Serpenttiiniä

korte’Vapun jälkeen kerättiin jätettä talteen satojen ihmisten voimin ympäri Suomea. Jo ennen vappua tiedotettiin, että jätelavoja, roskiksia, keräyspisteitä on lisätty tapahtumapaikoille yli puolta miljoonaa jätelitraa varten. Kuohuviinipulloista luvattiin jopa elokuvalippuja. Mutta kuinkas kävikään? Jälleen huomataan, että jätteen paikka on juuri siinä, missä sen on syntynyt eli nurmikolla, kadun laidassa, rannalla. Pelkästään yhdestä helsinkiläisestä puistosta kerättiin 26 000 kuohuviinipulloa muusta jätteestä puhumattakaan. Ilman vapaaehtoisia kerääjiä koko urakasta ei selvittäisi. Siivous kestää nytkin useita päiviä.

Itse kiertelin vapunpäivänä puronvarsilehtoa etsien kuvattavaa tai kerättävää. Hieman likinäköisenä katselin paperinkaltaista serpenttiiniroskaa ja olin jo noukkimassa sitä talteen pois rumentamasta keväistä luontoa, kun huomasin, ettei kyse ollutkaan roskasta. Kovasti serpenttiiniä muistutavat lehtokortteen hangen alla vaalentuneet versot koristivat vihreää sammalmattoa. Syksyllä tämän kortteen tunnistaa juuri siitä, että sen versot ensimmäisenä kuihtuvat ja loistavat kauas vaaleina, kun serkkunsa metsäkortteet vielä jököttävät vihreinä vieressä. Luonnon roskat maatuvat, kun uutta versoa puskee maasta esiin. Ne häviävät itsestään. Näidenkin kortteenpalojen alla kuitenkin odottivat edelleen maatumista muovipurkit, lasipullot ja peltipurkit, jotka oli kipattu sinne kymmeniä vuosia sitten, kun puronvartta oli pidetty lähitalon kaatopaikkana.

 Koskahan me tajuaisimme oman hyvinvointimme riippuvan myös siisteydestä. Patukan kääre painaa vähemmän kuin sen sisältö, tyhjä purkki on kevyempi kuin täysi. Miten se on niin vaikeaa ymmärtää?’

Kallion komistus

raatosammal

’Sateinen päivä ei houkutellut metsään, mutta kun kartoituskausi on parhaimmillaan, oli sinne päästävä. Alue, jolla liikuin, oli vanhaa korpea, sinällään hienoa, mutta kun joka askeleella tippui näreistä vettä niskaan, ei kaikki tuntunut ihan mukavalta. Päivän piristi avokalliolla jäkälien ja seinäsammalien keskellä pilkoittava pieni mätäs. Metrin päässä oli toinen vähän suurempi, siinä kaikki. Sammal on pienen pieni, mutta sen itiöpesäkkeet komeat ja näyttävät. Eihän nimi miestä (saatika sammalta) pahenna, mutta hetken mietin viitsinkö kaivaa sen maasta. Kyseessä on jänänraatosammal (Tetraplodon mnioides). Eihän sitä tiedä, millaiset jänönkorvat sieltä turpeen alta mukana seuraa.’

Suomessa tavataan neljä raatosammalta, joista vain kaksi löytyy myös etelästä. Toinen on poronraatosammal (T. angustatus). Nämäkin ovat paljon yleisempiä pohjoisessa, enkä niitä ole Etelä-Hämeestä montaa kertaa tavannut. Siksi sen löytyminen tekikin päivästä onnistuneen. Nämä kaksi erottaa toisistaan itiöpesäkkeen perän pituuden avulla: jänönraatosammalella perä on kolmisen senttiä pitkä ja poronraatosammalella yleensä alle sentin.

Raatosammalille on nimensä mukaan ominaista, että ne ovat yhteydessä johonkin eläimelliseen, yleensä ulosteeseen tai oksennuspalloon, pohjoisempana myös raatoon. Etelä-Suomessa sammalen voi hyvällä onnella löytää juuri avokallioiden sammalikoista metsäalueelta. Tällöin se useimmiten kasvaa ketun ulosteessa tai pöllön oksennuspalossa niin kuin tälläkin kertaa. Kun kaivoin sammalen esiin ’juurineen’, niin sen tyvessä oli kolmen sentin oksennuspallo, josta näkyi pistävän esiin pikkujyrsijöiden karvoja ja luunsiruja. Alueella elää ainakin viirupöllö ja on siellä huuhkajakin tavattu.

Keväällä löysin samanlaiselta paikalta poronraatosammalen, nyt tämän toisen. Kummallakin on alueella vain kaksi löydettyä kasvupaikka, joten ei niitä voi yleisiksi sanoa. Ensikohtaaminen tämän sammalen kanssa oli muutama vuosi sitten Keski-Suomessa, koiranulkoilutuspolulla. Sammal kasvoi maatuvassa koiran kasassa. Kun seurasin paikkaa useilla koiranulkoilutusretkilläni, ihmettelin ettei se ollut yleisempikin, sillä polunlaidat olivat täynnä jätöksiä ja siis sopivia kasvualustoja. Silloinkin saalis jäi vain pariin pieneen tuppaaseen. Kevään poronraatosammal kasvoi samanlaisessa oksennuspallossa kuin tämä nytkin löytynyt.

Tästä taas huomaa, että kun lähtee ulos sateesta huolimatta, näkeekin jotain. Sohvalta voi katsella kyllä ammattimiesten ja -naisten kisaeleitä, mutta metsästä löytää todellista elämää, vaikka kasvualusta olisi millainen tahansa.

Elintasoa

aura

’ Syyskuun viimeisillä kartoitusretkillä törmäsin metsässä auraan. Eihän siinä mitään kummallista ole, metsästä löytyy milloin mitäkin kiinnostavaa: sieniä, kukkia, outoja puita ja hylättyjä tavaroita. Auran kohdalla kuitenkin yleensä olen nähnyt niitä hevosvetoisia sahramallisia auroja, jotka tekevät yhden viillon kerrallaan maahan. Tämä nyt löytämäni kuvaa varmaankin elintason nousua, sillä tässä oli kolme siipeä ja traktoriveto. Tuollaisia näkee vielä jokasyksyisessä käytössä maaseudulla, joten sen hylkäämisessä metsään on jokin muu syy kuin käytönpuute. Kertooko se maaseudun autioitumisesta, maataloustukien väärinkäytöstä, viitseliäisyydestä, unohduksesta vai huolimattomuudesta? Sitä en tiedä, mutta sen olen huomannut, että tänä päivänä yhä useammin näkee toimivaa tavaraa viedyn metsään haaskiolle. Kierrätys ja jäteasiat ovat usein sekaisin, kun kylällä on yksi jätelava, johon kaikki kipataan ja suuremmat esineet olisi kuskattava 80 km päähän kaupungin kaatopaikalle tai kytättävä kunnan jäteaseman tai romuauton aikatauluja. Helpompi on viedä jätteensä puiden siimekseen ja olettaa, ettei kukaan löydä. Näin oli edellisen kerran joskus puoli vuosisataa sitten, jolloin jokaisella talolla oli oma kaatopaikkansa metsässä. Tämän kaltaisia muoviroskaa täynnä olevia rutakuoppia näkee edelleen, sillä muovi ei maadu, korkeitaan pilkkoutuu ja leviää ympäristöön roskaten koko alueen. Onpa tällaisia roskankätköpaikkoja alkanut ilmaantua uudelleenkin. Mutta hyvä aura, en ymmärrä, sillä olisi vielä kyntänyt vaikka kuinka monta vuotta sen kokoisia peltoja kuin paikkakunnalla on. Koskahan maastossa vastaan tulee viisisiipinen kääntöaura?’

Unohdus

vene

’Viime viikkojen aikana olen kierrellyt paljon rantoja vesikasveja etsien. Siellä törmää usein täydelliseen unohdukseen. Joskus tuntuu, että aika on pysähtynyt ja luonto ottanut omansa takaisin. Kuvan vene on parhaasta päästä, onhan se luonnon hyökkäyksiä kestävää materiaalia. Se olisi vielä aivan järvikelpoinen, kunhan poistaisi vuosien tuomat lehtikerrokset ja maatuneesta karikkeesta kasvavat pillikkeet. Pahempiakin näkyi. Samalla rannalla oli jopa tervattu pulpettivene, jonka puuosat olivat jo pahoin maatuneet ja jota ei enää pelasta mikään. Kettingillä ne yleensä ovat rannan puissa kiinni ja lukolla tiukasti lukittuja. Mitä lie tapahtunut? Maaseutu muuttuu, kun vanhat poistuvat ja tällöin näyttää hyvääkin tavaraa jäävän turmiolle.’

Tikanpaja

tikanpaja

’Näin keväällä lumen alta paljastuu monenlaisia kiinnostavia talven töitä. Tein eilen retken kallioiselle mäelle etsimään jotain uutta. Löysin kauniin maiseman, pienen pieniä sammalia ja upean tikanpajan.’

Mäellä kasvoi käkkyräinen mänty ja sen vieressä toinen, jo aikoja sitten keloutunut vanhus. Tikka on jo vuosia sitten löytänyt kelon rungosta kolon, johon käpy sopii. Ensin se on hakannut siinä männynkäpyjä ja nyt kun kolo on suurentunut, ohilaukauksienko seurauksena, ovat vuorostaan kuusenkävyt saaneet menettää siinä siemenensä. Mittasin kuorikasan paksuutta ympäristöön verraten. Keolla oli korkeutta reilusti yli puoli metriä ja se peittin alleen monta neliömetriä. Käpysuomut olivat siististi kasassa keon toisessa laidassa ja toisessa repsottivat rikkihakatut kävyt, jopa kelon runkokin oli roskaa täynnä, niin ahkeraan siinä on taottu.

Alueella lentelee useitakin tikkalajeja. Palokärki huuteli aamulla, kun tarkastin taimikoiden kuntoa talven jälkeen, harmaapäätikka kuikutteli lehdossa talon lähettyvillä, pikkutikka on valinnut reviirikseen pienen järven rantakoivikon ja käpytikkoja lentelee joka puolella. Tämän tarkkailun perusteella päätyisin pajan suhteen käpytikkaan, jo nimensäkin vuoksi.

Paljon on täytynyt tapahtua mäellä takomista, jotta tulos on tuota luokkaa. Mieleen vain nousi tikan pään kestävyys. Omaa päätä alkaa särkeä tai pakottaa jo pienenkin tällin jälkeen, eikä tulisi mieleenkään hakata päätään seinään jatkuvasti. Onko tikalla jokin erikoinen iskunvaimennus pääkopassaan, etteivät aivot ja muut arat elimet vaurioidu jatkuvassa hakkaamisessa? Sen muistan lukeneeni jo koulupoikana, että tikan kieli kiertyy pään ympäri ja on siksi tavallista pidempi, kun se sujahtaa linnun hakkaamaan onkaloon toukkajahtiin.

Tikanpajoja on paljon talven jäljiltä, kelojen alla, sähkötolppien juurella, jopa pellonpientareillakin, sillä vuosi taisi olla aika hyvä käpyvuosi. Sen kertoo tikkojen määräkin. Rummutukset saavat mielen herkitymään kevätkuulaana aamuna, kun kävelee pihan yli haistelemaan säitä, eivätkä ne ole maalla mitään valotolppien peltien päristyksiä.