Kaikki laulavat linnut

’Monen luetun kirjan joukosta valitsin tähän sykähdyttävimmän. Harvoin saa lukea kirjaa, joka saa pintaan sellaisia tunteita kuin tämä kirja. Kuinka epäoikeudenmukaista, kuinka traagista, kuinka paljon ihminen kestää ja saa kärsiä vain sen tähden, että joskus ei ajattele, ei osaa tehdä oikeita valintoja ja sitten koko loppu elämä menee pieleen tai tuon erehdyksen korjaamiseen. Hieno kirja.’

Tarina kulkee kahdessa kerroksessa eteen ja taaksepäin, keskikohta on kirjan alussa. Jake Whyte keritsee lampaita Australian suurilla lammastiloilla miesten kanssa ja pelkää. Sama nainen elää yksin saarella Britannian rannikolla kasvattaen lampaita ja pelkää. Australiassa kuljetaan ajassa taaksepäin kohti katastrofin aiheuttajaa, Britanniassa eteenpäin kohti eheytymistä. Pelko on läsnä koko ajan milloin raa’an miehen hahmossa, milloin petona, josta yleensä näkyy vain tumma varjo.

Jaken lapsuus katkeaa traagisesti, nuoruus menee hyväksikäytettynä ja aikuisuus pakona. Mukana kulkevat vain muistot, miehet vaihtuvat, maisemat samoin, pako jatkuu ensin läpi Australian ja sitten aina Eurooppaan saakka. Ystäviä on vähän, vihollisia sitäkin enemmän eikä nainen aina tiedä, kehen voi turvata, ketä pitää osoittaa haulikolla ja ketä paeta henkensä edestä. Tarinaa kuljettaa eteenpäin tarkat havainnot luonnosta, lintujen laulu, sateen ropina, tuuli ja meri. Jake löytää niistä lohtua, kun kaikki muu pettää tai romahtaa. Kuka tappaa hänen lampaitaan, miksi nuoret liikkuvat lampolan vaiheilla, kuka on outo mies hänen maillaan ja mikä on se musta, joka vaanii milloin pellolla, milloin makuuhuoneessa?

Kirja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja voitti muitakin arvostettuja palkontoja eikä suotta. Teos on hämmästyttävän valmis teos, koukuttava ja omalaatuinen. Sen voi lukea joko ahmien nopeasti saadakseen juonen selville, mutta myös hitaasti nauttien kielen rakenteesta, kuvauksen kauneudesta, sen tummista jopa väkivaltaisista sävyistä. Suosittelen jälkimmäistä lähestymistapaa. Itse kaihdan väkivaltaisia tarinoita ja niinpä pitkään pelkäsin kohdata syyn tytön selässä oleviin syviin arpiin. Kun niiden arvoitus selvisi kirjan lopussa, ei se enää tuntunutkaan pahalta kaiken sen muun rinnalla, mitä silloin tapahtui. Asiat saivat selityksensä, ainakin melkein kaikki. Lukijallekin jäi kyllä pohdittavaa ja psykologisoitavaa.

Päähenkilö on vahva, miesmäinen nainen, joka selviytyy kaikeasta kauheasta huolimatta. Kerronta kirjassa on suorasukaista, jopa brutaalia ja siitä tulee mieleen Gormac McCarthy ja hänen lännenkirjansa. Pariin kertaan katsoin kirjailijan kuvaa ja ajattelin, kuinka tuonnäköinen nainen kirjoittaa tällä tavalla.

Toinen erikoinen piirre kirjassa on tuo kahtaalle etenevä juoni. Britannian jakso kulkee menneessä ajassa ja Australian vaiheet takaperoisesti preesenssissä. Hämmästyttävää on että se toimii, vaikka ensin se tuntui sekavalta, kun tapahtumien taustat tulivat itse tapahtumien jälkeen parin luvun päässä. Ehkä tällainen episodimainen kerronta sopi tähän tyyliin hyvin. Ainakin lukija pysyy hereillä, kun tekee havaintoja väärässä järjestyksessä.

Hieno kirja, jota kuvataan kaupallisesti trilleriksi eikä suositella heikkohermoisille. Itse en sanoisi noin.

Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Tammi, 2016, suom. Sari Karhulahti. 285 s.

Con rit

con_rit

’Olen nämä Risto Isomäen kirjat kahlannut läpi kaikki ja ihaillut hänen tapaansa yhdistää jännitys ja ekologinen ajattelu. Itse en siitä jännityksestä erityisemmin aina välitä, mutta luen mielelläni kantaaottavaa kirjallisuutta. Niinpä odotin tältäkin teokselta sitä, mutta valitettavasti en saanut sitä mitä hain. Kirja keskittyi minusta liiaksi juonen eteenpäin viemiseen, mytologisiin eläimiin ja ihmissuhteisiin. Jännitystä ei kyllä puuttunut, eikä seikkailua.’

Meribiologi Martti Ritola saa postia Vietnamista. Siinä kerrotaan, että paikalliset kalastajat olivat löytäneet rantakalliolta kuolleen Con rit-eläimen eli merilohikäärmeen. Martilla olisi vain vähän aikaa hankkia rahoitus retkelle, joka saattaisi mullistaa taruston, eläinmaailman ja mytologian. Samaan aikaan pörssissä noteeratun yhtiön toimitusjohtaja Camilla Norrstrand saa kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja että hänen puolisollaan on aikeita hakea avioeroa. Toisen maailma on edessä, toisen takana. He tuntevat toisensa nuoruudesta, jolloin olivat lukiolaisia ja rakastuneita. Nyt Camilla on upporikas seurapiirinainen ja Martti köyhä elämäntapansa valinnut. Ex-puolisonsa yllyttämänä Martti lähestyy Camillaa saadakseen rahoituksen lohikäärmeen etsimiseen. Hän saa myöntävän vastuksen mutta sillä ehdolla, että Camilla voi lähteä hänen mukaansa Vietnamiin.

Laiva varustetaan ja etsintä alkaa. Kuukaudessa ei kuitenkaan löydetä mitään ja sitten säätiedotusten mukaan aluetta uhkaa voimakas taifuuni. Camillan pyynnöstä he kuitenkin  tutkivat vielä luolan, jota pidetään taruissa lohikäärmeen pesänä. Onnettomuus lukitsee heidät luolaan ja silloin taifuuni iskee. Veneen miehistö pelastautuu upottamalla veneen matalaan salmeen ja piiloutumalla itse saaren luolaan, mutta Martilla ja Camillalla ei ole mitään suojaa nousevalta vedeltä. Monen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen he lopulta selviävät ja näkevät sen, mitä halusivat, mutta voiko se olla totta ja mitä he sillä tiedolla tekevät ilman todisteita?

Nopeasti ajateltuna tarina on kuin jostain sirpaleromaanista, jossa vanha suhde herätellään erilaisilla tempuilla henkiin ja sitten se roihahtaa liekkiin. Isomäen romaaneissa on kuitenkin aina luonnonsuojelullinen ja ekologinen pohjavire. Tässä se on merien likaantuminen, sademetsien tuhoutuminen ja soiden palaminen Indonesiassa. Näissä on mukana nyös Camillan omistama yhtiö. Muinaiset mytologiset eliöt ovat myös mukana, mutta jäävät loppujen lopuksi sivurooliin. Niiden elämän pohdinta, con ritiä lukuunottamatta, ei pääse kovin keskelle tarinaa. Pääosaan nousee päähenkilöiden selviytyminen hengissä ja niinpä tämä kirja ei kohoa juuri mitenkään tavallisten jännitystarinoiden yläpuolelle. Kun vielä leikkaukset tarinan kerronnassa ovat kömpelöitä ja traditionaalisia, jää tämä parhaimpien seikkailukirjojen varjoon. Olisin odottanut hieman pohtivampaa asennetta, sellaista kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa-teoksessa. Kirja on aikoinaan syntynyt tarinasta, joka julkaistiin jatkokertomuksena Seura-lehdessä ja sen valitettavasti huomaa. Nyt ratsastetaan paniikkitilanteesta toiseen niin, että lopulta se jo alkaa naurattaa. Aina on uusi kuolemanvaara edessä ja kun siitä selvitään, heittäydytään seuraavaan. Valiettavasti tämänkin teoksen kohdalla olen kriittinen, niin kuin Umberto Econ tuontannossakin: varhaisemmat teokset olivat parempia.

Isomäki, Risto: Con rit. Tammi, 2011. 403 s.