Kapinalliset

’Olen ihastunut nykydekkareiden sijaan historiallisiin dekkareihin. Tarina on sijoitettu menneseen aikaan, henkilöt ovat eläneet ja toimineet silloin, tutkija ja tutkittava juttu ovat fiktiivisiä. Aikanaan Umberto Eco loi menestysromaaninsa Ruusun nimi tämän kaavan mukaan sijoittamalla tarinan vanhaan luostariin. En muista, oliko siinä tunnettuja historian henkilöitä, mutta tarina oli aito dekkari. Viime aikojen tarinan muotoon kirjoitetut elämäkerrat eivät kuitenkaan saa minua syttymään. En edelleenkään ymmärrä, miksi tunnetun henkilön suuhun laitetaan asioita, joita ei voida tarkistaa eikä todentaa häneltä itseltään. Asiat jäävät fiktiivisiksi, mutta saattavat mustamaalata elämäkerran kohdetta. Ehkä näissä historiallisissa dekkareissakin.’

Shardlake-sarjan seitsemäs osa keskittyy kesään vuonna 1549 Lontoossa ja Norfolkissa. Englanti on luisumassa Henrik VIII kuoleman jälkeen kaaokseen, koska uusi kuningas Edvard VI on vasta alle kymmenvuotias ja valtakuntaa johtaa kuninkaan puolesta Somerset. Sota Skotlannissa jatkuu ja nielee valtion rahavaroja, inflaatio syö rahan arvoa ja köyhät joutuvat suureen hätään. Lisäksi talolliset ja säätyläiset kiskovat kaiken minkä irti saavat, aitaavat yhteislaitumia ja korottavat maksuja. Maaseudulla työläiset ja köyhät alkavat liikehtiä, perustaa leirejä ja lähettää vetoomuksia Somersetille asioiden parantamiseksi. 

Oikeusneuvos Shardlake saa toimeksiannon suojelijaltaan lady Elisabethilta, kuninkaan sisarelta, tutkia tämän sukulaisen syyllisyyttä vaimonsa kuolemaan. Niinpä Shardlake matkustaa apulaisensa Nicolaksen kanssa Norwichiin. Edith-vaimo on löydetty surmattuna joesta ja mies John Boyle saa syytteen murhasta. Hänet myös tuomitaan ja määrätään hirtettäväksi. Elisabeth kuitenkin on laatinut armahdusanomuksen kuninkaalle ja hirttäminen siirtyy. Silloin alueella syttyy talonpoikaiskapina, jonka pyörteisiin myös lainoppineet joutuvat. Kapteeni Kett vie heidät leiriin ja Shardlake joutuu toimimaan oikeusavustajana, kun leirissä aletaan tuomita herrasmiehiä ja säätyläisiä. Ketään ei hirtetä, mutta vankilaan he päätyvät. Lontoossa valmistellaan sotajoukon lähettämistä kukistamaan kapinaa. Se myös saapuu ja pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa voiton kapinallisista. Oikeusneuvos pelastuu kuin ihmeen kaupalla verilöyöystä ja samalla saa selville, kuka on Edithin todellinen murhaaja ja miksi. Se kesä ei jätä heitä rauhaan, vaan sodan kauheus säilyy pitkään mielessä. Mukaansa Norwichin leiristä oikeusneuvos saa palveljattarensa Josephinen pienen tyttären Maryn, joka taisteluissa jää orvoksi. Kapinalliset tuomitaan ja hirtetään, mutta rauha ei palaa Englantiin vielä aikoihin.

Kirja on yli tuhatsivuinen. Se on täynnä tapahtumia, joita on vaikea  lyhyesti kertoa. Jännitys säilyy kuitenkin loppuun saakka. Olisihan tässä ollut tiivistämisen mahdollisuus, mutta näin kirjoitettuna siitä tuli paremmin elämisen kuvaus. Siitä löytyy valtavasti yksityiskohtia ja tietoa sen ajan tavoista. Onko kaikki sitten oikein, se jää lukijan harkittavaksi? Kirjan lopussa on pitkä historiallinen katsaus tähän aikaan perustuen aikalaisten ja historiantutkijoiden kirjoituksiin. Hämmästyttävän tarkasti kirjailija on seurannut näitä dokumentteja ja luonut niissä kerrotuille tapahtumille lihaa luiden päälle. Tietenkin päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta leirissä oli myös lainopillisia neuvonantajia, jotka pakotettiin mukaan samalla tavalla kuin Shardlake tässä romaanissa. Aikalaisten kuvaukset olivat pitkälti hallitusta myötäileviä ja kapinalliset tuomitsevia. Vasta 1900-luvulla otettiin huomioon myös kapinallisten tarpeet ja oikeutukset. Tämä kirja asettuu selkeästi kapinallisten puolelle asiassa. Tänään ei tietenkään voisi kuvitellakaan tapahtuvan mitään tuollaista.

Historiallisena kuvauksena Tudorin-ajan loppupuolen kahakoista tämä kirja on loistavaa kerrontaa ja siihen kannattaa tuntustua, jos on aiheesta kiinnostunut. Muuten sen lukeminen ei kannata. Kirjan massiivisuus on puuduttava. Itse nautin siitä ja odotan jo seuraavaa Shardlake-kirjaa.

C. J. Sansom: Kapinalliset. Otava, 2019, suom. Ilkka Rekiaro, 1099 s.

Kalevanpoikien kronikka

’Kesälukemiseksi valitsin kirjastoautolta JP Koskisen viime vuonna kirjoittaman historiallisen fantasiaromaanin. Olipa osuva valinta. Tällaista ilotulitusta saa harvoin kokea. Kun ollaan maamme historian ehkä tärkeimmässä käännekohdassa ja mietitään, mitä pitäisi tehdä, niin tarinoita syntyy ja silloin on hyvä olla mukana edes joku, jolla on tolkku päässä ja hyvä muisti. Vaikka Väntti eli Antti saa kirjassa muilta vähäpätöisen roolin, niin tarinassa hän on päähenkilö. Kirjaan kannattaa tutustua.’

Kuinka Kalevala on syntynyt? Tämä kirja antaa uuden tulkinnan siihen. Neljä miestä lähtee matkalle Miklegårdiin kaukaiseen Bysanttiin hakemaan apua keisari Manuelilta, kun Sverker uhkaa maan hallitsijaa Kaukoa ja heimojen yhtenäisyyttä. Miehet ovat Väinö, Seppo ja Ahti sekä kronikan kirjoittaja Väntti. Viimemainittua lukuunottamatta miehet ovat tuttuja Kalevalasta.

Jokainen matkustaa Konstantinopoliin omien tarpeidensa ajamana. Väinö Kalevanpojalla on tavoitteena saada jälkeläinen, jotta hänen sukunsa säilyisi maan hallitsijana. Annikin pojat ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet ja vain uusi uskonto ja sen pyhät esineet voivat tässä asiassa Väinön mielestä auttaa. Niinpä Väinö lähtee hakemaan Ristuksen nauloja. Seppo Ilmarista matkalle ajaa kosto ja Ahti Lemminkäistä keisarin armeijan seikkailut ja Bysantin kauniit naiset. Vain Väntti on matkalla ilman tarkoitusta.

Väntti pääsee kuitenkin miehistä pisimmälle. Hän on runonlaulaja ja tarinankertoja. Hän päätyy oppipojaksi keisarin yliteknikon Stauriakosin pajaan ja ihastuu tämän nuoreen apulaiseen Ireneen. Hän kuulee tarinan toisensa jälkeen niin Väinämöisestä kuin Ilmarisestakin, puhumattakaan Lemminkäisestä, joka tuntuu juoksevan kukasta kukkaan. Myös Kullervo, Louhi ja muut Kalevalan sankarit ilmaantuvat mukaan kertomuksiin. Vanhoilla päivillään Väntti sitten laulaa tarinat auki, niin kuulemansa kuin itse sepittämänsäkin, ja niin syntyy kalevalainen tarusto.

Kirja on nerokas ja kaikessa hupaisuudessaan ja sadunomaisuudessaan jopa uskottava. Monet kohdat on kirjoitettu jo valmiiksi kalevalaiseen mittaan ja siksi sitä on helppo seurata. Toki se edellyttää edes jonkinlaista Kalevalan tuntemusta. Bysantin keisarin luona käyminen tuntuu ensin epäuskottavalta, mutta vikingit ovat tehneet sen jo aikaisemminkin ja koska tarina on sijoitettu maamme kannalta tärkeään aikaan eli 1100-luvulle, niin tuntuu jopa luonnolliselta, että haetaan apua idästä, kun lännestä hyökätään.

Historia sitten kertoo, kuinka asiassa lopulta kävi. Sverker kuolee, mutta hänen seuraajansa Erik kokoaa sotajoukon ja valloittaa eripuraisen maan ja sen kansan. Samalla meidät liitetään länteen. Väntti ottaa kasteen monen muun ohella ja kulkee jo Bysantissa tapaamansa hyvän piispa Henrin matkassa maata ristiin rastiin. Hän on kirjan mukaan myös piispa Henrikin surmaruonon laulaja ja on mukana myös kahakassa, jossa Erik voittaa heimot. 

Kirja avaa kokonaan uudenlaisen genren, historiallisen fantasian. Mielenkiintoista tässä on se, että luin juuri edellisellä viikolla Mikko Kamulan kirjan Ikimetsien sydänmailla, jossa oli käytetty tätä samaa genreä hyväksi. Tässä Koskisen tarinassa tutut henkilöt tuovat oman lisänsä ja saavat lukijan jopa lähes uskomaan, että näihän kaiken on täytynyt tapahtua. Loistava ja suositeltava kirja.

Koskinen, Juha-Pekka: Kalevanpoikien kronikka. WSOY, 2018, 418 s.

Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

1793

’En pidä pohjoismaisista dekkareista niiden väkivallan vuoksi. Usein kohteena ovat vielä vähäosaiset ja se tuntuu pahalta. Raaka murha ja väkivalta ei voi koskaan olla viihdyttävää. Tämän vuoksi tartuin tähänkin kirjaan epäillen ja jopa vastahakoisesti. Kirja sijoittuu kuitenkin historiaan parin sadan vuoden päähän, joten ajattelin sen lukemisen olevan vähemmän kuohuttavaa. Onko näin? Voiko väkivalta olla hyväksyttävämpää, kun se tapahtuu kaukana menneisyydessä? En tiedä, en osaa antaa neuvoa. Minulle kaikki elämä on arvokasta, vaatimatonkin, rujo ja sairaskin. Siksi tämä kirja kosketti erityisesti, monella tapaa. Lukekaa se!’

1700-luvun loppu oli Euroopan historian verisimpiä aikoja. Ranskan vallankumous muutti ajatusmaailmaa, mutta karkasi lopulta käsistä ja samalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo haihtuivat hetkeksi unholaan. Myös muualla sodittiin, elettiin köyhyydessä ja raakuudessa, ainakin nykymittapuun mukaan. Ruotsissa Kustaa III oli murhattu ja paroni Reuterholm hallitsi tiukasti valtakuntaa, joka oli täynnä sodissa vaurioituneita ihmisiä. Tähän kohtaan vanhan aatelissuvun jälkeläinen sijoittaa dekkarmaisen tarinansa. Esikoiskirjastaan hän sai Ruotsin dekkariakatemian palkinnon.

Mickel Cardell on raakki eli Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt siveyspoliisi ja Cecil Winge on keuhkotautia poteva lainoppinut. Yhdessä he alkavat tutkia vedestä löydetyn raajattoman, kielettömän ja silmättömän ruumiin alkuperää. 

Kirjan tarina jakautuu neljään osaan. Ensin kuvataan tutkimuksen alkuvaihetta, ruumiin löytymistä, tutkimusten alkua ja tutkijoiden taustoja. Toinen osa kertoo Kristofer Blixin tarinan, kuinka hän jotuu tekemään sellaista mitä ei halua. Kolmannessa osassa tutustutaan nuoren palvelustytön Anna Stina Knappin elämään. Hän joutuu tahtomattaan Kehruutaloon, jonne raakit kokoavat kaikki siveettömät pakkotyöhön ja valvojien mielivallan alle. Tämän jakson lopussa Anna Stina pakenee ja tutustuu Blixiin. Näin nämä tarinat limittyvät toisiinsa. Viimeisessä osassa astuvat kuvaan taas Cardell ja Winge. Asiat saavat selvyyden ja oikeudenmukaisen tuomion. Onko se myös vallitsevien lakien mukainen, se jää lukijan päätettäväksi.

Niklas Natt och Dag on kirjailijan oikea nimi. Hänen kirjastaan tulee mieleen brittikirjailija C. J. Sansomin historialliset dekkarit Cromvellin ajalta. Niissä on samaa kuin tässä, vammautunut lakimies, Matthew Shardlake, ratkoo hallinnon väärinkäytöksiä ja murhia. Siinä missä nämä kirjat kuvaavat raakuutta ja köyhyyttä, menee ruotsalainen dekkari pitkän harppauksen syvemmälle kuvailussaan. Lukijalle tulee vastenmielinen olo ja tekee mieli laskea kirja kädestä ja vetää puhdasta ilmaa sisäänsä. Toki tuo aika varmaankin oli raakaa, täynnä sairautta, tuskaa, hätää ja väkivaltaa, mutta sen kuvaaminen näin realistisesti ei tuntunut hyvältä. Kirja sinällään on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, kun paadutti mielensä. 

Niin paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan heikompien sorrosta, naisten hyväksikäytöstä ja lasten hädästä. Jotenkin sen lukeminen näin pelkistettynä raakuutena saa ajattelemaan, että me elämme hyviä aikoja ja ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Kuinka ne raukat ovat pystyneet edes elämään noina kirjan kuvaamina aikoina. En silti pitäisi kirjaa epäuskottavana. Siinä on tuore ote dekkarimaiseen kerrontaan. Vaikka tutkijat ovat raajarikko ja henkihieverissä oleva, niin he pystyvät toimimaan järkevästi ja selviytyvät urakastaan kunnialla, vaikka toinen julistetaan jo kuolleeksi ja toinen ryntää happokylvynkin läpi pelastamaan kurkkuaan viiltävää lasta. Sellaisia on varmaan ennen elänyt, eivät he ole mankuneet pienen haavan vuoksi eivätkä jättäneet hommaa kesken mitättömästä vastoinkäymisestä.

Kirjalla on vankka historiallinen taustansa niin kuin nykykirjoilla tuleekin olla. Täytyy kaikesta huolimatta nostaa hattua esikoiskirjailijalle hänen saavutuksestaan pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena viimeiselle sivulle saakka.

Niklas Natt och Dag: 1793. Jonny Kniga, 2018, suom. Kari Koski. 402 s.

Viiden meren kansa

’Talven sydän on lukuaikaa. Olen kahlaillut suuren määrän erilaisia kirjoja läpi. Niistä osa on ollut vanhoja romaaneita, joita latailin lukulaitteelle, osa on viime syksyn uutuuksia ja osa tietopuolisia tutkielmia. Mieleenpainuvin taisi olla otsikossa mainittu kirja, joka ilmestyi viime vuonna aivan minulta pimennossa. Törmäsin kirjaan sattumalta. Risto Isomäki on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän ei vain kerro tarinaa, hän myös pitää sen todentuntuisena eli taustat ovat kunnossa. Ekologia, ympäristö ja historia puhuvat hänen kirjojensa kautta, niin tässäkin teoksessa. Liitän muutamia huomioita kirjasta tähän mukaan.’

Kirja koostuu seitsemästä fiktiivisestä novellista maamme historiasta. Tarinoissa on tämän hetken tietämykseen perustuva pohja, jonka päälle kirjailija on luonut kertomuksensa muinaisista kulttuureista ja niiden asukkaista. Tarinat poikkeavat melko paljonkin kouluissa opetettavasta historiankirjoituksesta ja ovat monesti kirjailijan päättelyn ja syy-seuraussuhteiden aikaansaamaa kudelmaa. 

Kirja alkaa jään sulaessa 11 000 vuotta sitten pohjoiseen nahkakanooteilla matkaavien ihmisten asettumisesta merestä paljastuvalle rannikolle. He ovat kaukaa tulleita hylkeenpyytäjiä. Pohjana on meidän geeniperimässämme oleva viite Espanjan alueen baskeihin. Seuraavana siirrytään metsästäjäkulttuurin tuloon. Hylkeenpyytäjä lähtee hakemaan itselleen puolisoa markkinoilta ja tutustuu uudenlaiseen kulttuuriin. Vielä sen aika ei ole hylkeenpyytäjien yhteisöön tullut, sillä valtava tsunamiaalto pyykii meren pohjoisosia ja suuri osa hylkeenpyytäjistä saa surmansa. Seuraavana siirrytäänkin jo Kalevalan aikaan. Tarinan henkiöt tulevat sieltä, matkaavat lohikäärmeen, auringon pojan, perässä meren yli Saarenmaalle ja löytävät Kaalin kraaterin ympäriltä raudan, josta tulee tärkeä kauppatavara, koska taivaasta tullut rauta on vanhaa järvimalmia parempaa, nykyaikaisen teräksen luokkaa. Tarinan muodon saavat myös kaukaa skyyttien maasta saapuvat muinaiset kansanosat, jotka joutuvat lähtemään persialaisten tai roomalaisten ajamina pohjoiseen. Selvitäkseen hengissä talvesta heidän on sulauduttava paikalliseen väestöön, joka elää vielä keräilykulttuurissa. Tulokkaat tuovat kuitenkin mukanaa maanviljelyn ja karjankasvatuksen. Meidän perimässämme nämä tulokkaat näkyvät selvemmin kuin muissa sukulaisissamme. Sen vuoksi olisimme kauempana saamelaisista kuin esim. unkarilaiset. Kirjan viimeiset kertomukset sijoittuvat sitten maamme tunnetun historian alkuaikoihin, ristiretkiin, jossa vanha kulttuuri raa’asti tuhottiin uuden tieltä. Muinaiset rakennelmat purettiin, karsikkopuut kaadettiin ja ihmiset pakotettiin vieraan vallan alle. Viimeisessä luvussa kerrotaan Liivinmaan kronikka uudelleen mukana olleen silmin. Tässä ristiretkessä tuhottiin Saarenmaan Kaalin kraaterin luomiin uskomuksiin perustuva kulttuuri häpeällisellä tavalla. Taustaa tähän kirjailija on saanut Runebergin Sotilaspoika runosta. 

Kirjan viimeiset sivut ovat sitten taustojen selvitystä. Kirjailija kertoo mihin tutkimuksiin hänen ajatuksensa kertomuksissa liittyvät ja vaikka kertomusten henkilöt ovat täysin keksittyjä, niin olosuhteet ja tapahtumat ovat tutkimusten valossa mahdollisia. Tietenkään kaikkea ei tiedetä, koko ajan tulee uutta tietoa ja uusia tutkimusmahdollisuuksia. Jokin saattaa romuttaa kokonaan kertomuksen taustan tai tuoda esiin uusia vahvistuksia siihen. Se mitä tänään opetetaan, on huomenna historiaa. Ainakin minulle näissä kertomuksissa ja niiden taustoissa oli paljon uutta tietoa ja uutta ajateltavaa. Esimerkiksi skyyttien tarina oli aivan outo ja kuitenkin se saattaa olla täysin mahdollinen. Monet tutkimusseikat puoltavat tätä ajatelmaa. Tämä tarina viehätti erityisesti, koska kirjailija ei kertonut sitä puhki. Ristiretkiin liittyvät tarinat olivatkin jo enemmän tunnettuja muista yhteyksistä eikä niissä ollut sellaista viehätystä kuin näissä varhaisemmissa kertomuksissa. 

Kirja on hyvä luku- ja tietokirja historiasta kiinnostuneille ja miksei muillekin.

Isomäki, Risto: Viiden meren kansa. Into, 2018. 333 s.

Maantieteen vangit

’Tämän vuoden ehkä mielenkiintoisin kirja ei kauan vanhene käsissä. Sen ahmii ja sitten sen lukee uudelleen huolella. Tim Marshall osaa vangita lukijansa, hän tekee vaikeastakin asiasta helpontuntuisen. Kuitenkin tämänkin kirjan jälkeen pohdittavia asioita maailmanpolitiikkaan jää. Maapallolla monet maat ovat kautta historiansa olleet maantieteensä vankeja. Suomestakin sanotaan, ettemme voi maantieteellemme mitään, naapurimme ovat ne, jotka ovat. Myös vuoret, joet, tasangot, autiomaat, meret luovat rajoja ja aitoja valtioiden välille. Ne vangitsevat taakseen, mutta myös suojaavat valloittajilta, estävät aatteita, luovat uusia kulttuureja. Maantiede on mielenkiintoista.’

Kirjan alaotsikko on Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Voisi ajatella, että maailmanpolitiikasta on jo kaikki oleellinen kerrottu, mennyt on mennyttä, nyt on nyt ja tulevaa voimme vain aavistella. Tämä kirja kääntää kaiken ymmärrettäväksi ja lukija alkaa oivaltaa, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Harvoin tietokirja roikkuu myydyimpien listan kärkipaikoilla, varsinkaan tästä aiheesta kirjoitettu, mutta tämä tekee sen. Puoli miljoonaa myytyä kirjaa briteissä ja käännösoikeudet yli kahteenkymmeneen maahan kertovat, että kirja on jotain muuta kuin tavallista. 

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen kymmentä maapallon aluetta menneisyydestä nykyisyyteen ja kauas tulevaisuuteen. Saamme tietää, miksi jokin alue on ollut helppo asuttaa ja miksi jotain aluetta ei saa alistettua millään, vaikka monet ovat yrittäneet. Geopolitiikka vaikuttaa. Edelleen vuoret, suuret autiomaat, meret ja luonnonolosuhteet määrittelevät valtioiden alueita ja turvallisuutta. Napoleon, Kaarle XII ja Hitler eivät tunteneet tätä kirjaa ja he löivät päänsä Venäjän puolustukseen, geopolitiikkaan. Kun huoltoreitit venyvät satojen jopa tuhansien kilometrien pituisiksi, alkaa isokin armeija nikotella. Eurooppa kuljetti tavaraa ja sivistystä hyviä jokia pitkin sisämaahan, kun taas Afrikan mutaiset joet jättivät asutuksen rannikolle. Amerikka on suojassa joka taholta, Kiina vartioi tarkasti ulospääsyreittejään. Venäjälle Krim on tärkeämpi kuin luullaankaan. Monet tämän hetken pulmakysymykset saavat uutta ajateltavaa tämän kirjan kautta. 

Kirjoittaja käsittelee aihettaan leppoisasti ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea. Monet vaikeatkin aiheet tulevat helppotajuisiksi ja ajatus alkaa luistaa. Muistettava on kuitenkin, että ei tämäkään ole sellaisenaan nieltävissä, itsekin pitää ajatella. Kuitenkin on muistettava, että englantilainen kirjoittaja on kansainvälisen politiikan asiantuntija ja toimittaja, joka on työskennellyt mm. BBC:ssä ja kirjoittanut aiheesta artikkeleita The Timesiin ja Guardianiin. Maailmalla kirja on saanut hyvän vastaanoton.

Helposti ajattelee, että geopolitiikka on menneen talven lumia. Nythän voidaan vuoret ylittää lentokoneilla, mantereet saavuttaa ohjuksin ja raketein tai sotkea jonkin maan preisdentinvaalit tietoliikennekeinoin. Näin on, mutta niillä ei valloiteta maailmaa, tarvitaan edelleen massoja ja nämä liikkuvat edelleen maita myöten. Silloin geologia astuu kuvaan. Kiina ja Intia ovat toistensa kovia kilpailijoita ja luulisi heillä olevan tai olleen rajujakin yhteenottoja kilpailussaan, mutta geopolitiikka tulee rajusti väliin kilometrien korkuisen Himalajan muodossa. Luulisi Venäjän olevan turvassa suuruudessaan, mutta alanko, joka jatkuu Länsi-Euroovasta Saksan ja Puolan kautta tasaisena aina Moskovaan asti luo väylän, jota sotilaiden on helppo kulkea. Se on uhka. Tosin juuri tämä väylä koitui niin Napoleonin kuin Hitlerinkin kohtaloksi. Huolto ei toiminut, kun matkat ovat pitkät. 

Tulevaisuuden taistelukenttä ainakin vertauskuvallisesti on Arktinen alue. Ilmastonmuutos sulattaa jäitä ja kilpailu alueen luonnonvaroista on alkanut. Kenen mannerjalustaan mikin alue kuuluu, kuka pääsee rikkauksia hyödyntämään ja suojaamaan tulevaisuuttaan? Geopolitiikan tarkkailu auttaa tässäkin.

Harvoin tavallisen tuntuinen kirja on pistänyt niin paljon ajattelemaan kuin tämä ja harvoin on saanut niin järkeviä vastauksia kuin tästä.

Suosittelen lämpimästi!

Marshall, Tim: Maantieteen vangit, suom. Jaana Iso-Markku. Atena, 2018. 335 s.

Niemestä Suomeen

’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’

Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.

Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.

Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.

Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.

Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.

Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.

Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?

Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.

Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.

Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.

Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.

Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.

Kivitasku

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.