Kalliomaalaus

kalliomaalaus3

’Sanotaan, että näin keväällä kalliomaalaukset ovat parhaiten nähtävissä. Nyt on valoa ja kosteutta sopivasti eikä sovi vähätellä niiden luo pääsyäkään. Maalauksia on helppoa katsella jään päältä hieman etäämmältä itse kalliosta. Tällä hetkellä taitaa epätavallisen talven jälkeen olla jo uskaliasta mennä jäille, mutta tulevina vuosina voi tämänkin näkökannan muistaa.’

Kalliomaalaukset ovat syntyneet pääasiassa n. 5000 – 6000 vuotta sitten. Silloisen pyyntikulttuurin ihmiset maalsivat sileisiin kallioihin merkkejä käynnistään. Värinä käytettiin rautapitoista savea, johon sotkettiin sidosaineeksi eläinten rasvaa tai munaa. Tällä seoksella maalattiin ihmisten, saaliseläinten tai esineiden kuvia, joskus myös symbolisia merkkejä, joiden tarkoitusta ei aina tiedetä. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi liittyneet metsästykseen ja sen aikaisiin uskomuksiin. Ylhäällä on Verlan kuuluisasta kalliosta otettu kuva, jossa näkyy ainakin pieniä hirvieläimiä.

Suurimmat kuvakentät löytyvät suurten vesistöjen varsilta. Eniten piirroksia on Laukaan Saraakalliolla, josta ystäväni Pekka Kivikäs on laskenut noin parisataa erilaista hahmoa. Kaiken kaikkiaan Suomessa maalauskallioita on noin sata. Lisäksi on joukko melkoisen suttuisia kuvioita, joista ei enää saa selvää, mitä ne esittävät. Samanlaisia, mutta huomattavasti vähäisemmässä määrin, on löydetty myös Ruotsista ja Norjasta. Itä-Karjalassa kalliomaalaukset korvaa kalliopiirrokset, jotka on terävällä esineellä uurrettu esim. Äänisjärven rantakallioihin. Etelä-Euroopassa on löydettävissä vastaavia kuvia luolista, mutta ne ovat huomattavasti meidän kalliomaalauksiamme vanhempia.kalliomaalaus1

Luopioisten ainoa maalaus löytyy Salmenkalliolta Evinsalon tyveltä (kuva yllä). Se on läntisimpiä löytöjä ja erillinen. Kuvasta näkyy, että maalauksesta ei enää erota selvästi hahmoja, mutta oikeaksi kalliomaalaukseksi se on kuitenkin todettu. Tämänkin kohteen tarkasteluun paras sää on hieman kostea ja kuulas kevät. Kuivalla kesäkelillä kalliosta ei näy juuri mitään. Maalaukset ovat museoviraston suojeluksessa, joten niiden turmeleminen on paitsi typerää niin myös laitonta. Jyväskylän Halsvuoressa olevan maalauksen edessä pidettiin aikoinaan ilmeisen holtittomasti nuotiota, joka irroitti suuren lohkareen kallion kyljestä ja tuhosi osan maalausta.Jyskänvuori

Nykyajan kalliomaalaukset tuskin kestävät tuhansia vuosia (kuva vieressä). Niiden hahmotkin ovat enemmän symbolisia ja viitteellisiä. Tällainen tavallinen kulkija ei niistä juurikaan mitään ymmärrä, ihmettelee enemmänkin. Näiden graffiittien merkitys on tiedottaminen, siis osittain sama kuin vanhoilla maalauksillakin. Liekö näillä uusilla mitään uskomuksellista merkitystä, tuskin. Saadakseen pyyntionnea kivikauden mies tai nainen maalasi sen eläimen hahmon, jota tavoitteli. Saadakseen kestävät ja voimalliset aseet, maalattiin jousia ja nuolia. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan maalarit eivät suinkaan olleet vain miehiä, naisetkin osallistuivat työhön. Joskus, kun katselee naivistisia kuvia, epäilee myös lasten olleen asialla. Kuviin on kuitenkin suhtauduttava tietyllä hartaudella ja arvokkuudella.

Symboliikkaa

muoto1

’Kun pari viikkoa sitten kävin Kuhmoisten Pyhänpäällä ja sen jälkeen mietin ja katselin kalliomaalausten kuvioita, tuli mieleeni se symboliikka, mikä niihin oletetaan kuuluvan. On varmaan hyvinkin totta, että maalaukset liittyivät metsätykseen tai kalastukseen. Niillä toivottiin parempia saaliita, lepyteltiin jumalia anteliaiksi ja turvattiin metsästysretkien joskus hyvinkin pitkät matkat.

Itse en ole koskaan löytänyt kalliomaalausta, vaikka olenkin niitä toisten löytämiä katsellut, niin täällä Luopioisten Kuivassalmessa kuin muuallakin. Toisaalta samanlaisia merkkejä löytyy myös luonnosta. Ne eivät varmaankaan symboloi mitään, vaan ovat syntyneet sattumalta erilaisten matriaalien jouduttua toistensa läheisyyteen. Olen niitä aina silloin tällöin kuvannut kulkiessani ja miettinyt sitten mielikuvituksen rajoissa niiden sanomaa.

Yläkuva on otettu Laipan erämaa-alueen polulta ja siinä puun juuret risteilevät vihreällä sammalmatolla. Jotenkin minulle tulee siitä mieleen Lappi, poro, vene ja kalastus. Ehkä ajattelen poron sarvia ja sitä kautta Lappia, toisaalta tuulastusta ja sitä veneen keulassa olevaa telinettä, johon ennen kalastajat pistivät palavia puita. Joku toinen saattaa nähdä tuossa kuvassa muuta, vaikka aitauksia, lasten leikkipaikan, nuotionpohjan, elämän puun.muoto2

Tämä toinen kuva on kuin edellisen vastakohta. Nyt sammal (mahdollisesti hohtovarstasammal) on se joka muodostaa kuvion ja kivipinta taustan. Kuva on otettu sammalretkellä Keski-Pohjanmaalla syyskuun alussa. Mitä tuossa sitten saattaisi nähdä: norsu kiipeää mäkeä ylös, avaruuden peto valloittamassa maata, muurahaiskarhu, joka on syönyt liikaa ruohoa, ikkuna, pikkutyttöjen ruutuhyppely. Keksipä itse lisää.

Luonto on täynnä samanlaista symboliikkaa, kun vain jaksaa etsiä ja katsoa. Kun sitten mennään mikromaailmaan, niin tämänkaltaiset viestit lisääntyvät valtavasti. Kun katsoo punkkia mikroskoopilla, voisi luulla kohdanneensa ilmestyskirjan pedon tai kun tuijottelee sammalen soluja, elää kuin pilvilinnoissa kummallisten utumerkkien keskellä. Normaalistihan emme siihen maailmaan pääse, ehkä se tekeekin siitä niin salaperäisen ja viehättävän.

Luonnon symboliikka on syntynyt sattumalta, mutta sen jäljittely ihmisen tekemissä erilaisissa merkeissä ja piirroksissa on harkittua. Niinpä myös kalliomaalausten merkit ovat saattaneet saada symboliset kuva-aiheensa näistä luonnon merkeistä. Entisajan ihmisillä oli tarkka silmä ja jokainen vähänkin poikkeava oli merkillepantavaa ja sille oli löydettävä selitys, mystinen, jumalainen, enteellinen tai symbolinen.’

Syksyn synkkyys?

Pyhänpää

’Näin syksyllä usein synkistellään ja aivan suotta. Podetaan kaamosmasennusta ja valon kaipuuta ja aivan suotta. Olen vähän sitä mieltä, että se on asennekysymys. Kyllähän se täytyy myöntää, että paljon mieluummin katselee maisemaa kesäisen aurinkoisena päivänä tai kuulaana keväisenä aamuna kuin marraskuun pimeydessä. Yllä oleva kuva on otettu muutama päivä sitten, kun ystäväni kanssa olin sammalretkellä Kuhmoisissa. Kuva on otettu Pyhävuorelta, Pyhänpäästä, Päijänteelle ja sen yli. Tämä vuori nimensä mukaan on ollut ihmisille pyhä. Siitä kertovat 1990-luvulla löydetyt kalliomaalauksetkin, joita Pekka Kivikäs löysi sieltä kahdestakin eri paikasta. Muistan olleeni kerran tilaisuudessa, jossa hän esitteli ja kertoi näistä kivikautista maalauksista. Tuo kuva voisi olla kesäkuvakin miksei myös syyskuva. Alhaalla selällä troolattiin kalaa ja harmaalokit kärkkyivät saalista verkonperältä. Aurinko paistoi, oli lämmin, hyvä olo. Emme me mitään erikoisia sammalia löytäneet, karuilta kallioilta, emme edes noita maalauksia, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin synkkä ja pimeä.

Saana2

Tämä toinen kuva on otettu seuraavana päivän metsäautotieltä aamulenkillä. Koira juoksi innoissaan edestakaisin myyrän tai hiiren perässä, hävisi sitten sumuun ja putkahti vettävaluvana takaisin tielle. Tämä on enemmänkin kuva oikeasta syksystä, voisi sanoa ankeasta syksystä. Kuitenkin  pidän myös tämänlaisesta säästä ja maisemasta. Kuinka paljon siinä loppujen lopuksi on värejä, tunnelmaa, elämääkin. Sumu kietoo sisäänsä ja estää näkemästä Päijänteen toiselle puolelle. Kuusimetsä ääntelee tippuvan veden äänellä ja viirupöllö liitää äänettömästi puusta puuhun vierellämme. Koira sen ensin huomasikin ja näytti minulle. Kuljin ja nautin.

Molemmat kuvat kuuluvat syksyyn. Molemmista tilanteista voi todellakin nauttia. Joskus tuntuu, että syksyn hämäryys ja tihkusade virkistävät samalla tavalla kuin keväinen sadekuuro. Liekö elämä koskaan sitä parasta mahdollista. Olemme varmaan rakentuneet sen varaan, että aina pitää miettiä parempaa. Miettiä voi ja kaivatakin, mutta myös nauttia olevasta.’