Kaali

kaali1

’Olin eilen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jossa katseltiin lopuksi kuvia Saarenmaan kasveista. Siellä oli kesäinen kuva merikaalista, paljon näyttävämpi kuin oma kuvani syksyisestä Hangosta parin viikon takaa. Siinä pohdittiin, onko kasvi syötävä, kun se kerran on kaali. Onhan se ja sitä jopa viljellään esimerkiksi Englannissa ja käytetään joko kaalin tapaan tai parsan korvikkeena. Itse en ole maistanut enkä siksi tiedä, miltä se maistuu. Villivihannes joka tapauksessa, vaikkakin harvinainen eikä siksi ole toivottavaa, että sitä ruoaksi kerätään.

Pohtiessani tätä tuli mieleeni, että monella kasvilla on nimessään sana kaali, vaikka niitä ei ravinnoksi olisi käytettykään. On ajateltu niiden olevan eri eläinten kaaleja. Kasvit kuuluvat jopa hyvinkin erilaisiin heimoihin. Tässä esimerkkinä muutama:

peltokaali (Brassica rapa) – ristikukkaiset
kanankaalit  
(Barbarea vulgaris, B. stricta) – ristikukkaiset
merikaali
(Gramble maritima) – ristikukkaiset
akankaalit (Ajuga reptans) – huulikukkaiskasvit
linnunkaali
(Lapsana communis) – mykerökukkaiset
hetekaali
(Montia fontana) – portulakkakasvit
ojakaali (Lythrum portula) – rantakukkakasvit
vuonankaali (Valeriella locusta) – virmajuurikasvit
hullukaali
(Hyoscyamus niger) – koisokasvit
käenkaalit, ketunleivät 
(Oxalis acetosella, O. fontana) – käenkaalikasvit
kaali, variaatioineen
(Brassica oleracea) – ristikukkaiset

Viimeksimainitustahan löytyvät sitten yleisimmin ruoaksi käytetyt lajikkeet:
keräkaali, lehtikaali, kukkakaali, parsakaali, kyssäkaali, ruusukaali, punakaali, rehukaali.
Ne ovat siis Välimeren alueella elävän alkuperäisen kaalin jalostettuja variaatioita.

Muutama vuosi sitten kohautti nimistökomitean päätös muuttaa vanhoja perinteisiä suomalaisia lajinimiä uusiksi. Silloin mm. maamyyrästä tuli kontiainen ja valkohäntäpeurasta valkohäntäkauris. Perusteluina oli, että maamyyrä ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä eikä peurakaan ole sama kuin kauris. Kaalien kohdalla ei ainakaan vielä ole tapahtunut myllerrystä. Oikea kaali saanee pitää nimensä, mutta mitenkäs muiden käy.

Eipä tämä nimistöjuttu ole muuallakaan aivan selvä. Lintuharrastajien yleinen vitsin aihe onkin: onko lintulaudallasi käynyt puutiainen tai lauleskeleeko puutarhassasi leppäkerttu.’

Muotojen rikkautta

niittyhumala1

’Viikon puolivälissä kohtasin yllä olevan kuvan kaltaisen kasvin. Se kasvoi kirkonkylän seurakuntakeskuksen nurmikolla ja oli tullut tänä kesänä jo moneen kertaan leikkurilla yliajetuksi. Enpä ole ennen nähnytkään valkokukkaista niittyhumalaa. Aloin silloin muistella kaikkia niitä lajeja, joilla esiintyy värimuotoja. Valkokukkaisuus taitaa olla niistä yleisintä. Muistan nähneeni ainakin kelloilla (harakankello, kurjenkello, peurankello) valkokukkaiset muodot. Myös purtojuurelta sellainen löytyy, samoin ruusuruoholta, jolta en ole sitä kuitenkaan valokuvannut. Sinivuokolla on valkoinen muoto samoin maitohorsmalla ja aho-orvokilla. Varmaan on vielä muillakin, mutta nämä nyt tulevat mieleen. Yhteistä näille on ehkä horsmaa lukuunottamatta se, että ne ovat alunperin sinikukkaisia ja että niillä esiintyy oikeastaan värivaihtelua läpi koko skaalan valkoisesta lilan kautta siniseen, jopa punaiseen saakka. Taksonomit ovat antaneet näille omia muotonimiä ja puutarhurit jalostaneet näistä uusia lajikkeita puutarhoihin.

Eksoottisiakin värimuotoja löytyy, jolloin valkoinen muuttuukin punaiseksi. Tällainen on esimerkiksi siankärsämö.

siankarsamo1Värin voimakkuus on antanut näille eksoottisille muodoille omat nimensä f. atrorubens ja f. rosea. Erikoinen on myös maitohorsman punavalkoinen kukka, jossa verholehdet ovat jääneet tai muuttuneet terälehtien värisiksi ja terälehdet vaalentunut. Tällainen ilmestys tuli vastaani muutama vuosi sitten Kuhmalahdella.

horsma1Kokonaan oma alueensa ovat sitten lehtien värivauriot, jotka saattavat johtua geenivirheestä tai virustaudista. Tunnettu on ainakin viiruhelpi, joka on tavallisen ruokohelven raitalehtinen muuoto (f. picta). Pari kesää sitten kävin katsomassa viirulehtistä kieloa, joka kasvoi naapurin aitan takana. Tänäkin kesänä kasvi oli kovassa vedossa. Tulisikohan siitä uusi puutarhalajike, ainakin se on ihan näyttävän näköinen. 

Kannattaa sitä näitäkin luonnon ihmeitä tarkkailla ja ihmetellä. 

kielo1

 

Luonnon oikkuja

umpipuu’Luonto on täynnä erikoisuuksia. Sellainen lienee myös tämä kuvassa oleva puiden yhteenkasvaminen. Tapasin sellaisen tien vierestä Eurassa. Seisoin pitkään sen vierellä ja yritin selvittää, kumpi puista oli vahvempi tai se, joka huolehti kasvusta, mutta molemmat rungot näyttivät samanpaksuisilta niin sillan ylä- kuin alapuoleltakin. Joka tapauksessa puut olivat yhteydessä toisiinsa ja nesteet todennäköisesti virtasivat siltaa pitkin. Virtaussuunta on varmaankin alhaalta ylöspäin, vaikka alempi oikeanpuoleinen liitos näyttääkin myöhemmin syntyneeltä.

Miten tuollainen sitten syntyy? Etsin tietoa ja oikeastaan ainoa selitys sille oli, että toisen puun osa on katkennut ja alkanut hangata toisen kylkeä, jolloin puu on pyrkinyt korjaamaan vaurion ja alkanut kasvattaa kylestymää vaurion ympärille, etteivät tuholaiset, sienet ja hyönteiset, pääse tunkeutumaan puuhun. Lopulta kylestymä on kiinnittänyt puut toisiinsa ja puiden nesteet ovat lopulta sekoittuneet.

Googlatessani asiaa näin, että useimmat kuvat oli otettu sellaisesta liitoksesta, jossa kaksi puuta olivat jostain syystä kasvaneet yhteen latvoistaan ja jatkaneet kasvua vain yhden latvan turvin. Tällaisen yhteenkasvun muodostuminen lienee samansuuntainen kuin oksastakin syntyneen. Yleisintä tällainen ilmiö on havupuista männyllä ja lehtipuissa sitä ilmenee useammalla lajilla. Samaa ilmiötä käytetään jalostamisessa, jossa esim. hedelmäpuiden villiversoja vartetaan paremman lajikkeen toivossa. Olen tätä itsekin joskus kokeillut ja hyvin se toimii. Tosin myyrät söivät omenapuun ennen kuin se ehti tuottaa hedelmää.

Nykyään toivotaan, että tällaiset erikoisuudet otettaisiin huomioon metsänhoidossa ja jätettäisiin kasvamaan. Samalla tavalla puun erikoiset kasvutavat tai muunnokset tulisi jättää kasvamaan. Valitettavasti tämä toivomus lienee mennyt kuuroille korville, sillä yhä harvemmin metsässä tapaa luonnostaan kasvaneita erikoisia kasvumuotoja. Lapsuudesta muistan, että näin usein metsässä kulkiessani tasalatvaisia Tapionpöytiä tai purppuraisia Kultakuusia. Nykyään niitä näkee vain taimitarhoilla tai talojen puutarhoissa. Valitettavasti.’