Löytyi uudelleen

’Viime viikolla kävin pariinkin otteeseen Padasjoen ja Pälkäneen rajalla olevalla laajalla Natura-ohjelmaan kuuluvalla Kurkisuolla. Suo on kuuluisa uhanalaisista kasvilajeistaan, erikoisesta aapa/keidassuorakenteestaan sekä laajojen alueiden ainoasta kunnollisen kokoisesta suojelualueestaan. Siellä on hiljaista, sillä harva paikkakuntalaisia lukuunottamatta tietää suon olemassaolosta. Suosittelen käymään.

Näillä käyntikerroilla laskin punakämmekän määriä, tarkistin muutkin unahalaiset lajit ja kartoitin suon sammallajistoa. Punakämmeköitä löytyi nopealla läpikävelyllä 130 kukkivaa vartta, kaitakämmekkää kaksi vartta, vaaleasaraa mattomaisina kasvustoina kuten ennekin, suovalkku loisti poissaolollaan ja rimpivihvilä ei ollut vielä tunnistettavassa muodossa, joten sen vuoksi siellä on käytävä vielä uudelleen. Verrattuna edellisiin vuosiin näytti siltä, ettei mitään dramaattista ollut tapahtunut. Määrät ovat kuitenkin vuosien saatossa laskeneet ja suovalkun puuttuminen on hämmästyttävää, mutta se on puuttunut jo useita vuosia.

Viiksisammal, 3 x 3 cm kasvusto

Sammalet ovat huonosti tutkittu ryhmä suolla ja sitä oikeastaan menin paikkaamaan. Vanhastaan tiesin siellä olevan muutamia harvinaisuuksia ja viime kesänä löytyi muutama lisää. Nyt kävin suota systemaattisemmin läpi ja hämmästyin muutaman lajin yleisyyttä, joita kuitenkin olin pitänyt harvinaisina. Tällaisia olivat pienen pieni viiksisammal ja laajojen soiden rahkat aaparahka ja kalvasrahka. Myös EH-alueelta puuttuva rämepihtisammal löytyi suon ravinteiselta rämeosuudelta. Sitä oli kuitenkin kovin vähän, vain pari vaivaista vartta ruskorahkamättäässä.

Vanhastaan, kun kartoitin suon kukkakasveja 80-luvulla ja en vielä sammalia tuntenut, muistan nähneeni suolla myös rämekynsisammalen, jonka ei pitäisi olla harvinainen, mutta on kuitenkin minut kokonaan kiertänyt. Niinpä en muistanut sen löytöpaikkaa enkä ollut edes varma, onko koko sammalta Luopioisissa olemassakaan. Nyt on, sillä sammal kasvoi suon pohjoisosissa ravinteisella rämeellä pieninä kasvustoina. Ei se kovin runsas ollut, mutta elinvoimainen kuitenkin. Näin tuli varmistettua, että sammal kasvaa täällä ja saattaapa olla, että silloin 80-luvulla näinkin se juuri tällä paikalla. Varmaan sitä on muuallakin.

Rämekynsisammal

Toinen 80-luvulla näkemäni ja unohtamani sammal on keltasompasammal. Senkin kasvupaikka jäi silloin merkitsemättä tarkemmin muistiin eikä sammalta ole sen jälkeen alueella näkynyt. Sompasammalet ovat riippuvaisia eläinten ulosteista ja siksi ne viihtyvät paikallaan vain hetken. Ehkäpä tämäkin suosammal jostain vielä uudestaan esiin putkahtaa. Kurkisuollakin on edelleen monta mielenkiintoista sammalaluetta katsomatta.’

Uusi hiirensammal2

’Kun hetki sitten postasin Luopioisista löytämästäni uudesta hiirensammalesta, en arvannut, että toinenkin odotti julkistustaan keruupussissa. Kuten silloin totesin, suku on vaikea (myös sammalilla ;-)). Niinpä tätäkin kuvan tupasta pyörittelin pitkän tovin käsissäni, skoopissa ja nettisurfailulla, kunnes päädyin sorahiirensammaleen (Bryum creberrimum). Se vaatii vielä kierroksen ennen kuin määritys varmistuu ja sen jälkeen se voi myös olla jotain muutakin, mutta tällä hetkellä kutsun sitä tällä nimellä. Muutaman kerran on tapahtunut erehdyksiä, mutta se sallittakoon, jos lopulta oikea laji löytyy ja väärä korjataan.

Sorahiirensammal on maassamme huonosti tunnettu laji. Johtuu varmaankin määrityksen vaikeudesta. Sitä tavataan lähes koko maasta, mutta missään se ei ole kovin yleinen tai runsas. Itse löysin sen parin vuoden ikäiseltä hakkuuaukealta, jossa sitä kasvoi muutaman kämmenen kokoisella alueella kuvan mukaisesti mattona. Paikka lienee sille tyypillinen hiekkainen, märkä ja avoin. Kirjallisuuden mukaan sitä on myös rannoilla ja märillä kallioilla. Ehkä sitä voisi luonnehtia hieman pioneerimäiseksi sammaleksi eli se ilmaantuu sinne, missä on avointa paikkaa avautunut kasvualustaksi. Kun paikka umpeutuu, sammalkin häviää.

No, mistä sen sitten tuntee? Siinähän se vaikeus piilee, kun samanlaisia on varmaan kymmenkunta. Onneksi osa putoaa pois tunturikasveina ja osa meiltä löytymättöminä. Tosin eihän nämä vielä sulje näitäkään mahdollisuuksia kokonaan pois. Itse vertasin tuntomerkkejä ruotsalaisen Nationalnyckeln-kirjan avulla. Tämä kirjasarja lienee tällä hetkellä paras määritysopas sammalten osalta. Sammalen lehti on pieni ja suikea, keskisuoni jatkuu kärjen yli, siinä on tyvellä punaista väriä ja suoni on tumma. Näin on monella muullakin. Solujen koon mittasin mikroskoopilla ja se auttoi taas eteenpäin. Pesäkkeen hampaat tsekkasin myös ja niin päästiin pudottamaan muutama laji pois. Lopulta mittasin itiöiden koon ja sain tulokseksi n. 13 µm eli 13 tunannesosa millimetriä. Kirjallisuus kertoi sorahiirensammalella olevan hyvin pienet itiöt. Näin päädyin tähän lajiin, joka siis voi kuitenkin olla jokin muukin, mutta tällä hetkellä on näin. Totuus ratkeaa sitten, kun asiantuntijat ovat sammalen katsoneet.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, mitä minä tällä tiedolla teen? Ensinnäkin on hauska tietää asioita. Toiseksi tämä kertoo siitä, kuinka moniulotteinen ja -puolinen meidän luontomme on. Lisäksi on tietenkin löytämisen ilo ja riemu. Kannattaa siis edelleen koluta monipuolisesti kaikenlaisia paikkoja ja kumartua pienenkin erilaisuuden puoleen.’

Uusi hiirensammal

’Hiirensammalet (Bryum) on yksi vaikeimpia lehtisammalsukuja. Sukuun kuuluu Pohjoismaissa 49 lajia, joista 34 on tavattu Suomesta. Valinnanvaraa siis on. Luopioisista olen tähän mennessä löytänyt kymmenen suvun lajia. Monet muut ovat hyvin harvinaisia ja tavataan vain tietyllä alueella esim. rannikolla tai Lapin tuntureilla.

Kun aloin systemaattisesti merkitä muistiin Luopioisten sammalia levinneisyyskarttoja varten, osasin odottaa, että törmään myös tähän sukuun ja sen lajien tunnistamisen vaikeuteen. Kun sitten olin kerännyt joukon sopivia lajeja, niin vaikeudet alkoivat. Ensinnäkin sammal tuli osoittaa varmuudella kuuluvan juuri tähän sukuun eikä esim. Pohlia-sukuun, jonka versot ja pesäkkeet kovin muistuttavat hiirensammalia. Eroavaisuus löytyy lehdistä, varstasammalilla ei ole lehdissä reunusta eli kapeiden solujen muodostamaa nauhaa aivan lehden reunassa niin kuin hiirensammalialla on. Tarvitaan siis mikroskooppista määritystä. Skooppiin tähystäessään voi sitten samalla katsoa myös lehden keskisuonen pituuden, solujen muodon ja lehden muodon ja värin. Näillä konsteilla pääsee jo huomattavasti pidemmällä, mutta ei aivan loppuun saakka. Joskus pitää mitata solujen leveyksiä ja silloin liikutaan mikrometrin tarkkuudessa. Tarvitaan mikrometriasteikolla varustettu okulaari.

Yllättävän helppo määrittää oli luhtahiirensammal (Bryum cyclophyllum), jonka löysin yllättäen Kortteenpohjalta rantapenkasta kaiken muun sammalmassan keskeltä. Sen lehdet poikkeavat selvästi monen yleisen hiirensammalen lehdistä, sillä ne ovat tylppäkärkiset eikä keskisuonikaan ylety aivan lehden kärkeen. Pesäkkeet tällä sammalella ovat hyvin harvinaisia, joten se on määritettävä lehdistä, jos niitä vain löytää, sillä sammal jää usein vain sentin korkuiseksi. Lehtien pituus ei sekään päätä huimaa, yleensä alle puoli senttiä. Niinpä tässä esiintyvät kuvatkin oli otettava mikroskoopin läpi. Sammal on kuitenkin oma hieno lajinsa ja uusin lisä Luopioisten sammalkasvistoon. Tällä hetkellä lajeja on kasassa 377 kpl.’

Uusitut sammalsivut

Tikanhiippasammal

’Kun viime kesänä sain Luopioisten kasviruudut käytyä läpi, ajattelin jatkossa keskittyä sammallin. Jo syksyllä kiertelin parilla paikalla keräten talteen jokaisen erinäköisen sammaltupsun ja sainkin kasaan kymmeniä lajeja. Samalla löytyi muutama uusikin laji Luopioisten sammalflooraan. Tämä osoitti toisaalta sen, että tuonkaltainen työskentely kannattaa, mutta toisaalta myös sen, että koko alueen kartoituksessa on hirveä työ.

Talven aikana kokosin sitten yhteen kaikkki Luopioisten sammalhavainnot niin omista kuin ystävienkin tiedostoista. Kun sijoittelin löytötietoja kartalle, alkoi vähitellen hahmottua lajien levinneisyyden ohella myös niiden yleisyys. Niinpä jaoin Luopioisten alueen suurehkoihin 25 km2 ruutuihin ja aloin koota sammalkasviota. Piste pisteeltä, kartta kartalta se edistyi. Lopulta minulla oli koneella liki neljäsataa lajikarttaa ja niissä tuhansia pisteitä. Yleisistä lajeista en erillispisteytystä ryhtynyt ollenkaan laatimaan. Esimerkiksi seinäsammal löytyy aivan varmasti jokaisesta ruudusta, jokaisesta metsästä ja niinpä tällaiset lajit merkitsinkin yhdellä suurella pisteellä ruutua kohti.

Sitten alkoi netissä olevien sammalsivujen uusiminen, karttojen sovittaminen niille ja tietojen tarkistaminen. Loppujen lopuksi se vei yllättävän vähän aikaa, viikkoja kuitenkin, kun samalla halusin liittää mukaan myös valtakunnallisen levinneisyyskartan.Yllättävä huomio oli se, kuinka helposti yleistää asioita. Nyt kun oli kartta edessä, saattoi huomata, ettei sammal välttämättä niin yleinen ollutkaan, kuin olin aikaisemmin merkinnyt. Hyvä esimerkki on vaarapykäsammal, jonka olin merkinnyt Luopioisiin melko yleiseksi, mutta kartalta löytyi kuitenkin vain yksi piste eli sammal onkin loppujen lopuksi hyvin harvinainen. Muitakin vastaavia juttuja tuli ilmi.

Tänään sitten päivitin sivut nettiin muiden tutkittavaksi ja korjailtavaksi. Tietenkään kartat eivät ole lopullisia, vaan ne täydentyvät vuosien kuluessa. Osa ruuduista on edelleen aivan tyhjiä, uusia löytöpaikkoja ilmaantuu, pisteitä kertyy lisää ja niin vähitellen Luopioisten sammalkasvio tarkentuu. Kuitenkin jo tälläkin tasolla kartoista pääsee jonkinlaiseen käsitykseen alueen sammallajeista ja niiden runsaudesta.

Kun ryhdyin työtä tekemään, etsin netistä vastaavia juttuja, mutta en löytänyt. Niinpä tässä taitaa syntyä vähitellen maan ensimmäinen kunnallinen sammalkasvio, muita kasvioitahan on tehty aikojen kuluessa enemmänkin. Ehkä tämä toimii yllykkeenä muillekin ryhtyä kokoamaan oman asuinalueensa tai oman pihan sammalflooraa. Helppoa se ei ole, mutta antoisaa.’

Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Kylmä lähestyy

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Eilen satoi muutaman hiutaleen lunta, kun raivasin metsää. Ensi viikoksi on luvattu lisää. Niinköhän se tuo talven ja kylmän. Putkilokasvipuolella viimeiset kukat kukkivat ja lasken ne ensi viikolla saadakseni lokakuun lopun tilastotiedon. Sammalpuolella sesonki jatkuu lumentuloon saakka. Oikeastaan nyt on paras aika etsiä pieniä pioneerisammalia pellonreunoista, rannoilta ja ojanvarsista. Tätä olenkin tehnyt aina, kun aikaa on riittänyt.

Päätin kasvikartoituksen loputtua tehdä jonkinmoisen kartoituksen myös Luopioisten sammalista. Jaoin alueen vain suurempiin (25 km2) ruutuihin ja kerään niiltä lajiston taulukkoon. Ruutu on iso, mutta tätä työtä on mahdoton tehdä neliökilometriruudulla, koska lähes jokainen sammal on varmennettava lupilla tai mikroskoopilla. Kun olen nyt syksyn aikana kiertänyt maastossa, olen aina koonnut pussillisen sammalia mukaani. Näin olen saanut jonkinmoisen kuvan alueen sammalten yleisyydestä. Lopputulos voi olla, että joka ruudussa on pääasiassa samat sammalet ja vain muutamat harvinaisuudet erottuvat massasta. Aika näyttää.

Tällainen menettely on kuitenkin tuottanut jo muutaman yllätyksen eli uuden lajin Luopioisiin. Tosin määrityksen varmennus on vielä kesken. Olen verrannut tätä prosessia oikeuslaitokseen. Itse annan sammalelle määrityksen eli käräjäoikeuden tuomion, sitten lähetän sen ystävälleni Orivedelle, joka antaa hovioikeuden tuomion. Usein sammal matkaa tämän jälkeen Ouluun korkeimpaan oikeuteen, josta tulee päätös aikanaan. Onpa käynyt niinkin, että Oulusta sammal lähtee Turkuun päätuomarin katsottavaksi, olkoon tämä aste sitten vaikka itse Jumala. Niinpä jokin sammal saattaa saada neljä eri tarkastusta ja neljä eri nimeä, ennen kuin se on saanut lopullisen nimensä. Tämä vie aikaa ja osoittaa sen, etteivät nämä sammalet ihan helppoja ole asiantuntijoillekaan.

Viikolla löysin lahokannolta oudon kynsisammalen. Määrityskirjat johtivat minut haprakynsisammalen (Dicranun fragilifolium) kohtaan. Se on kuitenkin täällä suuri harvinaisuus, joten sammal lähtee kierrokselle. Toinen pussinpohjan sammal oli sitten helpompi, itupyörösammal (Odontoschisma denudatum). Ei tämäkään mikään yleinen ole, vaan aika voimakkaasti taantunut laji, mutta se on helppo tunnistaa itumaisista rakennelmista verson päässä. Sekin lähtee kuitenkin tarkistukseen. Näin sammaltietous alueelta lisääntyy. Netistä näitä löytöjä voi sitten käydä tarkastelemassa, kunhan ne sinne kierroksensa jälkeen päätyvät.

Joskus sivuilleni tulee siirrettyä sammallaji liian aikaisin ja sen joutuu sitten sieltä poistamaan. Näin kävi rutakaulasammalelle (Trematodon ambiguus), josta ehdin jo iloita. Oikeus tuomitsi sen yksiselitteisesti nuppisammaleksi (Discelium nudum). Myös muut erehtyvät ja niinpä joudun poistamaan sivuilta kaksi muutakin lajia (Thuidium tamariscinum ja Hygroamblystegium varium), sillä omien että muidenkin kanssa tehtyjen etsintöjen seurauksena näitä lajeja ei ole uudelleen löydetty eikä kerätyt näytteetkään ole oikein määritetty. Näin Luopioisten sammalfrora on sekä lisääntynyt että vähentynyt. Saldo saattaa olla tällä hetkellä pari lajia plussalla tämän vuoden osalta, mutta vielähän on vuotta jäljellä.’

Itärajalla

käenminttu’Olen nyt muutaman päivän ajan retkeillyt maamme itärajan tuntumassa Laatokan Karjalassa (LK). Kasvistollisesti tämä lehtevä kulma on jäänyt vähän unholaan, kun suurin osa luonnonmaakunnasta jäi rajan taakse. Oikeastaan nykyinen LK-luonnonmaakunta on vain Parikkalan kokoinen. Jo viime vuonna keräilin joitakin sammalia ja kas kummaa, ne olivatkin miltei kaikki maakunnalle uusia tai niistä oli vain kirjallisuustietoja. Niinpä tätä matkaa varten kävin taulukot läpi ja kirjasin kaikki mahdolliset ja osin mahdottomatkin täällä tuntemattomat sammallajit paperille. Niitä kertyi toista sataa. Näitä lajeja olen nyt etsiskellyt ja siltä osin täydentänyt maakunnan lajistoa. Näytteitä on tullut kerättyä reippaasti yli sata ja vaikka ne ovatkin edelleen määrittämättä, voi jo nyt sanoa, että uusiakin on löytynyt ihan kiitettävästi, jopa omia eliksiä.

maitikkaSamalla olen silmäillyt myös suurempia lajeja. Viime vuonna tein pari Atlas-ruutua, mutta nyt en niitä alkanut kerätä, sammalissa oli ihan tarpeeksi hommaa. Oikeastaan kun vertaa tätä kasvimaisemaa Hämeen vastaavaan, niin eroja on loppujen lopuksi aika vähän. Kaksi silmiinpistävää uutta lajia täältä löytyi: lehtomaitikka ja punainen käenminttu. Niiden kuvat pistän tähän mukaan. Myös vuohenkelloa on yllättävän paljon. Sitä kun on Hämeessä totuttu pitämään koristekasvina ja korkeintaan puutarhakarkulaisena. Täällä tärmäsin siihen kallio- ja ketokasvina keskeltä metsääkin. Toinen erikoisuus oli keltanokitkerö (kuva alla), jota parista paikasta bongasin ja ehkä sellaiseksi voisi lukea myös huhtahanhikin, jota turhaan olen Luopioisista etsinyt. Täällä se kasvaa pientareilla samalla tavalla kuin peltohanhikki Hämeessä.

Sammalista en nyt ottanut kuvia, niitä kertyi sen verran paljon, etten käyttänyt aikaa kuvaamiseen. Lisäksi ne ovat lähes kaikki jo Luopioisten sammalissa mukana. Uusi tuttavuus oli ituhammassammal, joka yllättäen tuli vastaan lähteisen puron penkalta. Aikanaan otan siitä kuvia ja täydennän sammalsivuille, mikäli luppimääritykseni pitää paikkansa. Vanha sanonta, matkailu avartaa, pitää paikkansa sammalreissuissakin.’

kitkerö

Erotatko?

Heino

’Kuvassa on kaksi sarakasvia: kaislasara (Carex rhynchophysa) vasemmalla ja korpikaisla (Scirpus sylvatica) oikealla. Erotatko ne toisistaan? Sanotaan, että helppoahan tuo on, kun ne kukkivat eli toisessa kukinto on tähkämäinen toisessa röyhymäinen. Kun kartoitusta tekee, ei noita sotke toisiinsa, jos ne kukkivat, mutta entäpä, jos ne eivät kukikaan. Nimittäin varjoisissa paikoissa saattaa kukinta viivästyä tai jäädä poiskin. Kuinka kasvustot silloin erotetaan toisistaan?

Molemmilla kasveilla on noin sentin levyinen poikkileikkaukseltaan M-kirjaimen muotoinen lehti, tupas on samannäköinen, väri sama, lehden pituus sama. Kirjallisuus kertoo, että korpikaislalla on lehdessään yli 40 suonta ja kaislasaralla alle 30. Ryhdypä metsässä laskemaan! En ole viitsinyt. Kaislasara on vaaleamman vihreä, melko usein. Ei riitä määritysperusteeksi. Korpikaisla on paljon yleisempi. Täällä Hämeessä on molempia lähes yhtä tieheään. No, itse olen erottanut kasvit tarttumalla lehteen kiinni puolivälistä ja vetämällä sen käteni läpi. Saran lehti on pitkäsuippuinen eikä sen keskisuoni tunnu kovana käteen, kaislan lehti on typäkämpi ja kärjen paksunnos tuntuu selvästi. Tällä konstilla olen saanut määritettyä lähes kaikki kasvustot. Usein määrityksen varmentaa se, jos kukkia ilmaantuu myöhemmin tai sitten löytää vanhan kukinnon maatuvien lehtien keskeltä.

Onnea määritykseen!’

Vuoden yhteenvetoa

Kaamos

Kaamos on saanut jo väriä loppusyksyn harmauteen verrattuna. Kunhan lunta tulisi vielä vähän lisää, alkaisi tuntua paremmin talvelta.

’Vuosi on vaihtunut ja on yhteenvedon aika. Luopioisten kasvimaailma oli tarkastelun pääasiallisena kohteena viime vuonnakin. Asetin itselleni vuosi sitten kaksi päämäärää: saada Luopioisten kasvikartoitus loppuun ja löytää alueelle uutta lajistoa. Edellinen tavoite ei toteutunut kokonaan. Kartoitus jatkui, mutta vieläkin jäi tekemättä toista kymmentä neliökilometriruutua. Kolusin ruutuja eri puolilla aluetta, etenkin Aitoossa. Siellä ovat myös vielä tekemättömät ruudut. Uusia lajeja alueelle ei kartoituksessa löytynyt. 

Tavoitteen toinen osuus eli uusien lajien löytyminen toteutui paremmin. Putkilokasvien uutuuksina merkitsin listoihin kananhirssin (Echinochloa crus-galli), joka ilmaantui kukkapenkkiin Padankokskella, marjasavikan (Chenopodium foliosum), joka samalla tavalla esiintyi satunnaisena Ämmätsässä, konnantataren (Bistorta officinalis), jota löytyi villiintyneenä koristeena ja harmion (Berteroa incana), jonka satunnaisesiintymä löytyi Rautajärveltä. Näitä en vielä ole ehtinyt siirtää sivuille, mutta tässä talven aikana sekin tapahtuu. Luopioisista löydettyjen kasvilajien kokonaismäärä on nyt 746 lajia.

Vielä paremmin toteutui muiden ryhmien osalta: uusia sammalia löytyi kymmenen, jäkäliä seitsemän ja mikrosieniä 62 lajia. Sammalia Luopioisista on nyt löytynyt 350 lajia, mutta lisäksi kohtaan muita sammalia on liitetty 96 lajia, joiden kasvualueet ovat Luopioisten ulkopuolella. Jäkälistä edelleen puuttuvat lähes kokonaan rupijäkälät, joista minulla ei ole tarvittavaa kirjallisuutta määrityksen tueksi. Mikrosienet liitin kasvisivuille vasta viime helmikuussa ja nykyinenkin lajimäärä on vasta pieni osa todellisesta määrästä. Tämä osio varmaan kasvaa tulevaisuudessa.

Iloinen olen kaikista löydöistä, mutta erikoisesti muutamien sammalten löytymisestä alueelta. Isotumpurasammalen, josta oli erillinen postaus viime vuoden lopulla, löytyminen Rankkimäen jäteaseman kentältä miellytti erityisesti. Myös pieni ojakielisammal ja sarvisammal olivat mukavia tuttavuuksia. Näistä kaikista tuli kerättyä myös näytteet. Vaikka vuoden alussa päätin, että rajoitan näytteiden keruuta, kun niitä alkaa olla joka paikassa, niin siitä huolimatta olen liimannut tai pussittanut liki viisisataa näytettä viime vuoden aikana. Tänä vuonna täytynee sitä uudelleen vakavasti harkita.’

Väitös

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.