Iloista vappua!

 

Orchis italica

’Minulla oli ilo päästä viikoksi Etelä-Italiaan Garganoon etsimään paikallisia kämmeköitä eli orkideoja. Kuuden hengen voimin etsimme niityiltä ja kedoilta niin Orchis- kuin Ophrys-suvunkin lajeja, joita myös löytyi arktisesta säästä huolimatta. Eipä olisi uskonut, että tuolla leveyspiirillä sataa räntää ja lämpötila heiluu nollan ja viiden asteen välillä tähän aikaan vuodesta. Näin kuitenkin oli. Viereinen Orchis italica tuokoon terveiset unohtumattomalta matkalta. Jos ehdin, niin pistän lisää kuva myöhemmin. Instagrasmmissa niitä onkin ilmestynyt  pitkin matkaa.

Samalla toivotan seuraajille Iloista vappua. Toivotaan, että sää paranee, sillä nyt se muistuttaa kovasti viime viikkoista Italian säätä.’

Kasveja Saapasmaasta

jouluruusu

’Palasin vappuna kevätretkeltä Italiasta. Kaiken kulttuurin ja historian ohella yritin saada otetta myös kasvimaailmasta. Siellä kevät oli tietenkin paljon pidemmällä kuin täällä, oikeastaan jo lopuillaan. Kuitenkin monet kevätkasvit kukkivat edelleen. Otin joistakin kuvia, muutaman näytteenkin, lähinnä sammalista. Tähän kokosin joitain mukavimpia yllätyksiä. Kaikkien nimeä en ole vielä saanut selville, mutta ehkäpä ne joskus ehtii valokuvista määrittää.

kilkkaruohoYllä komeilee jouluruusu (Helleborus sp.) luonnonympäristössä. Meillähän tämä leinikkikasveihin kuuluva komistus on puutarhakasvi. Vieressä rönsyilee Suomen eteläosissa harvinaisena viihtyvä kilkkaruoho (Cymbalaria muralis). Se täytti muurienraot ja kukki näyttävästi. Toinen muureilla viihtyvä kasvi oli nimeltäänkin muuriyrtti (Parietaria judaica), jonka olen tavannut lähes jokaisella etelänmatkallani, niin Espanjassa, kuin Israelissa tai Kreikassakin. Se on nokkoskasveihin kuuluva hyvin yleinen rikkakasvi Välimerenmaissa.

nokkonen1

Kun kerran kevättä otetaan vastaan, ei voi välttyä kirsikoilta. Niiden kukinta oli oikeastaan vasta aluillaan, mutta sitä komeammin. Muiden hedelmäpuiden kukintaa en huomannut. Oliivipuut kasvattivat vasta lehtiään, kukinta tulee myöhemmin ja viiniköynnökset näyttivä kuin ristisaattueelta kynittyinä ja karsittuina.

kirsikka

Kun kerran sammaletkin ovat kasveja ja niistä on kiinnostunut, piti niitäkin kuvata, vaikka määritys jääkin skooppauksen varaan niiden vähäisten näytteiden avulla, jotka kiikutin lompakossani kotomaahan. oravisammalPari mielenkiintoista tavallisten tuttujen ohella tuli bongattua. Viereinen oravisammal (Leucodon squiroides) oli hyvin yleinen lehtipuiden rungoilla. Meillähän tämän sammalen tapaa lähinnä ravinteisilta kalloilta. Hauskasti sen versot kaartuvat kuin oravanhännät konsanaan. Toinen kuvattu odottaa määritystä, mutta epäilen sen olevan muurilapiosammal (Tortula muralis), jota en kotomaassa ole koskaan nähnyt, mutta jonka ensi kerran kohtasin Krakovan vanhan geton muurista. Täälläkin se kasvoi betonilla Assisin kaupunginmuurin alaosissa. Näyttävä, kun  sitä on paljon.

sammal1Muitakin mielenkiintoisia kasveja näin, mutta kaikista ei tullut otettua kuvaa. Mukavannäköinen oli esim. tunturinurmikan itusilmuinen muoto (Poa alpina var. vivipara), jonka edellisen kerran olen nähnyt Haltin hartioilla. Kovin oli nyt erilaisessä ympäristössä Montepulccianon kaupungissa Apenniineilla. Siinä vieressä kasvoi myös kuuruoho (Lunaria annua) ja kun kerran kirkon kupeessa kasvoi, niin ihan oikealla paikalla, koska sitä myös Paavinkolikoiksi kutsutaan. Meillähän tämä yksivuotinen ristikukkainen on koristekasvi ja taitaa olla kovin harvoin viljelty, koska olen sen vain muutaman kerran kukkapenkistä äkännyt. Kauniina kasvina se voisi olla yleisempikin.’

itunurmikkaristikukkainen

Prahan kalmisto

prahan_kalmisto’Olin aikoinaan armoton Umberto Eco-fani ja niinpä olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, nauttinutkin niistä. Tämä Prahan kalmisto odotti pitkään ennen kuin tartuin siihen lähinnä sen synkän sisällön vuoksi. Nyt se on luettu ja olen aika ristiriitaisessa mielenvireessä. Oliko tämä hyvä vai ei? Kannattiko lukea, pistää kauniita kesäöitä tämän läpikahlaamiseen. Yli 500 sivua on aikamoinen järkäle ja jos koko ajan miettii, mitä tämän juonenkäänteen taakse sisältyy, onko tämä totta vai tarua, ei rentoudu vaan jännittyy. Lisäksi antisemitismi on nostamassa päätään tänäkin päivänä Euroopassa, miksi tästä vihasta pitää muistuttaa ja miksi nostaa esiin? Onko se hyväksi ihmiskunnalle vai varoitukseksi?’

Kirja on ulkopuolisen Kertojan kirjoittama kertomus Simone Simoninin päiväkirjasta, jota tämä alkoi pitää ja johon hän lopulta kirjoitti koko elämäkertansa sen jälkeen, kun meni sekaisin eikä enää muistanut kuka oli. Hankalaksi kirjoittamisen teki se, että siihen sotkeutui myös apotti Dalla Piccola, joka varsinkin yöaikaan kirjoitteli kommenttejaan Simoninin kirjoituksiin. Kirjoittaminen jatkui, vaikka jossain vaiheessa kävi ilmi, että Simonini surmasi Dalla Piccolan ja kätki hänet talonsa alla oleviin viemäreihin. Sinne kertyi tarinan aikana muitakin ruumiita, joiden henkilöllisyys alkoi kadota Simonininkin muistista. Simonini toimi koko ikänsä väärentäjänä ja vakoojana. Hänenkaltaiselleen oli paikka 1800-luvun lopun Euroopassa. Nuorena miehenä hän osallistui Italian sisällissotaan Piemonten hallituksen vakoojana ja tapasi itsensä Garibaldin. Samalla hän päätyi osallistumaan rikollisiin toimiin ja joutui pakenemaan Pariisiin. Siellä hän asettui sikäläisen tiedustelupalvelun leipiin ja toimi lopun aikaa tässä toimessa.

Elantonsa Simonini hankki väärentämällä asiakirjoja ja myymällä niitä eniten tarjoavalle vaikka useampaankin kertaan. Hän yritti asettua aina vahvimman puolelle salaseurojen myllertämässä Euroopassa. Hän vihasi tasaisesti kaikkia kansoja, mutta erityisesti vapaamuurareita, jesuiittoja ja juutalaisia. Niinpä hän kirjoitti täysin kuvitteellisen kertomuksen Prahan kalmistosta, jossa hän paljasti juutalaisten maailmanvalloitukseen tähtäävät suunnitelmat. Sen hän myi niin saksalaisille, kuin venäläisillekin. Juutalaiset olivat helppo kohde syytettäviksi kaikesta mikä syyttämistä kaipasi ja sitähän silloisesta Euroopasta löytyi.

Kirja alkoi leppoisasti ja hieman ilkikurisestikin, mutta loppua kohti se sai synkkiä jopa apocalyptisia piirteitä. Se päättyy vuosisadan vaihteeseen, mutta lukija ei voi olla näkemättä 1900-luvun tapahtumia tämän jatkona. Kirjan lopussa vapaamuurarien riitit ja jesuiittojen kataluus alistetaan juutalaisten toiminnan alle ja niin on valmiina viha ja katkeruus tätä kansaa kohtaan taas kerran, niin Saksassa kuin Venäjälläkin.

Econ kirjojen tapaan tässäkin on sotkettu sekaisin totuus ja tarinat, fakta ja fiktio. Henkilöt Simoninia lukuunottamatta ovat todellisia historian tuntemia henkilöitä, jotka ovat toimineen kuvatulla tavalla. Tapahtumat ovat tapahtuneet ja niistä on dokumentteja säilynyt. Koko kudelman kutoo kasaan kuviteltu Kertoja, kirjailija itse, kuvitellun kroonisen valehtelijan päiväkirjoista. Mihin siis uskoa ja mihin ei? Kirja ei ole helppo luettava ja pari kertaa olin jo jättämäisilläni sen kesken. Lopulta kahlasin viimeiset parisataa sivua aika kursoorisesti läpi ja mietin, mitä ihmettä minä tällä tiedon tulvalla teen. Luettuani viimeiset sivut huokasin helpotuksesta, koska ajattelin, että paha saisi palkkansa. Sitten tulvahti mieleeni 1900-luvun tapahtumat ja kuusi miljoonaa ihmistä, lannistuin. Fiktiota vai faktaa?

Ehkä kirjan parasta antia on sen toteaminen, kuinka helposti meitä ihmisiä huijataan, kuinka hataralla pohjalla totuus on, tänäkin päivänä. Simonini petti kaikkia, itseäänkin. Lopulta hän sotkeutui niin valheiden verkkoon, ettei enää tiennyt kuka hän on ja kuka on Dalla Piccola, yksi ja sama henkilö vai kaksi erillistä. Suosittelen kirjaa Econ ystäville, mutta siitäkin huolimatta, kyllä Ruusun nimi on hänen parhaansa ja Fuocaultin heiluri seuraava. Ei tämäkään huono ole, mutta aika pitkästyttävä, kuten olivat myös Baudolino ja Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki.

Eco, Umberto: Prahan kalmisto. WSOY, 2012. Suom. Helinä Kangas. 521 s.