Turilas

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

Viitseliäisyys

puu2’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’