiinsa. Marcelle-neiti luo Josephille uuden henkilöllisyyden ja uudet paperit. Sen jälkeen Jopseph muuttaa Keltaiseen taloon kymmenien muiden vastaavassa asemassa olevan lapsen luo. Hän saa tukihenkilöksi itseään vanhemman ja kaksi kertaa kookkaamman Rudyn, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä. Yhdessä he tutkivat Keltaisen talon ja sen ympäristön sekä Isä Ponsin salaisuuden. Joseph ratkaisee sen ja pääsee pitkän harkinnan jälkeen papin opetukseen. Isä Pons on rakentanut metsäkappelin gryptaan synagogan, jossa hän alkaa opettaa pojalle hepreaa ja opetella samalla itse juutalaisuutta. Hän haluaa kerätä tuhoutuvan kansan muistoja kokoelmaksi, kuin Nooa, joka keräsi aikoinaan elämän arkkiinsa. Koko ajan yhteisön uhkana on natsiarmeija, joka etsii piiloutuneita juutalaisia. Lopulta myös Keltaisen talon asukkaat paljastuvat. Sota on kuitenkin samaan aikaan kylältä loppunut ja lapset pelastuvat. Kukin alkaa etsiä vanhempiaan, näin Josephkin.

Isä Ponsin uhrautuva työ pelasti Belgiassa kolmattasataa juutalaista lasta ja myöhemmin hän sai oman muistolehdon Israeliin. Joseph ja Isä Pons pysyivät ystävinä papin kuolemaan saakka.

Pieni kirjanen suuresta aiheesta. Tarinan pohjana on tositapahtumiin perustuva kertomus Isä Andrésta, joka toimi tarinan papin tavoin. Kirjan alkupuoli on perinteistä kerrontaa juutalaisvainoista, täpäriä pelastumisia ja uhrautuvaa avustustoimintaa. Puolivälin jälkeen kirjan henki vähitellen muuttuu syvällisemmäksi. Schmittin kirjojen teemoihin kuuluu tarkastella uskontojen eroja ja elämänarvoja. Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset-kirjassa pohditaan juutalaisuutta ja islamia. Tässä ovat keskiössä kristinusko ja juutalaisuus. Joseph on herkkä vaikutteille ja on valmis kääntymään kristityksi ja katoliseksi, mutta Isä Pons ei anna siihen lupaa. Hän näkee, ettei hänen tehtävänsä ole käännyttää näitä pelastamiaan juutalaislapsia, hänen tehtävänsä on säilyttää. Humaani pappi opettaa mieluummin lasta omaan kulttuuriinsa kuin muuntaa hänen ajatusmaailmaansa vieraaseen kulttuuriin. Kun Joseph löytää vanhempansa, hän loukkaa näitä syvästi ilmoittamalla ryhtyvänsä kaloliseksi. Tällöin Isä Pons ottaa pojan vakavaan puhutteluun ja saa tämän olemaan kuuliainen vanhemmilleen. Kirjan herkkä kerronta antoi päätökselle pohjaa. Josephista tuli lopulta oman kansansa puolestapuhuja, mutta samalla myös humaani toisten ja toisenlaisten ymmärtäjä. Isä Pons kokosi kryptaansa kuin Nooa arkkiinsa jäämistöä, kokoelmaa, hyökyaallon tietä, Joseph oli yksi hänen pelstamistaan lapsista ja tultuaan aikuiseksi tämä toimi samoin.

Schmitt, Eric-Emmanuel: Nooan lapsi. Like 2005. 192 s.

Pyhän Calixtuksen lähde

hameenniemi

Kirjastosta löysin pienen kirjan, joka tuntui mielenkiintoiselta. Luin juuri Pihkalan ja Valtaojan kirjeenvaihtoa kirjasta Nurkkaan ajettu Jumala ja ehkä se sai tarttumaan tähän. Tässä pieni pohdinta kirjasta.

Kirjan aihe on erikoinen esikoiskirjaksi kirjoittajalta, joka on Sibelius-Akatemian sävellyksen dosentti ja kirjoittanut aikaisemmin lähinnä tietokirjoja musiikista sekä Intian kulttuurista. Calixtus on todellinen historian henkilö, mutta tarina on fiktiota. Se perustuu samaan aikaan eläneen valepiispa Hippolytoksen kirjoitukseen sekä kirjailijan tekemään tarkkaan historiantutkimukseen.

Calixtus oli Rooman 16. piispa (160-222). Kirjassa kerrotaan hänen elämänsä tapahtumat sillä hetkellä, kun hän putoaa Pontianuksen talon ikkunasta kohti kuolemaansa. Kirja seuraa orjan elämää muinaisessa Roomassa Trans Tiberimin kaupunginosassa. Älykkäänä poikana Calixtus ei joudu raatamaan talon ruummiillisissa töissä, vaan kristitty isäntä Carpoforus kouluttaa hänestä rahanlainaajan. Calixtus menestyy pankkiirina Aventinuksella, mutta niin kuin nytkin rahamarkkinat heilahtelevat ja lopulta syöksevät Calixtuksen konkurssiin. Hän pelkää isäntäänsä sen verran, että pakenee. Isäntä saa hänet kuitenkin kiinni ja pistää pyörittämään myllyä tiluksilleen. Ulkopuoliset puuttuvat tilanteeseen ja Calixtus vapautetaan ruummiillisesta työstä ja lähetetään juutalaisten kanssa käydyn riidan johdosta rangaistusvankina Sardinian hopeakaivoksille. Sieltä hän vapautuu oman sinnikkyytensä ja juonikkuutensa avulla ja siirtyy Roomaan. Hänet lähetetään välittömästi kouluun Methodioksen luo, josta hän valimistuu diakoniksi ja pääsee Roomassa piispa Victorin palvelukseen. Hänen tehtävänään on huolehtia köyhäinhoidosta ja kaupungin katakombeista. Kun keisari antaa uuden käskyn kristittyjä vastaan, piispa Zephyrinus kutsuu Calixtuksen luokseen pohtimaan tilannetta. Paikalla on myös oppinut Hippolytos, joka joutuu riitaan Calixtuksen kanssa. Hioppytos kannattaa jyrkkää puuttumista asioihin ja sitä kautta martyyriutta. Calixtuksen mielestä asioita pitäisi seurata ja antaa ajan hoitaa niitä. Calixtuksesta tulee seuraava piispa, mutta Hippolytos vainoaa häntä julistautumalla historian ensimmäiseksi valepiispaksi. Calixtuksen ajatukset ovat jyrkässä ristiriidassa Hippolytoksen ajatusten kanssa ja lopulta heidän kannattajansa ovat ilmiriidassa keskenään. Roskasakki tekee Calixtuksesta marttyyrin ja myöhemmin hänet julistetaan pyimykseksi.

Kirja jätti ristiriitaisen vaikutelman. Waltari on kirjoittanut Ihmiskunnan vihollisissa hengästyttävän paksun mutta vetovoimaisen tekstin samoista aihepiireistä, joten tästä vajaat kaksisataasivuinsesta teoksesta jää jotain kaipaamaan. Calixtus kertoo itse tarinaa, josta puuttuvat tunteet kokonaan, aivan kuin hän katselisi itseään ulkopuolisen silmin. Se on ongelmallista. Kirjan juoni on oikeastaan tällaisessa tekstissä sivuseikka ja silloin siitä pitäisi löytyä jotain muuta. Nyt loppupuolella käydään muutamalla sivulla tarkka ja teologinen väittely Calixtuksen ja Hippolytoksen välillä. Toinen on inhimillinen toinen dogmaattinen. Luin juuri Pihkalan ja Valtaojan väittelyn Nurkkaan ahdettu Jumala ja tässä oli vähän samaa. Tuntui, että väittelijät puhuivat samasta asiasta mutta ihan eri suunnalta. Kirjasta ei käy selville, kumpi voitti väittelyn, mutta historia kertoo, ettei ainakaan Calixtuksen elämänläheinen, rakastava ja suvaitseva linja päässyt silloin vallalle. Toisaalta historia ei tiedä Hippolytoksen koskaan päässeen Rooman piispaksi eli paaviksi, mutta hänen ajatuksiaan löytyy myöhemmältä ajalta. Jos lähteenä on ollut Hippolytoksen kirjoitus, niin mikä on sitten tarinan lähde Calixtuksen kannalta vai onko se pelkästään fiktiota. Se ei tunnu hyvältä. Jos seurakunta olisi edennyt katoliseksi kirkoksi Calixtuksen opin mukaan, niin maailma olisi nyt aivan eri, olisiko enää edes olemassa. Hippolytoksen maailma oli julma ja jyrkkä ja sellainenhan katolinen kirkkokin on monen mielestä ollut historian aikana.

Kun muutama vuosi sitten kävin Roomassa, en tiennyt Calixtuksesta mitään. Kuitenkin vierailin silloin hänen kirkossaan ja ihailin sen koristeita Trasteveressä ja seikkailin hänen muinoin johtamissaan katagombeissa Via Appialla. Nyt osaisin etsiä hänen patsaitaan, pyyhiinjäännöksinä säilytettäviä hukutuskiviä ja hänen nimeään kantavaa kapakkaa ikuisesta kaupungista. Kirja antoi hyvän matkaoppaan kuvan ja sen mukaan voisi lähteä uudelleen näitä paikkoja etsimään. Tällä hetkellä olisin kuitenkin lukenut enemmän näiden kahden historian henkilön väittelyä ja vähemmän heidän seikkailunomaista elämäkertaansa. Kirjan filosofia olisi tullut sitä kautta paremmin esiin. Nyt se jää kovin ohueksi. Ei kirja ollut huono, se antoi ajateltavaa, mutta mielestäni se jäi pohdinnoissaan pahasti kesken.

Eero Hämeenniemi: Pyhän Calixtuksen lähde, miten roomalaisesta orjasta tuli pankkiiri, rangaistusvanki, diakoni, piispa, marttyyri ja pyhimys. Basam Books 2009. 180 s.