… ja kolmas

mustakivisammal

’Kun alkuun pääsee, niin vauhti kiihtyy, näinhän se on. Aikaisin keväällä jäiden vielä peittäessä järviä ja lampia, hiihtelin rantakallioita katsellen. Aurinko oli sulattanut lumen ja jään monelta Kukkian rantakalliolta ja myös pienempien järvien rannoilta. Monelle tällaiselle kalliolle ei kesällä pääse muulla kuin veneellä tai kanootilla. Jäältä sammalten ja jäkälien tarkkailu on helpompaa.

Retken aikana keräsin näytekoteloon pieniä sammaltupsuja, josko ne jossain välissä saisi määritettyä lajilleen. No, määrittämättä ne jäi ja kotelo unohtui sekaiselle työpöydälle. Lopulta se siivouksen yhteydessä paljastui ja pistin sen talteen muiden koteloiden joukkoon.

Kun sitten lähdin ystäväni kanssa ensimmäiselle sammalretkelle, otin kaikki määrittämättä jääneet mukaani ja ajattelin kysellä vähän neuvoa. Niinhän siinä kävi, että ystäväni otti ne mukaansa ja sanoi määrityksen onnistuvan parhaiten työpöydän ääressä. En pistänyt hanttiin.

Viime perjantaina sain kotelot takaisin ja yhden sisältä löytyi lappu, jossa lyhyesti luki: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi – on ilmeisesti useita lajeja, pitkäkarvainen näyttää olevan Grimmia ovalis.” Mustakivisammal on kolmas uusi sammal tänä vuonna Luopioisiin.

Vuosien varrella olen tätä Grimmiaa etsinyt juuri rantakallioilta mutta yleensä suuremmilta järviltä. Näinhän sen ensi kerran Päijänteen rantatyrskyissä Kuhmoisissa. Niinpä yllätys olikin, että sammal kasvoi vajaan kilometrin päässä Padankosken Kyläjärven gabro-kalliolla aivan vesirajassa. Tältä kalliomuodostumalta on löytynyt paljon hienoja lajeja vuosien saatossa, nyt siis yksi lisää.

Mustakivisammal on vaikea erottaa lajilleen maastossa, niin kuin kivisammalet muutenkin. Jos sammalella ei ole pesäkkeitä, vaatii tunnistaminen mikroskooppia. Lehden karvakärki on hyvä osviitta, mutta sellaisia lajeja on monia muitakin niin kivisammalten kuin tierasammaltenkin suvuissa. Varmaan sammal kasvaa muuallakin tällä alueella, mutta asia on niin kuin ystäväni huomautti: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi.”’

Orvonsammal

orvonsammal

’Kesä on ollut niin kiireinen, että suuri osa talvella suunnitelluista pikkuretkistä on edelleen tekemättä. Luopioisten kasvikartoituksen ajattelin saada valmiiksi tänä kesänä ruutujen osalta, mutta edelleen on kymmenkunta neliökilometriä tekemättä ja kesä alkaa auttamatta kääntyä lopuilleen. Myöskään lajilistat eivät ole karttuneet toivotulla tavalla. Putkilokasveja ei ole löytynyt tänä vuonna yhtään uutta, mikä on kait ensimmäinen kerta kartoitusaikana, sammalia on tullut muutamia, samoin jäkäliä ja mikrosieniä.

Niinpä orvonsammalen (Pseudephemerum nitidum) löytyminen viikon alkupuolen kartoitusretkellä Aitoossa oli oikein miellyttävä tapahtuma. Sammal on äärimmäisen pieni, vain muutaman millin korkuinen. Sen itiöpesäke jää lehtien suojaan piiloon, mutta se on juuri se, minkä huomasin. Sammal kasvoi keskellä hakkuuaukeaa savipaakussa kosteassa painanteessa. Luulin löytäneeni taas jonkin nukkasammalen tai karvasammalen, joita tällaisilta paikoilta tavallisesti olen löytänyt. Vasta kotona mikroskoopin ääressä huomasin, ettei tässä ollut kyseessä kumpikaan näistä suvuista, vaan laji on aivan oman sukunsa edustaja.

Orvonsammalta tavataan vain eteläisimmästä osasta maatamme eikä se sielläkään ole mikään kovin yleinen. Se on tyypillinen pioneerilaji, joka ilmaantuu rikotulle maaperälle ja häviää taas, kun paikka kasvaa umpeen. Niinpä vähän ihmetyttää, ettei se katoa kokonaan lajistostamme. Onkohan hakkuuaukeiden aurauksesta sille hyötyä? Saattaa olla, sillä pellonpientareet ainakin ovat niin tukossa, ettei se siellä enää viihdy. Hakkuuaukea säilyy ainakin vuoden avoimena ja hyvänä kasvupaikkana muillekin lyhytikäisille sammalille. Pitääpä muistaa jatkossa tutkia tarkemmin näitä aukkoja.

Nyt lähden pariksi viikoksi sammaljahtiin Lappiin, joten blogi jää tauolle siksi aikaa. Sieltä saan varmaankin uutta aineistoa – toivottavasti.’

Kasvierikoisuus

kalvasvesiherne2

’Heinäkuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Tällaisilla helteillä se vain on yhtä tuskaa, kun ei paarmojen ja hyttysten vuoksi voi uimahousuissakaan kulkea ja kaikki muu tuntuu tukahduttavan kuumalta. Mieli kuitenkin vetää kulkemaan soita ja metsiä, rantoja ja pientareita. Muutama päivä sitten Puutikkalan Nivunkulmalla soistuneessa järvenlahdessa törmäsin kuvan kasvierikoisuuteen. Se lillutteli sarojen ja sammalten seassa vesiallikossa lähes upoksissa eikä oikein sopinut mihinkään tuntemaani kasvilajiin. Sen tajusin, että se on vesiherne, mutta mikä laji?’

Vesiherneet ovat lihansyöjäkasveja, joita maassamme on kahdessa heimossa: kihokkikasveissa kolme lajia ja vesihernekasveissa kolme yökönlehteä ja kuusi vesihernettä. Yhteistä niille on, että ne kasvavat niin karuissa ympäristöissä, että saadakseen tarvittavan ravinnon kasvamiseen ne pyydystävät pieniä eläimiä ravinnokseen. Näistä ne imevät typen ja fosforin talteen sylkäisten sen jälkeen tyhjän kuoren pois. Niiden elinympäristö on suo tai järvi, yleensä märkä paikka.

Keräsin kuvan kasvista näytteen ja kotona kiikutin sen mikroskoopin alle saadakseni lajin selville. Pikkuvesiherne (Utricularia minor) karsiutui heti pois, koska haaroja on noin paljon, samoin isovesiherne (U. vulgaris), joka on kookas yleensä järvissä ja ojissa vapaasti kelluva kasvi. Seuraavana tipahtivat pois piilovesiherne ja lännenvesiherne, koska ne ovat sen verran harvinaisia, ettei niitä ole täältä koskaan löydettykään. Se ei tietenkään ole hyvä peruste määritykselle, mutta eivät tuntomerkitkään täsmänneet. Jäljelle jäivät rimpivesiherne (U. intermedia) ja kalvasvesiherne (U. ochroleuca). Tuntomerkkien pohjalta lopulta päädyin jälkimmäiseen.

Luopioisten kasvistossa on ennestään yksi täplä tämän kasvin kohdalla. Löysin kasvin 1980-luvulla Käenniemeltä vastaavanlaiselta paikalta. Silloin se tuli vahingossa mukaan, kun keräsin pikkuvesihernenäytettä. Siinä joukossa oli silloin yksi verso minulle outoa kasvia. Määritin sen, mutta jostain kumman syystä en tallentanut siitä näytettä. Jälkeenpäin en samalla paikalla ole käynyt.

Kalvasvesiherne pyytää rakkuloillaan vedestä vesikirppuja ja pieniä hyönteisiä. Se yhteyttää jonkin verran vihreillä versoillaan ja turvaa näin myös ravinnonsaantiaan. Sen kukka on keltainen ja muistuttaa hernekasvin kukkaa, josta kasviheimo on nimensäkin saanut. Yleensä nämä kasvit jäävät huomaamatta, koska ne kasvavat sellaisilla paikoilla, missä ei juurikaan liikuta ja kätkeytyvät vielä muiden kasvien sekä veden alle. Voisi sanoa, että vesiherneet ovat niitä hankalimpia löydettäviä kartoituksessa. Niinpä ne usein jäävätkin löytymättä. Kalvasvesiherne kuuluu nyt kuitenkin varmuudella Luopioisten kasvimaailmaan rikastuttaen sitä taas yhdellä erikoisuudella, sillä kirjatietojen mukaan se on melkoisen harvinainen kasvi Suomessa, vaikka löytöjä onkin lähes koko maasta.

kalvasvesiherne1

Sahalehti

sahalehti1

’Tiedossani on ollut jo pitkään Matti Kouvon 1990-luvulla löytämä sahalehden (Stratiotes aloides) kesvupaikka jossain Aitoon suunnalla. Kasvirekisteri paikansi kasvin Urkanjärven alueelle Kaukkalaan. Vuosien kuluessa on tehnyt mieleni usein lähteä kasvia etsimään, mutta vaikka järven rannalla olenkin käynyt, en ole päässyt sellaisiin paikkoihin, mistä sen voisi havaita. Niinpä pari päivää sitten raahasin kanootin järvelle vetäen sitä perässäni yli kivien ja kannokoiden usean sadan metrin matkan lähimmältä metsäautotieltä. Rantaan olisi toki päässyt myös jonkin kesämökin kautta, mutta kun siihen ei ole lupaa, niin oli paras etsiä muunlainen keino.’

Uurastaminen kyllä sitten palkittiin ylenpalttisesti. En ole missään nähnyt sahalehteä niin paljon kuin Urkanjärvellä. Ensimmäinen ruusuke kellui vastaan jo muutaman konootinmitan päässä avovedessä. Tosin se oli vain viiden sentin mittainen ja kovin harvalehtinen, mutta sahareunaiset lehdet paljastivat etsityn kasvin löytyneen. Kun olin sitten kiertänyt järven rantaruovikon laitaa pitkin, olin löytänyt kasvia sekä yksittäisinä että laajoina peittävinä kasvustoina. Yläkuvassa sahalehteä kasvaa massoittain suojaisessa kasvupaikassaan. Siellä se levittäytyi liki maalle rantapenkan tuntumassa tiheänä ja paksuna kasvustona. Tähän aikaan kesästä sen tapaa parhaiten veden alta pohjasta, jonne se on juurtunut ohuilla jopa puolimetrisillä juurillaan. Vain kukinnan ajaksi se irrottautuu pohjasta ja nousee kellumaan veden pintaan. Tällöin sen terävät joskus jopa puolimetriset lehdet pistävät ruusukkeina näkyviin ruovikon laidasta. Tällaisia pohjakasvustoja etsin jokaisesta vähänkin sopivasta paikasta ja lähes joka kerta sellainen myös löytyi.

Kasvi kukkii harvoin ja silloinkin esiintyy vain emikukkia. Niinpä se ei meillä tee ollenkaan siemeniä, vaan lisääntyy yksinomaan rönsyillä, joita alakuvassakin näkyy pari kappaletta. Kaksikotisena kasvina se vaatisi pölytykseen myös hedekasveja, mutta niitä ei Suomesta ole löytynyt. Kukat ovat pitkäperäisiä, 3 – 4 cm leveitä, valkoisia ja kolmiterälehtisiä. Niitä voisi etsiä heinäkuun alkupuolella.

Kasvupaikakseen sahalehti huolii vain tietyntyyppisen järven. Järven tulee olla rehevä, mutta veden pH:n on oltava lähellä neutraalia ja laadun puhdasta. Lapissa kasvia kutsutaan kievanaksi ja sen asuttamia järviä kievanajärviksi. Näitä löytyy Länsi-Lapin alueelta etenkin Muoniosta. Siellä paikalliset ihmiset ovat vuosisatoja nostaneet talvellakin vihreää kasvia avannoista karjalle rehuksi. Etelämpänä sahalehti yhdistetään monesti ravintopitoisiin altaisiin ja puhdistamoihin tai likaisiin tummiin vesiin. Tunnettuja kasvupaikkoja ovat Kangasalan Taivallampi ja Kirkkojärvi sekä Karjalan Äyräpäänjärvi ja Otsamonjärvi. Niinpä sen löytyminen näin runsaana aivan luonnontilaisesta järvestä Luopioisista on hieno juttu. Kasvi on Suomessa harvinainen, ei tosin uhanalainen, ja sitä tavataan paitsi Lapista niin myös Itä-Suomesta sekä itärajan takaa ja paikoin siis myös Hämeestä. Se on kasvussaan kuitenkin aika oikullinen. En nimittäin löytänyt siitä mitään merkkejä läheisestä Kouvalanjärvestä, jonka myös kanootilla kiersin. Järvet ovatkin aivan erityyppisiä. Toinen on matala ja rehevä toinen kirjas ja syvä.

Kasvin kokonaislevinneisyys käsittää itäisen Euroopan Länsi-Siperiaan saakka.

sahalehti2