Vuoden yhteenvetoa

Kaamos

Kaamos on saanut jo väriä loppusyksyn harmauteen verrattuna. Kunhan lunta tulisi vielä vähän lisää, alkaisi tuntua paremmin talvelta.

’Vuosi on vaihtunut ja on yhteenvedon aika. Luopioisten kasvimaailma oli tarkastelun pääasiallisena kohteena viime vuonnakin. Asetin itselleni vuosi sitten kaksi päämäärää: saada Luopioisten kasvikartoitus loppuun ja löytää alueelle uutta lajistoa. Edellinen tavoite ei toteutunut kokonaan. Kartoitus jatkui, mutta vieläkin jäi tekemättä toista kymmentä neliökilometriruutua. Kolusin ruutuja eri puolilla aluetta, etenkin Aitoossa. Siellä ovat myös vielä tekemättömät ruudut. Uusia lajeja alueelle ei kartoituksessa löytynyt. 

Tavoitteen toinen osuus eli uusien lajien löytyminen toteutui paremmin. Putkilokasvien uutuuksina merkitsin listoihin kananhirssin (Echinochloa crus-galli), joka ilmaantui kukkapenkkiin Padankokskella, marjasavikan (Chenopodium foliosum), joka samalla tavalla esiintyi satunnaisena Ämmätsässä, konnantataren (Bistorta officinalis), jota löytyi villiintyneenä koristeena ja harmion (Berteroa incana), jonka satunnaisesiintymä löytyi Rautajärveltä. Näitä en vielä ole ehtinyt siirtää sivuille, mutta tässä talven aikana sekin tapahtuu. Luopioisista löydettyjen kasvilajien kokonaismäärä on nyt 746 lajia.

Vielä paremmin toteutui muiden ryhmien osalta: uusia sammalia löytyi kymmenen, jäkäliä seitsemän ja mikrosieniä 62 lajia. Sammalia Luopioisista on nyt löytynyt 350 lajia, mutta lisäksi kohtaan muita sammalia on liitetty 96 lajia, joiden kasvualueet ovat Luopioisten ulkopuolella. Jäkälistä edelleen puuttuvat lähes kokonaan rupijäkälät, joista minulla ei ole tarvittavaa kirjallisuutta määrityksen tueksi. Mikrosienet liitin kasvisivuille vasta viime helmikuussa ja nykyinenkin lajimäärä on vasta pieni osa todellisesta määrästä. Tämä osio varmaan kasvaa tulevaisuudessa.

Iloinen olen kaikista löydöistä, mutta erikoisesti muutamien sammalten löytymisestä alueelta. Isotumpurasammalen, josta oli erillinen postaus viime vuoden lopulla, löytyminen Rankkimäen jäteaseman kentältä miellytti erityisesti. Myös pieni ojakielisammal ja sarvisammal olivat mukavia tuttavuuksia. Näistä kaikista tuli kerättyä myös näytteet. Vaikka vuoden alussa päätin, että rajoitan näytteiden keruuta, kun niitä alkaa olla joka paikassa, niin siitä huolimatta olen liimannut tai pussittanut liki viisisataa näytettä viime vuoden aikana. Tänä vuonna täytynee sitä uudelleen vakavasti harkita.’

Väitös

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.

 

Tammikuun kukkia

vesiheinä

’Kävin tänään pikipäin maalla Luopioisissa. Koska joulukuun alussa maa oli lumen peitossa, en saattanut tehdä kukkakartoitusta edelleen kukkivista kasveista. Niinpä tein sen nyt tammikuun alussa, koska maa oli lumeton. Kiersin aika nopeasti saman reitin kuin syksylläkin. Päällisin puolin kukat olivat kuihtuneet, heinät laonneet ja kasvit vaipuneet talvilepoon. Kuitenkin löytyi myös kuvan mukaisia reheviä kasvustoja. Pihatähtimö eli vesiheinä on todellisuudessa kuvattu syksyllä, mutta kasvimaan laidassa oli lähes samassa vedossa olevia kasvustoja. Nuput näyttivät siltä, kuin ne voisivat millä hetkellä tahansa aueta. Siinä siis ensimmäinen tammikuun kukka.

Puutarhapolun jälkeen kiersin kellarin kupeelle katsomaan, onko saunakukasta mitään jäljellä. Yllätyksekseni löysin sen kukkivana. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät kukat olleet enää mitään kesän loistokkaita, pystyjä ja ylväitä, vaan nuokkuvia rääsyjä, joista puuttui terälehtiä ja kehräkukatkin olivat harmaantuneet eli siis kuolleet, mutta kukkia kaikitenkin. Siitä löytyi toinen laji tammikuulle.

Kasvilavassa olen kasvattanut kesällä yrttejä, salaatteja ja mausteita. Se on suojattu sivuilta ja täytetty rehevällä kompostimullalla. Katselin tarkaan löytyisikö kukkivia rikkakasveja. Peipit olivat kuitenkin pudottaneet kukkansa, vaikka lehdet olivatkin vielä vihreät. Lutukat olivat nuutuneet ja laskeutuneet mullalle lepäämään. Pillikkeistä ei näkynyt jälkeäkään. Mutta mikäs pilkisteli ruohosipulin takaa, nurmihärkkihän se. Kukkaa tuolta kasvilta en enää löytänyt, mutta aivan samalla tavalla kuin vesiheinälläkin, turpeat nuput olivat valmiit avautumaan ja pilkistipä verholehtien rakosesta hieman valkoista terälehteäkin. Niinpä tulkitsin sen kolmanneksi tammikuun kukaksi.

Nyt palasin takaisin pihaan ja mikäs tulikaan vastaan aivan vanhan navetan edessä. Sen ikkunoiden alla olin kukituttanut pari vuotta sitten kaupasta ostamiani orvokkeja. Siinähän aivan seinän vieressä kukki komeasti tarhaorvokki eli villiytynyt koristeorvokki, jonka siemenistä jotkut aina itävät ja levittäytyvät kukkapenkin ympäristöön. Sitkeä sissi, tuumasin ja merkitsin neljännen tammikuun kukan muistivihkoon.

Sitten alkoikin tuskien taival, sillä piha näytti kuolleelta vihreältä aavikolta. Sellainenhan kynitty nurmikko on, se ei kuki eikä kukoista. Kiersinkin metsän puolelle ja siellä pientarella kasvoi viides tammikuun kukka. Oikeastaan se oli heinä, kylänurmikka, mutta kun se on ennekin saanut olla kukkien joukossa kasvikartoituksissa, niin olkoon nytkin. Nurmikka on yksivuotinen ja siksi se tekee kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tuskin sen tammikuisista kukista siemeniä koskaan tulee, mutta eihän yrittänyttä laiteta.

Kaikista ponnisteluista huolimatta enempää kukkia en löytänyt. Ystäväni puutarhassa Orivedellä näsiä puhkesi kukkaan joulupäivänä. Minun reitilleni ei näsiää kuulunut enkä mennyt sitä erikseen katsomaan metsän puolelle. Riittäköön siis nämä viisi tammikuun kukiksi. Rikkaruohojahan ne ovat mutta sinnikkäitä sellaisia. Kaikki muut kukat ovat siis talvilevossa, vaikka talvi viipyykin – tulleeko koskaan.’

Vuosikatsaus

Varvarinkulma

’Meillä ihmisillä on monella taipumus tehdä elämästään tilasto; mitä on tullut tehtyä, nähtyä,  toimitettua. Vuoden loppu on inventaarioiden aikaa kaupallisessa maailmassa mutta myös ainakin minun elämässäni. Vuoden kierto on tullut taas siihen kohtaan. Joskus miettii, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman aikaa. Moni meidän mielestämme alkukantainen ihmisyhteisö ei mittaa aikaa, ei tiedä kuinka vanhoja ollaan tai mikä on ihmisen ikä. Nyt eletään, sitten kuollaan!

Tässä blogissa olen tämän vuoden aikana julkaissut 30 kirja-arviointia ja 128 muuta kirjoitusta. Lukemistani kirjoista olen arvioinut noin puolet. Muut artikkelit ovat pitäneet sisällään mm. luonnonilmiöitä, retkiä, uusia löytöjä, tiedotuksia ja erilaisia kannanottoja. Monet kirjoitukset ovat syntyneet retkillä havaituista erikoisista ilmiöistä.

Blogi syntyi aikoinaan kasvisivujen kylkiäiseksi ja sen oli tarkoitus tiedottaa uusista löydöistä ja mielenkiintoisista retkipaikoista. Ehkä se on edelleenkin tämän blogin päätarkoitus, vaikka matkalla on tullut mukaan paljon muutakin, esim. kirja-arvioinnit.

Mitä uutta sitten löytyi tämän vuoden aikana? Ensinnäkin Luopioisten kasvikartoitus lähenee loppuaan. Kartoitin 22 uutta ruutua ja täydensin muutamaa vanhaa. Jäljellä on vielä n. 30 kokonaan tekemätöntä ruutua lähinnä Aitoon suunnalta. Mitään mullistavan hienoja paikkoja ei löytynyt. Neljä uutta lajia kuitenkin merkittiin kasvioon: etelänhoikkaängelmä, ojakaali, keltapeippi ja piiankieli. Näistä kaksi ensimmäistä ovat uhanalaisia (VU) ja kaksi jälkimmäistä lähinnä satunnaiskasveja. Edelleenkin alueelta puuttuu muutama siellä melko varmasti kasvava laji, joten haasteita löytyy myös tulevaisuuteen. Hienoja löytöjä olivat myös ahonoidanlukko, pensaikkotatar ja sahalehti, joista oli tiedossa vain vanhoja tai jo kadonneeksi luultuja löytöpaikkoja.

Sammalten osalta vuosi oli antoisampi, sillä uusia tai uudelleen löydettyjä lajeja havaittiin peräti 22 lajia. Ne on merkitty sammallajiluetteloon merkinnällä UUSI!. Näistä lajeista ei mikään ole perin järisyttävä, lähinnä silmälläpidettäviä ja aivan tavallisia. Kuitenkin esim. tammihiippasammal on uusi laajalle alueelle, samoin käyrälehtirahkasammal. Jälkimmäinen löytyi Luopioisten tämän hetken ainoalta tunnetulta letolta, joka sekin löytyi viime kesänä. Niin vähiin ovat käyneet Etelä-Suomen ravinteiset suot.

Jäkälät jäivät tänä vuonna kovin vähälle huomioille. Olen odotellut rupijäkälistä kertovan kirjan ilmestymistä. Luetteloihin taisi tulla vain yksi uusi laji, norjantorvijäkälä. Rupijäkälät ovat kaksi kolmasosaa kaikista lajeista, joten niissä olisi paljon tutkittavaa, ovat vain niin vaikeita.

Mikrosienten osalta kesä olisi ollut suotuisa, mutta aika ei antanut periksi kiertää vain niitä etsimässä ja kun keskittyi kartoitukseen, jäivät sienet sivuun. Niinpä lajimäärä on edelleen vaatimaton. Tulevan vuoden aikana on tarkoitus saattaa taudinaiheuttajasienten osio julkaistuksi kasvisivuilla. Tähän asti siellä on ollut vasta joitain kokeiluja ilman linkitystä.

Luonto on täynnä ihmeteltävää eikä sitä loppuun asti pysty ammentamaan koskaan, mm. yläkuvan itiöpesäkkeellinen lettosiipisammal. Niinpä ensi vuodeksi voi rauhassa asettaa tavoitteeksi muutaman uuden lajin löytämisen, uusien sivujen julkaisun ja hauskojen kirjojen lukemisen. Paineita ei kuitenkaan pidä ottaa liikaa.’

Lajien levinneisyydestä

Sinivuokkokartta’Usein tulee miettineeksi, kuinka laajalle joku meillä yleinen laji on maailmalla levinnyt. Kirjoista voi lukea, että lajia tavataan esim. Euroopasta tai Euraaisiasta, mutta tarkempi tieto puuttuu. Kun lähetin tämän vuoden havaintoja Kasvimuseolle, sain paluupostissa nettiosoitteen, josta pääsee vilkaisemaan maailmanlaajuisia karttoja lajien levinneisyydestä. Hain heti esiin sinivuokon kartan. Kaappasin sen tuohon otsikkokuvaksi. Eli siinä on sinivuokon levinneisyys maapallolla; aikalailla eurooppalainen laji se näyttää olevan. Joitakin pisteitä löytyy niin Amerikasta kuin Japanistakin. Ne sinivuokot lienevät kulkeutuneet sinne ihmisten mukana.

Kuinka luotettava tällainen kartta sitten on? Siihen on koottu vain ilmoitetut havainnot ja tietenkin vain niista maista, mistä tiedostoja on järjestelmään lähetetty. Esimerkiksi Itä-Eurooppa tuntuu suurelta osin puuttuvan. Sen näkee havaintopisteiden suorasta itärajasta. Myöskään kaikkien maiden kartoitus ei ole yhtä pitkällä kuin esimerkiksi meillä. Karttaa voi tsuumata tarkemmaksi +-painikkeella. Sinivuokon Suomen levinneisyys näkyy seuraavasta kuvasta.

sinivuokkokartta2

Tästä kartasta huomaa heti, kuinka vuokko on keskittynyt eteläiseen osaan maatamme, mutta ei varmaankaan noin epätasaisesti. Miksi se esiintyisi tuollaisina ryppäinä? Kun karttaa edelleen lähentää esim. Pälkäneen kohdalle, huomaa, että siellä pisteet ovat aika säännöllisesti kunnan rajoja myöten. Seuraavassa kuvassa sinivuokon kasvualue Pälkäneen ja sen ympäristön kohdalta.

sinivuokkokartta3

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettei sinivuokkoa kasvaisi Pälkäneen kunnanrajan ulkopuolellakin yhtä runsaana kuin sisäpuolella. Sitä ei vain ole sieltä kartoitettu eikä ilmoitettu rekisteriin. Niinpä näiden karttojen käyttö onkin vain suuntaa-antavaa, sikäli kuitenkin mielenkiintoista. Kävipä ilmi samasta Kasvimuseon palautteesta, että Pälkäne on Suomen toiseksi tarkimmin havainnoitu kunta kasvien osalta. Vain saaristokunta Parainen ohittaa sen havaintojen lukumäärässä.

Noihin karttoihin pääsee tutustumaan osoitteessa http://www.gbif.org. Aukeavan etusivun ylälaidassa on valikko Data, josta valitaan Explore species. Hankaluutena voi olla ainoastaan se, että hakusanan pitää olla lajin tieteellinen nimi. Samasta sivustosta löytyy toki muidenkin eliöiden levinneisyyksiä kuin vain kasvien, mutta ainakin itse huomasin siellä aikamoisia kummallisuuksia, juuri havaintojen epätasaisesta ilmoittamisesta johtuen. Katsopa vaikka suden levinneisyyttä, siis Canis lupus. Suomen osuus on kokolailla nolla, mutta Ranska lienee suden luvattu kotimaa nykyään. No, näihin juttuihin on aina käytettävä myös tervettä järkeä, mutta kaikesta huolimatta mielenkiintoisia retkia eliöiden levinneisyyskarttojen äärellä, eikä unohdeta sitä, että Suomen kasvien levinneisyydet löytyvät hienoimmin osoitteesta kasviatlas.’

Syyskesän yllätys

ojakaali

’Eilinen päivä toi Luopioisiin uuden kasvilajin. Olin aamulla lähtenyt tarkastamaan vesikasvillisuutta Kaukkalaan Urkanjärvelle, mutta innostuin siinä samalla kartoittamaan kasvillisuutta laajemminkin. Niinpä törmäsin kuvan kasviin aivan yllättäen. Tai ei kai noin pienen kasvin kohdalla voi puhua törmäämisestä. Täytyy tunnustaa, että kumarruin traktorin tekemässä urassa kasvavan kasvi puoleen varmistaakseni siinä kasvavan orvontädykkeen, joka vielä puuttui lomakkeestani. No, eihän se mikään orvontädyke ollut, vaikka sen ehytlaitaiset tehdet muistuttavatkin tätä aika paljon. Kyseessä oli aivan muu kasvi, ojakaali.’

Ojakaali (Lythrum portula) kuuluu rantakukkakasveihin eikä voisi hetimiten ajatellakaan, että iso punakukkainen rantakukka (Lythrum salicaria) kuuluu samaan sukuun ja on siis sen lähilaji. Ojakaali on yksivuotinen, kosteiden alustojen kasvi, joka tekee runsaasti siemeniä turvatakseen olemassaolonsa. Sen kukat ovat pienet, punertavat, terälehdettömät ja sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Lehdet ovat sentin mittaiset, lusikkamaiset ja usein punertavat. Kasvi esiintyy Suomessa yleisenä vain Lounais-Suomessa. Muualla maan eteläisissä osissa se on harvinainen ja harvalukuinen. Niinpä se onkin luokiteltu uhanlaisuudessa vaarantuneeksi lajiksi (VU) lähinnä sopivien kasvupaikkojen häviämisen vuoksi. Kasvutavaltaan se kuvan mukaisesti rönsyilee pitkin avoimen savi- tai mutamaan pintaa kiinnittyen juurillaan useasta kohtaa maahan.

Löytämäni kasvusto oli melko runsas. Kasvia kasvoi etsinnän jälkeen lopulta useassa paikassa pellon reunapalteessa ja huonokuntoisen peltotien painanteissa. Sen kasvustot olivat tiiviitä kämmenen kokoisia tai suurempia ja kasvi näytti voivan kasvupaikallaan hyvin. Olin kyllä odottanut löytäväni tämän kasvin jostakin Luopioisten alueelta, koska sitä kasvaa harvakseltaan muuallakin Etelä-Hämeen alueella, lähinnä Kuhmalahden Pohjanlahden rantamudalla, mutta siitä huolimatta löytö oli pieni yllätys. Aikaisemmin sitä on löydetty Irja Martikaisen toimesta 1920-luvulla ja Urho Mäkirinnan avulla 1950-luvulla. Kummankaan tarkkaa löytäpaikkaa en tiedä, jotta voisin käydä tarkastamassa paikan uudelleen.

Mikä sitten on ojakaalin tulevaisuus? Ojakaali siementää runsaasti ja leviää sopiville kasvupaikoille laajoiksi kasvustoiksi, mutta se ei kestä isompien kasvien varjostusta eikä kilpailua. Nyt pelto oli kylvetty ohralle ja reunoihin oli jäänyt kasville sopivaa kasvutilaa, mutta jos pellon viljely lopetetaan, niin kuin valitettavasti usein näinä päivinä maaseudulla käy, ei kasvi jaksa sinnitellä heinikossa montaakaan vuotta. Lähistöllä ei ole sille sopivaa avointa aluetta, jossa kasvupaikkavaatimukset toteutuisivat. Silloin sille käy niin kuin toiselle vastaavanlaiselle pienelle yksivuotiaalle hetekaalille (Montia fontana), joka hävisi ainoalta luopioislaiselta kasvupaikaltaan Kuohijoelta juuri pelltojen hylkäämisen vuoksi. Kumpikin saattaa säilyä siemenpankissa pitkäänkin ja kun peltoa taas muokataan, nousee kasvikin kukoistamaan. Toivoa sopii ojakaalille pitkää ikää.

Lukon uudelleen avaaminen

lukko

’Tänään aloitin kasvikartoituksen Luopioisissa. Tavoite on saada parikymmentä neliökilometriruutua tehtyä ennen kasvukauden loppumista. Valitsin helpon ruudun näin alkajaisiksi, jottei tule rimakauhua. Kolmen tunnin kuluttua kasassa oli 230 lajia ja taivallusta viitisen kilometriä. Ruutuun sattui suurimmaksi osaksi erilaisia metsiä, vähän pakettipeltoa ja metsäautotietä. Yhdessä kulmassa oli vanha maatalo. Ajattelin jättää sen pois näin aluksi, siellä on varmaankin vain luhistuneita rakennuksia ja sen mukaista kasvillisuutta, ehkä jokunen vanha koristekasvijäänne. Onneksi en tehnyt näin, vaan menin reippaasti pihaan, jossa vanha isäntä sahasi rankoja poikki polttopuiksi. Juttu alkoi heti luistaa, kun löydettiin yhteisiä tuttuja ja niinpä päädyin heidän hyvinhoidettuun pihaansa. Keskellä pihamaata kukoisti yksi komeimmista kedoita, mitä olen täällä pitkään aikaan nähnyt. Syy sen olemassaoloon oli taannoin palanut navetta, jonka jäänteet raivattiin pois ja tilalle tuotiin autokuormittain soraa. Nyt siinä kasvoivat päivänkakkarat, apilat, kuismat ja kellot sulassa sovussa kauniina mattona. Tuntui melkein rikokselta astua niiden sekaan katsomaan, mitä muuta sieltä voisi löytyä.

Otsikon ja kuvan avulla on helppo arvata, mitä löysin. En ollut uskoa silmiäni, kun päivänkakkaroiden keskeltä sojotti noidanlukon itiöpesäke. Kun kaivoin sen lehden esiin hämmästyin vielä enemmän, sillä kyseessä olikin ahonoidanlukko (Botrychium multifidum). Tämän kasvin olen nähnyt Luopioisissa vain yhden ainoan kerran ja löydetyltä paikalta se on hävinnyt jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli lukon uusi tuleminen alueen kasvistoon. Siis huikea löytö heti näin alkajaisiksi. Pengoin koko kedon, mutta tätä yhtä yksilöä enempää en kasvia löytänyt. Juttelin talonväen kanssa ja sain kuulla, että ruohonleikkuukone ei tuohon ketoon pääse. Alue niitetään sitten syksyllä, kun kukat ovat jo kuihtuneet ja niinpä se onkin seuraavana vuonna entistä ehompi. Näin noidanlukkokin säilyy siellä tuhoutumatta.

Voi kuinka pienestä asiasta voi tulla onnelliseksi!’

Retken jälkeen

tsuomas

’Viikko vierähti joutuisasti kuin huomaamatta, vaikka paljon ehti tapahtuakin. Kuva on otettu retken tukikohdasta Tsuomasvarrin harjanteelta kohti samannimisiä järviä ja autiotupaa. Se näkyy järvien välisellä niemekkeellä. Muutaman päivän vierailulla maisema tuli tutuksi, samoin alueen kasvit. Kiersin vaaran rinteet ja juuret etsien sammalia ja kartoittaen kasvillisuutta. Alue on melko huonosti tunnettua ja siksi olin erityisen kiinnostunut löydöistäni. 

Tsuomasvarri sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Pulmankijärven eteläpuolella Utsjoen kunnassa. Päästäkseen sinne on ajettava aivan maamme pohjoisimpaan kolkkaan Nuorgamiin ja sieltä tunturien yli järven eteläpäähän. Retken ajaksi sattui kovin helteinen sää ja kuudentoista kilometrin taivallus yli tunturien autiotuvalle ei ollut ihan helppo juttu. Kuumuus ja kostea ilma väsyttivät. Kuvan maisema on vihreä, mutta vaaralla ja tuvan ympärillä näkyvä ruskeus johtuu kuolleista koivuista. Muutaman vuoden aikana massoittain esiintyneet tunturi- ja koivumittarit söivät koivuista lehdet ja puut kuolivat. Muistan näin käyneen myös aikoinaan Utsjoen länsiosissa 1970-luvun alussa, eivätkä vieläkään kaikki alueet siellä ole tuhosta toipuneet. Näin käy varmaan täälläkin.

tsuomas2

Tältä näytti majapaikka. Tupa on vanha, jo monet ajat kokenut. Uudistuksen myötä se on saanut eteensä toisin päin olevan lisäosan, jossa sijaitsee eteinen, puuliiteri ja yllätys yllätys ensimmäinen autiotuvalla tapaamani sisävessa. Onko se kesähelteillä ihan hyvä ratkaisu, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä. Tuvassa mahtuu nukkumaan säällisesti kuusi henkeä, mutta kuten hyvin tiedetään, sopu sijaa antaa. Meitä oli ekana yönä paikalla kahdeksan henkeä, onneksi osa teltassa. Muuten sainkin sitten pitää kämppää yksin hallinnassani, mitä nyt etiäiset pariin otteeseen uhittelivat lisäväellä. Todellisia ei sitten kuitenkaan ilmaantunut.

Kasveista ja sammalista kerron toisella kertaa, kunhan ensi ehdin ne kaikki käydä läpi. Keruuksia tuli toista sataa ja niinpä rinkka taisi olla paluumatkalla painavampi kuin mennessä. Tsuomasvarri on itäisen Lapin ainoita emäksisiä tuntureita, joten sen kasvillisuuden odottikin olevan erilaista kuin muilla tuntureilla ja olihan se, ainakin rehevämpää ja lähteiden reunat olivat järjestään ravinteisia lettoja. Paljon kauemminkin siellä olisi viihtynyt, mutta nykyihminen on kiireinen, ehkä toisella kertaa. Voin kyllä suositella retkeilyä tuolla alueella, mutta silloin on otettava huomioon, että saappaat ovat melko välttämättömät ja retkipolulla kannattaa pysytellä. Alue on soista ja lukumääräisesti maamme järvirikkainta aluetta. Maisemallisesti se ei ole jylhää, mutta avaraa ja kaunista.’

Lappi kutsuu

lappi kutsuu

’Mikä se on se Lapin kutsu? Mikä on hulluus, joka iskee muutaman kerran vuodessa? Mikä on Lapin kuuluisa vetovoima? En osaa vastata. Näin vain on. Niinpä suuntaan sinne viikoksi taas kerran. Poropolku vie eteenpäin ja määränpää on aina seuraavan tievan takana. Tällä kertaa ehkä ei ihan niin. Tarkoitus on viipyä parin tunturin alueella, tehdä muutama kasviruutu, katsastaan alueen sammalet, ottaa valokuvia ja nauttia. Siinäpä on sitten muistoja ja katseltavaa talvi-illoiksi. Blogi on myös kesätauolla sen aikaa. Hyvä onkin, sillä palvelimella on ollut jotain ongelmia liian runsaan liikenteen vuoksi.’

Jäkäläsivut

keuhkojakala

’Talvi on aikaa, jolloin maastotyöt havaintojen parissa luonnollisesti vähenevät tai jopa taukoavat kokonaan. Pakkanen hillitsee ainakin minua, samoin paksu lumipeite. Silloin on mahdollisuus paneutua kesäisten havaintojen työstämiseen. Kun kaikki ilmoitukset erilaisiin reksitereihin on tehty, voi vaikka tehdä nettisivuja. Parin vuoden aikana vähitellen edenneen jäkäläsivuston ensiversion sain eilen julkaisukuntoon ja liitettyä Luopioisten kasvisto-sivuille. Nyt julkaistu sivusto ei ole missään mielessä vielä valmis. Kuvattuina on parisataa lähinnä suurjäkälää, mutta valtaosa pienistä rupijäkälistä puuttuu. Samalla tavalla kuin putkilokasvi- ja sammalsivuillakin myös näillä sivuilla on virheitä, joita korjailen sitä mukaa kun ehdin ja saan tietooni. Niinpä toivonkin sivuilla vierailevien kommentoivan löytämistään puutteellisuuksista, jotta voin niitä korjata. Varsinkin tiedot uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, kuten kuvassa olevasta raidankeuhkojäkälästä (Lobaria pulmonaria), ovat tervetulleita.’

’Toivon, että viihdytte jäkäläsivuilla.’