Kadonnutta kaupunkia etsimässä

’Historia on mielenkiintoista ja kun se myös kirjoitetaan mielenkiintoisesti, niin historiallisen kirjan parissa viihtyy. Jussi Jäppisen uusin Jyväskylä-kirja on tällaisenaan hieno saavutus. Varmaankin vanhat jyväskyläläiset löytävät minua enemmän muistoja kirjan sivuilta ja voivat eläytyä tarkemmin tuon ajan elämään. Itsekin sain siitä paljon ja monet jutuissa esiintyvät nimet asettuvat paikoilleen Jyväskylän katukuvassa. Surullista tällaisissa kirjoissa on päättäjien lyhytnäköisyys päätöksissään, vaikka jokainen tajuaakin, ettei kaikkea voi säilyttää.’

Kirjan alaotsikko on Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Tämä kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Jäppinen on ilahduttavasti penkonut kotikaupunkinsa menneisyyttä jo usean kirjan verran. Tässä kohtaa hän pureutuu puutalokortteleiden elämään 1800-luvulta nykypäivään ja siihen kuinka nämä ovat sinä aikana muuttuneet, vanhat puurakennukset kadonneet, uudet kivitalot nousseet. Kirjaa on surullista lukea, kun ajattelee sitä valtaisaa kulttuuriperintöä, joka menetettiin hävittämällä puurakennukset kaupungin ruutukaava-alueelta. Toisaalta ymmärtää, ettei niitä voinut jättää paikoilleenkaan kaupungin kasvaessa pienestä muutaman tuhannen asukkaan ’kylästä’ nykyaikaiseksi yli sadan tuhannen asukkaan kaupungiksi. Kun katsoo kirjan sisäkannessa olevaa kuvaa ja vertaa sitä takasisäkannessa olevaan ilmakuvaan, huomaa sen valtaisan muutoksen, mikä on tapahtunut. Vain kymmenkunta puutaloa on aivan kuin vahingossa saanut jäädä kerrostalojen puristukseen. Kokonaisuutena näyttävin on Toivolan vanha piha ja sekin on korttelista vain vajaa neljännes.

Jäppinen kuvaa kirjassaan paitsi puutaloja, niiden rakentajia ja arkitehtuuria, niin myös asukkaita ja heidän elmäänsä puutaloaikana. Kirjan luvuista nousevat esiin niin Hannikaiset, Parviaiset, Gummerus ja Fredrikson, jotka ovat kukin hallinneet kaupunkikuvaa pitkään. Lukijalle muodostuu myös käsitys siitä, missä nämä valtakunnallisestikin vaikuttaneet merkkihenkilöt ovat asuneet. Hannikaisten asuinpaikalla kasvaa edelleen komea lehtikuusi, vaikka pihapiiristä onkin muodostettu puisto. Gummeruksen kirjapainon paikalla on autokatos ja Fredriksonin tehdaskiinteistön paikka on muokattu asunnoiksi. Kirjan luvuista henkii kunnioitus tuon ajan ihmisiä kohtaan, heidän pyrkimyksilleen kaupungin parhaaksi. Vaikka ajattelisi kuinka myönteisesti tuon ajan asumista, niin on vaikea kuvitella kaupunkia, jossa ei ollut vesi- eikä viemäriverkostoa, ei sähkövaloja eikä julkista liikennettä. Kaikki nämä saatiin jo puutalokaupungin aikaan ja ne osaltaan myös jouduttivat talokortteleiden häviämistä. Asukkaita tuli lisää ja kaikille piti saada katto pään päälle.

Nopeassa uudistamisessa tuli myös vahinkoja, Alvar Aallon nuoruudentyö, Rauhayhdistyksen talo, ehdittiin hävittää ennen kuin edes huomattiin sen arvo, samoin kävi toisen arkkitehdin Yrjö Blomstedtin useiden piirtämien talojen kohdalla. Onko Villa Rana yliopiston alueella ainoa jäljellä oleva? Myöskään siinä vauhdissa ei taloja ehditty kuvantaa tarpeeksi tarkasti, niin että jälkipolvilla olisi tarkat kuvat sen ajan asumisesta ja rakennuksista. Siksi tämänkailtainen kirja on kulttuuriteko Jyväskylän kaupungille ja luulen, että vanhemmat ihmiset mielellään palaavat uudelleen ja taas uudelleen tutkimaan kirjan artikkeleita ja kuvia. Itse tulin kaupunkiin 1960-luvun loppupuolella ja silloin suuri osa puutaloista oli jo hävitetty. Niinpä en itse muista kuin joitakin kortteleita, jotka nekin sitten nopeasti saneerattiin kerrostaloiksi. Torin lähellä asuneena en osannut edes kuvitella, että vain muutama vuosi aikaisemmin torin elämää hallitsi suuri hirsinen Kauppakoulu, joka sitten purettiin pois 60-luvun alussa linja-autoaseman laajennuksen tieltä.

Jälkeenpäin ajateltuna kaupunki olisi voinut tehdä edes yhdestä korttelista historiallisen muistomerkin vanhasta Jyväskylästä, mutta näin ei käynyt. Viimeisimmät tuhot koettiin viime vuonna ja varmaan edelleenkin on kohteita, jotka odottavat kunnostamista. Tämä vaan on ollut kovin radikaalia, vanha pois ja uusi tilalle.

Kiitos Jussi Jäppiselle tästä kirjasta!

Jäppinen, Jussi: Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Atena, 2017. 272 s.

Hauskanlainen katuperspektiivi

hauskanlainen

’Olen asunut Jyväskylässä kohta viisikymmentä vuotta. Kaupungin kadut ja rakennukset ovat tulleet tutuiksi. Koska vapaa-ajan vietän muualla, ihmiset ovat jääneet vieraammiksi. Jussi Jäppisen kirja oli iloinen tuulahdus mennyttä ja nykyisyyttä. Sen loistava kuvitus herättää muistoja kaupungista, joka ei enää ole pieni muutaman tuhannen asukkaan puutalokaupunki, vaan maakuntansa pääkaupunki. Asukaslukukin on nykyään yli 140 000. Niinpä kaupunki ei ole voinut säilyä entisellään, ei aina edes tunnistettavassa muodossa. Siksi tämä kirja herättää paljon ajatuksia.’

Jussi Jäppinen on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja kotikaupungistaan Jyväskylästä. Hauskanlainen katuperspektiivi on näistä viimeisin. Kirjassa hän yhdistää vanhan historiallisen kuvan nykypäivään hienolla tavalla. Kuva saa samalla sananmukaisesti historiallista syvyyttä. Kun esimerkiksi kansikuvassa Asemakadun oikea puoli hehkuu nykypäivän väreissä, nykyisin rakennuksin, valottaa mustavalkoinen vasen puoli sitä näkymää, jonka kaupunkiin tulija näki 1900-luvun alussa seistessään vanhan aseman portailla. Nythän siinä on Asema-aukion parkkipaikka.

Monet kirjan kuvat ovat häkellyttäviä. Jotain tuttua saattaa olla takana näkyvässä maisemassa, joka ei muutu, mutta rakennettu ympäristö, se on aivan eri kuin vaikkapa sotien aikaan. Keljonkeskuksen markettien parkkipaikalla ei enää kasvateta heinää. Kun itse tulin Jyväskylään 60-luvun puolivälissä, kohtasin vielä monia puutaloja kaupungin keskustassa. Nyt niitä ei enää ole, mutta kirjassa ne elävät ja kertovat siitä kulttuurista ja maisemasta, joka silloin vallitsi. Jyväskylää on moitittu siitä, että se on hävittänyt puutalot lähes kokonaan. Kirja päättyy Toivolan vanhaan pihaan, joka on ainoa menneisyydestä kertova kokonaisuus kaupungissa. Mutta eihän koko kaupunki voi olla enää sellainen, vai voiko?

Tarkkuus, jolla kirja on tehty, ihmetyttää. Tekijän on täytynyt perehtyä historiaan hyvin tarkkaan, nähdä vuodenajat, jopa kellonajat, vanhoista kuvista ja asettaa kameransa täsmälleen samalle kohtaa, mihin entisajan kuvaaja omansa on asettanut. Niinpä vaikka etsimällä etsin virheitä, en niitä löytänyt. Eräs kuva Yliopistonkadulta mielestäni oli väärin, kunnes luin asiaa valaisevan tekstin: katua oli levennetty. Niinpä vanhassa kuvassa kuvaaja seisoi jalkakäytävällä mutta uudessa keskellä katua. Mielestäni hienoin kuva löytyy Lutakosta. Siinä kuvan yläosa on vanhaa aikaa ja veteen heijastuu uusi Lutakko. Todella hieno oivallus ja toteutus.

Kirja on kunnianosoitus Jyväskylälle ja sen historialle. Niinpä sitä voi vilpittömästi suositella lahjaksi juhlien lähestyessä. Varmaankin monet ikänsä Jyväskylässä asuneet nauttivat itseni tavoin kirjan annista. Nuoremmat saattaisivat saada innostuksen tutkia omaa kotiseutuaan tarkemmin. Kun esitelin kirjaa ystävälleni, karkasi aika käsistä ja kuva toisensa jälkeen herätti meissä niin mukavia kuin surullisiakin muistoja.

Jäppinen, Jussi: Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Atena, 2015. 200 s.