Missä mennään?

’Sää on vakioaihe suomalaisessa keskustelussa, sanotaanhan, että kun puhutaan jonnin joutavista, puhutaan säistä. Mutta sää ei ole jonnin joutavaa, kun sitä todella ajatellaan. Sää sanelee meidän toimintaamme hyvinkin paljon. Kun aamulla suunnittelee päivän toimia, katsoo ulos ikkunasta tai vilkaisee lämpömitaria. Nykyään monet avaavat kännykän ja tutkivat säätietoja sopivan appsin kautta. Se kertoo näin syksyllä, otanko päälleni sadetakin vai anorakin.

Viime sunnuntaina koimme historiaa säiden suhteen. Rikki menivät niin yö- kuin päivälämpöjenkin lokakuun ennätykset. Vaasassa mitattiin 14.7° matalimmaksi lämpötilaksi ja Kruunupyyssä ylitettiin entinen maksimilämpötila runsaalla asteella 20,9°:een. Mittaushistorian aikana tällaisia lukemia ei ole siis havaittu. Sinällään tämä ei ollut yllätys, sillä koko kuluva vuosi on ollut poikkeuksellinen. Talvi oli pitkään aikaan kunnon vanhan ajan talvi pakkasineen ja lumimäärineen. Saimme nauttia kauniista pakkassäästä ja tehdä lumitöitäkin oikein kunnolla. Sitten kevät tuli ja meni ennätysnopeasti ja kesä alkoi toukokuun ensimmäisellä viikolla heti helteillä. Kesän kuumuus ja kuivuus olivat ennätyksellisiä ja vaikka hellepäivien lukumäärässä ei ennätykseen päästykään, niin niiden maantieteellinen laajuus ja lämpötilan korkeus olivat poikkeuksellisia. Nyt lämmin syksy on jatkanut samaa linjaa.

Onko tuijotettava vain yhteen vuoteen? Eipä tietenkään. Kuitenkin tälle vuosikymmenelle sattuu useita ennätyksellisiä vuosia. Ilmastonmuutosteoriat ennustavat juuri tällaisia säitä, voimakkaita vaihteluita ja ennätyslukemia. IPCC:n ilmastonmuutosta koskeva raportti toteaa lämpötilan maailmanlaajuisesti nousseen 1900-luvun aikana 0,8° ja merenpinnan n. 20 cm. Sen jälkeen tahti on kiihtynyt. Nyt viimeisimmässä raportissa lämpötilan nousun rajaksi asetettiin 1,5° kahden asteen sijaan. Jos tätä ei saavuteta, ennusteet kertovat karuista muutoksista maapallon elämälle: jäätiköt sulavat ja merenpinta nousee nopeasti, koralliriutat eliöstöineen menetetään kokonaan. Oman maamme talvet olisivat muisto vain, sillä pohjoisilla leveysasteilla lämpötilan nousu olisi kaksinkertainen. Samalla sateet ja lämpötilan vaihtelut lisääntyisivät.

Maamme eliöstöön muutos vaikuttaisi dramaattisesti. Pohjoisen eliömuodot menetettäisiin, koska ne eivät voi siirtyä enää pohjoisemmaksi, Jäämeri tulee vastaan. Etelästä työntyy uutta lajistoa tilalle, joka ei ainakaan heti sopeudu vanhan eliöstön kanssa yhteiselämään. Tätä tapahtuu jo. Puhutaan uusita tuholaisista, sienistä, bakteereista, vieraslajeista, jotka valtaavat alaa perinteiseltä eliöstöltä. Jos pitää muutoksesta, niin tämähän sopii, mutta muuten ei, sillä luonto saattaa muuttua radikaalistikin, myös ravinnontuotannon kannalta, metsätaloudesta puhumattakaan. Liian rajut muutokset ovat harvoin hyviä.

Nyt olisi hyvä miettiä tarkkaan tuota 1,5° rajaa. Miten siihen päästään? Mitä itse teen? Miten vaikutan muihin? Miten säilytän mielenrauhani? Niin, tuo viimeinen onkin tärkeä asia. Pitäisi kaikesta huolimatta säilyttää optimistinen asenne: kyllä me selviämme. Mutta ei pidä tuudittautua välinpitämättömyyteenkään, sillä maapallo kyllä selviää, mutta me ihmiset emme ilman maailmanlaajuisia toimenpiteitä ja niillä alkaa olla kiire.’

Muodonmuutos

Karttaperhosen kevätmuoto

’Muutama vuosi sitten alkukesästä rantaan ilmestyi minulle outo perhonen. Kirjallisuuden avulla sen nimikin löytyi ja samalla sen erikoislaatuisuus. Perhonen oli karttaperhonen (Araschnia levana). Vaikeutena määrityksessä oli perhosen väritys. Se poikkesi täysin kirjoissa olevista perhoskuvista. Siipien alapinnan kuviointi lopulta ratkaisi asian. Niistä kuvioistahan perhonen on nimensäkin saanut. Alapinta on kuin maantiekartta.

Siiven alapinta

Perhosella onkin kaksi täysin erilaista muotoa sen mukaan, onko kyseessä kevät- vai loppukesän perhonen. Syksyllä koteloitunut ja talvehtinut perhonen on kuoriutuessaan ruskean kirjava tyypillinen täpläperhonen ja saattaa sekoittua muihin saman ryhmän perhosiin. Loppukesän perhonen on kevätyksilöiden munimista munista peräisin eli saman kesän tuotosta ja muistuttaa enemmänkin pientä haapaperhosta tummin siivin. 

Karttaperhosen kesämuoto

Toinen yllätys löydössä silloin oli se, ettei koko perhosta olisi pitänyt täällä ollakaan. Lähdekirjani oli vanha ja kun googlasin perhosen nykytietoja, paljastui totuus. Se onkin ilmastonmuutostulokas. Perhonen kotiutui meille vasta 90-luvulla ja tällä vuosituhannella siitä tuli jokakesäinen tuttavuus. Nykyään perhonen on melko yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa leviten koko ajan pohjoista kohti. Karttaperhosta onkin pidetty yhtenä selvimpänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta maamme lajistoon.

Jotta kaikki ei olisi niin selvää, voi karttaperhonen saada kesän aikaan kolmannenkin sukupolven. Tämänkin väritys on taas erilainen. Nyt perhosen siivet ovat kevät- ja kesämuotojen väliltä. Tämä muoto on kuitenkin hyvin harvinainen ja esiintyy vain parhaina kesinä. Tällaisena suotuisana perhoskesänä kannattaa tätäkin muotoa pitää silmällä.

Paraikaa lentävät loppukesän tummat muodot ja jos säät pysyvät tällaisina, niin sekamuoto voi ilmaantua pellonreunaan tai pihoille syyskuun aikana. Itse en ole tätä koskaan nähnyt, mutta aion kytätä silmä tarkkana syksyisiä perhosia.Tällaista värin vaihtelua kutsutaan sesonkidimorfismiksi. Mikä on syynä tällaiseen vaihteluun, siitä minulla ei ole tietoa.’

Mustikkaa

Sm

’Kun pakkanen paukutteli tammikuussa kolmenkymmenen asteen lukemia mittariin, moni epäili, etteivät mustikat tee marjaa seuraavana kesänä ollenkaan, koska lumi ei ollut suojaamassa kukkasilmuja. Niin minäkin. Toisin kävi. Mustikka kukki komeasti keväällä, tosin pari viikkoa etuajassa, niin kuin monet muutkin kukat. Kukkia oli joka varvussa ja uusia puhkesi koko ajan. Eipä pakkanen ollutkaan vienyt kukkasilmuja.

Kun katselin kukintaa metsän hämäryydessä, kuuntelin laulurastaan ohjeita, punarinnan solinaa ja peipon ponnekasta säveltä, muuta en kuullut. Kimalaisen surina puuttui, maamehiläiset olivat poissa, kukkakärpäsiäkään ei näkynyt. Monien muiden tavoin olin sitä mieltä, ettei tule marjaa, kun ei ole pölyttäjiä. Kukat riippuivat varvuissa apaattisina, kalpeina.

Eilen Hesarin artikkelissa asiaa vahvistettiin tutkimuksen kautta: mustikkasadosta tulee korkeintaan keskinkertainen, koska pölyttäjät olivat kukinnan aikaan myöhässä. Itse kiertelin aamulla koiran kanssa metsässä katsomassa, pitääkö uutinen paikkansa. Otanta oli vain parin kilometrin matka ja silläkin mustikkametsää vain pieni osuus. Kuitenkin siitä saattoi päätellä, että runsaasta kukinnasta ei ollut kehittynyt vastaavaa määrää raakileita, mutta niitä oli kuitenkin, toisin paikoin runsaastikin. Ehkä keskinkertainen sato, ainakin täällä Etelä-Hämeessä.

Aikaiset keväät sekoittavat luonnon aikatauluja. Hyönteiset eivät näytä lentävän samassa tahdissa kuin kukat kukkivat, ne elävät ikään kuin vanhaa aikaa. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin sopeutuminen tasoittaa rytmiä? Kokonaan toinen juttu on myös se, että kasvien kasvuraja siirtyy koko ajan pohjoiseen. Seuraavatkohan pölyttäjähyönteiset perässä vai löytyykö sieltä uusilta kasvualueilta uusia pölyttäjiä. Kovin voimakkaasti erikoistuneilla kukilla, kuten kämmeköillä, tämä voi tulla ongelmaksi.

Puolukka kukkii paraikaa ja komeasti kukkiikin. Pörriäisiä näyttää riittävän, koska kimalaiset ovat saaneet ensimmäisen sukupolven lentoon. Odotettavissa on hyvää satoa, lämmöstä, sateesta ja pölytyksestä riippuen.

Hyviä marjakausia hetken päästä!’

mustikka2

Puikkojen aikaan

puikot

’Ei paljon tarvita pakkasta, kun jääpuikot ilmaantuvat kalliojyrkänteille. Nyt täällä Keski-Suomessa on ollut tasan yksi pakkaspäivä ja lähikallio itki puikkoja oikein tosissaan. Vesi virtasi ohuen jääkuoren alla ja purkautui kielekkeen reunalta tippuvana vanana esiin. Siihen muodostui vähitellen jääpuikko. Kuvaan pitäisi saada liike ja ääni niin tunnelma välittyisi paremmin, eli olisi pitänyt ottaa video.

Lapsuudesta muistan jääpuikot keväthankien aikaan. Aurinko sulatti silloin lunta ja vesi valui räystäiltä muodostaen joskus hyvinkin paksuja puikkoja. Syksyltä en vastaavaa ilmiötä muista, koska aurinkoa ei juurikaan näe eikä näytä luntakaan ilmaantuvan. Tämä ilmiö on varmaankin myös tätä ilmastonmuutosta. Syksyn sade ei ole jäätynyt, koska pakkasia ei ole ollut, vaan on valunut tähän asti pitkin maisemaa. Harvoin näkee niin vuolaita virtoja, kuin viime viikkoina on näkynyt.

Ilmastonmuutos on näkynyt tänä syksynä juuri siinä, että vaikka ennenkään ei tähän aikaan ollut aina lunta, niin olivat järvet kuitenkin yleensä jäässä. Eli pakkaset puuttuvat, maa on sula, samoin vesistöt. Kiersin järvenrantoja tänään koiran kanssa ja kuuntelin jäiden laulua rantavedessä. Jäähilettä oli muodostunut, mutta se oli vain ohutta eikä kiinnittynyt aallokossa kiintojääksi. Niinpä se keinui tuulen nostattamissa aalloissa ja lauloi heleällä äänellä. Sen muistan myös lapsuudesta.’

Lipposammal

tenolla

’Joskus etsiminen on työlästä, joskus etsimänsä löytää yllättäen ja hetkessä. Näin voi sanoa pohjoisen retken hienoimmasta löydöstä. Vanhastaan tiedettiin, että lapinlipposammal (Psilopilum cavifolium) on löydetty Tenojoen rantahietikoilta, mutta sitä ei etsinnöistä huolimatta oltu löydetty kymmeniin vuosiin. Meidän retkikuntammekin etsi sammalta useaan otteeseen monelta paikalta ja turhaan. Kunnes sitten tulimme oikealle paikalle, silmät kiinnittyivät oikeaan mättääseen oikeasta suunnasta ja aivoissa välähti, siinä se on.

Sammal ei ole suuruudella pilattu. Verso nousee sentin verran hiekasta ja muistuttaa kovin tavallisen karhunsammalen pientä versoa. Laji kuuluu juuri karhunsammaliin. Onhan sillä eroja, eihän se muuten olisi oma lajinsa, mutta ainakin naalinsammalesta (Oligotrichum hergynicum) se on hyvin vaikea erottaa ilman mikroskopointia. Seitsemän hengen voimin haravoimme Tenon rantaa lähellä Nuorgamin kylää, siis aivan pohjoisimmassa Suomessa. Sammalta löytyi vain muutaman neliödesimetrin alueelta muutama kymmenen versoa. Varmaan sitä on muuallakin, mutta tämä paikka nyt ainakin on varmistettu.

lipposammalVieressä on kuva tästä komeudesta. Sitä on aika turha etsiä täältä etelästä, sillä sen kasvupaikat ovat arktisia niin Siperiassa kuin Kanadassakin. Muissa Pohjoismaissakin sammal on suuri harvinaisuus.

Mitä tällä tiedolla sitten tehdään? Laji on yksi muiden lajien joukossa ja siksi tärkeä. Se on lisä luonnon monimuotoisuuteen. Sen elämä on uhattuna paitsi luonnon itsensä vuoksi (Tenon tulvat, jäät, eroosio) niin myös ilmastonmuutoksen vuoksi. Nämä arktiset lajit pakenevat lämpöä ja muiden lajien kilpailua kohti pohjoista, kunnes tulee Jäämeri vastaan. Tällaisia lajeja on eläimissäkin, esim. naali. Jääkarhuakin uhkaa jäätiköiden sulaminen ja asuinpaikkojen hupeneminen. Eläimet voivat liikkua, kasvien on tyydyttävä sinnittelemään paikallaan tai hävittävä. Lapinlipposammalellakin tulisi olla paikkansa luonnossa. Vielä toistaiseksi onkin.’

Leppis

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

45: tammi

Niittysaari

’Kiertelin menneellä viikolla Luopioisten kirkonkylän alueella, kun odottelin autoa huollosta. Nyt kun lehdet ovat varisseet lehtipuista, näkyivät havupuut paremmin mutta myös tammet, jotka eivät pudota lehtiään syksyllä vaan yleensä vasta keväällä. Hämmästyin taas kerran. En ollut katsellut maisemia tällä silmällä kymmeneen vuoteen ja muistikuva siltä ajalta oli ihan erilainen. Monella paikalla, missä kasvoi istutettuna kookas tammi, oli metsä kertavanaan tammentaimia, suuria ja pieniä, arvioituna alle kymmenvuotiaita. Niinpä valitsin viikon kasviksi tammen.’

Metsätammi (Quercus robur) on yleinen puu lehtometsissä Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Puistopuuna sitä viljellään Etelä- ja Keski-Suomessa, harvemmin pohjoisempana. Yleisesti on tunnettua, että oravat ja närhet kuljettavat sen terhoja ympäristöön. Terhoista kasvavat taimet päätyvät tavallisesti jänisten tai kauriiden ruoaksi jo nuorina ja pienikokoisina, joten tammentaimia ei juurikaan pääse näkemään. Näin oli vielä 1900-luvulla, mutta sen jälkeen yhä useammin tammentaimia näkee luonnossa kaukanakin emopuista. Joskus taimet selviävät syöjistä ja saavat rauhassa kasvaa. Suurimmat näin kasvaneet taimet ovat viime kesänä Luopioisista löytämäni yli nelimetriset nuoret puut. Kuinka laajalle tammi on nykyään maassamme levinnyt, sitä en tiedä? Pohjoisin tammentaimi on tullut vastaani Jyväskylän alueelta, eikä sielläkään vain yksi taimi, vaan useita, jopa puolimetrisiä.

NiittysaariTunnettua on, että lämpöjaksoina tammentaimia löytyy enemmän kuin viileinä vuosina. Kylminä ja kosteina kesinä tammi ei pysty kypsyttämään terhojaan ajoissa. Lisäksi tammi on myös hallanarka, joten taimet voivat paleltua kylminä keväinä. Yleensä lehdet kuitenkin puhkeavat vasta kesäkuulla ja säästyvät pakkasilta. Voimakkaasti leviävä tammenhärmä (Erysiphe alphitoides) hidastaa puun kasvua näivettämällä nuoret lehdet ja silmut. Kaikki tämä viittaa siihen, että tammi saattaisi hyötyä ilmastonmuutoksesta ja levittää kasvualuettaan. Tämä on jo nähtävissä metsissämme.

Historiasta tiedämme, että tammi on ollut kautta aikojen hyödyllinen puu. Nykyään, kun enää ei tammesta valmisteta laivoja, käytetään sitä huonekalu- ja parkettiteollisuudessa. Kun Ruotsin kruunu anasti tammet omaksi omaisuudekseen 1700-luvun puolivälissä, alkoi tavallinen kansa hyljeksiä puuta ja jopa hävittää nuoria tammimetsiä. Liekö tällä merkitystä sille, että vielä 1980-luvulla tapasin maaseudulla hävitettyjä jalopuulehtoja. Tammet, lehmukset ja vaahterat luokiteltiin roskapuiksi taloudellisesti kannattavampien kuusten ja mäntyjen saadessa kasvutilaa. Nykyään niitä on rauhoitettu.

tammi1Keski-Euroopassa kasvaa useita tammilajeja, joista vain metsätammi ja talvitammi (Q. petraea) löytyvät Pohjolan kasviosta. Punatammea (Q. rubra) näkee usein istutettuna puistoissa Etelä-Suomessa. Meidän tammemme on monimuotoinen. Sen perimässä lienee mukana jonkin verran talvitammea. Osa puista kasvaa suoriksi ja tukevarunkoisiksi. Ne ovat hyviä rakennuspuiksi. Osa taimista kasvaa käkkyröiksi, paksuoksaisiksi ja leveälasvustoisiksi. Nämä ovat koristeellisia, mutta melko hyödyttömiä. Muotorunsaus johtuu osittain perimästä, mutta myös kasvupaikasta. Varjossa valokasvikin kurkottaa kohti taivasta ja saa runkomaisen muodon.

Nyt on hyvä aika katsella, kuinka laajalle tammi on tämän lämpökauden aikana levinnyt. Muutama tuhat vuotta sitten lämpökausi siirsi jalojen lehtipuiden kasvun aina napapiirille saakka. Tämä ihmisen aiheuttama saattaa tehdä saman, jos se pysyy aisoissa. Käsistä ryöstäytynyt ilmaston lämpeneminen ei hyödytä enää ketään, ei edes tammea.