Pohjoisen kukkaloistoa

kurjenkanerva

’Kun pyörii vain omissa nurkissa, ei aina muista, että muuallakin on kuvattavaa, katsottavaa, ihailtavaa. Lapin monet kasvit ovat pieniä mutta kauniita. Niiden puoleen on kumarruttava jopa ryömittävä ja sittenkin  niiden hauras kauneus saattaa paljastua vasta otetusta kuvasta. Kokosin tähän esimerkiksi muutaman tällaisen kasvin äskeiseltä Lapinmatkaltani.’

sielikkö

’Ylin kuva esittää kurjenkanervaa, joka on hyvin yleinen tunturikankailla. Kuva on otettu Piessijängältä Karigasniemeltä, jossa pysähdyimme katselemaan paitsi Ailigas-tunturin karua jylhyyttä, myös Lapin lintuparatiisina tunnetun järven ja jängän lintumaailmaa. Nähtyä tulivat vesipääskyt ja tunturikihut, merikotka ja monet pienet kahlaajat. Yläkuva esittää sielikköä kaikessa kauneudessaan.’

vaivaispaju

’Kun täällä etelässä raivaa ojien pajupensaita raivaussahalla ja yrittää aukoa rantaan näköalaa, ei aina muistakaan, että pohjoisen pajut saattavat olla maanalaisia niin kuin vaivaispaju, jonka eminorkot ovat kuin kauniita kukkia tunturikankaalla. Kasvin varret ovat maanalaisia ja siellä se rönsyilee moneen suuntaan nostaen vain lehtituppaat ja kukat maanpinnan yläpuolelle.’

tunturikohokki

’Tämä kasvi, tunturikohokki, piti mennä kuvaamaan Norjan puolelle Vesisaareen, sillä se on melkoinen harvinaisuus Utsjoen Lapissa. Olen sen tainnut vain kerran nähdä siellä vuosia sitten. Tässä sen kukat ovat jo hieman ohikukkineet ja vaalenneet, mutta tunnistettavissa kuitenkin.’

’Kun kerran sillä suunnalla liikuttiin, piti käydä katsastamassa myös tenonajuruoho. Se on tavallisen kangasajuruohon pohjoinen serkku eli alalaji ja erotettavissa suuremman kukan avulla. Se onkin tyypillistä pohjoisen kasveille, että kukkien koko on suhteessa kasvin kokoon suurempi kuin täällä etelässä. Mistä lie johtuu? Paljon muutakin tuli kuvattua, ehkä pistän ne esille toiste, esim. linnut, joita sinne oikeastaan mentiin katsomaan.’

Raunioinen


raunioinen’Lapinmatkan jälkeen on hyvä rauhoittua hämäläisessä metsässä. Niinpä vaelsin Rimpunmaan kallioille etsimään mielenkiintoisia sammalia. Vanhastaan muistin kartoituksen yhteydessä löytämäni raunioisen ja ajattelin sen lähellä olevan muutakin mielenkiintoista. Enkä erehtynyt.’

Tummaraunioinen ei ole yleinen kasvi. Aina kun sen löytää huokaa ihastuksesta. Se on jotenkin niin puhdas omassa kauneudessaan ja vaikka se onkin itiökasvi eikä tee kaunista kukkaa, niin ’pillerimäinen’ ulkomuoto ja kanelinruskeat itiöpesäkkeet korvaavat kukkakasvin värit ja muodot.

Luopioisista on löytynyt vain tämä yksi laji raunioisia, mutta kovasti on tehty töitä liuskaraunioisen löytymiseen. Vielä se ei ole tuottanut tulosta, mutta toivotaan kuitenkin jatkossa. Tummaraunioista kasvaa harvinaisena parhailla ravinteisilla kallioalueilla. Graniittikallioilta se puuttuu, mutta löytyy joidenkin liuskekallioiden pystysuorasta raosta varjosta kolojen perältä tai muiden kasvien takaa. Runsaimmat esiintymät ovat Rimpunmaan kallioilla. Löysin tällä retkellä sitä kolmelta eri kalliolta ja jokaisella kasvoi enemmän kuin yksi ruusuke. Koko Luopioisten alueelta sitä on löytynyt neljältä eri kohteelta, joten ei se kovin yleinen ole. Olenkin nimennyt sen alueella silmälläpidettäväksi senkin vuoksi, että sen kasvustot ovat helposti tuhoutuvia, jos kallionedustan puusto kaadetaan taikka kallion pintaa vahingoitetaan.

Rimpunmaalle minut houkutteli raunioinen, mutta katselin siellä enemmän sammalia. Vielä en ole kaikkia pussiini kertyneitä näytteitä inventoinut, mutta jo silmämääräisestikin sieltä löytyi monia mielenkiintoisia lajeja, mm. viuhkasammal, kivikutrisammal ja jokin ruostesammallaji. Varmaan muutakin!

Lähikallioita kannattaa katsella ja etsiä raunioisia. Monesti ne piilottelevat, mutta löytyvät kuitenkin suhteellisen helposti. Ei muuta kuin etsimään! Löydöt voi ilmoittaa minulle.

Juhannus

kasvit

’Kesä etenee pitkin harppauksin eikä aina tahdo pysyä siinä mukana. Pari päivää sitten tasattiin päivää ja yötä ja nyt mennään kohti pimeämpää aikaa. Onneksi se on vielä kaukana. Juhannus on valon juhla ja hämärän yön tunnelmaa. Täällä Hämeessä siihen liittyvät myös kullerot, niin kuin Lapissakin. Tämä Lapin maakuntakukka on yllättävän yleinen myös Luopioisten itäosissa.’

Parikymmentä vuotta sitten tein tarkkoja kartoituksia kulleron esiintymisestä lomaseudullani ja pidin sitä aivan tavallisena kasvina, kunnes joku valisti minua, ettei se ihan näin olekaan. Vaikka se täällä on yleinen ja runsaskin, niin muualla Etelä-Suomessa se on huomattavasti harvinaisempi ja puuttu laajoilta alueilta kokonaan. Niinpä mielenkiintoni juhannuksenajan kukkijaa kohtaa lisääntyi entisestään.

Pitkään mietin löytämieni kulleroesiintymien alkuperää ja tein jopa mittauksia karttojen ja perimätiedon avulla lähimpiin taloihin ja autioksi jääneisiin rakennuksiin. Suuri osa löydetyistä esiintymistä sijoittui siten, että niiden olisi hyvällä syyllä voinut sanoa levinneen talojen kukkapenkeistä ensin pientareelle ja sitten pihan ulkopuolelle lehtoon. Mutta paljon löytyi myös sellaisia kasvustoja, joita ei voinut selittää näin yksinkertaisesti. Niiden täytyi siis olla luonnollisia ja kasvaa aivan itsenäisesti kasville sopivalla kasvupaikalla. Ehkä juuri tällaisista paikoista sitä onkin siirretty puutarhoihin kaunistukseksi, onhan sitä ollut omassakin puutarhassani. Ihmiset ovat siirtäneet kauniita kukkia kautta aikojen puutarhoihinsa vaihtelevalla menestyksellä. Kullero on ollut niitä helpoimpia. Ninpä tällä hetkellä talojen jäätyä autioiksi ei aina voida sanoa, ovatko kasvustot luonnonmukaisia vai pihoista takaisin luontoon karanneita.

Sen olen huomannut myös vuosien kuluessa, että maaseudun autioituminen, pientareiden pusikoituminen ja voimakkaat metsätyöt hävittävät kasvustoja eikä kullero enää kuki samalla tavalla kuin ennen. Kasvustot pienenevät tai jopa häviävät.

Hämeessä kulleroa on kutsuttu myös juhannuskukaksi, siksi siitä kannataa kirjoitella juuri nyt. Toisten mielestä juhannuskukka on kurjenpolvi, jopa talvikki. Nettipalstoilla asiasta on tänäkin juhannuksena väännetty kättä, liekö päästy yhteisymmärrykseen. Mauno J. Kotilainen, suuri kasviasiantuntijamme menneiltä vuosikymmeniltä, yritti aikoinaan hänkin nimetä jonkin kukan juuri juhannuskukaksi, mutta epäselvyys jatkuu silti. Minusta juhannuskukka on kullero, vaikka se monessa osin maatamme onkin harvinainen. Mielipiteitä voi toki lausua tämänkin palstan kautta.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Soikkokaksikko

soikkokaksikko

’Palasin juuri pari päivää sitten Ahvenanmaalta kasviharrastajien seminaarista. Siellä ihailimme monien muiden kämmeköiden ohella myös soikkokaksikkoa, joka kukki parhaillaan komeasti. Kämmeköitä oli runsaasti ja joka paikassa. Tänään kävin Kuohijoen kalkkialueella sammalia katselemassa ja samalla kiersin myös entisen suon kautta, jospa sääskenvalkku sittenkin olisi noussut. No ei se ollut, mutta pari steriiliä ja yksi kukkiva soikkokaksikko siellä oli. Se näyttää hyötyneen ojien tukkimisesta.’

Soikkokaksikko (Listera ovata) on kosteiden lehtojen ja lähdepaikkojen kasvi. Myös ravinteisilta soilta sen voi löytää. Sitä tavataa Etelä-Lappia myöten koko maasta, mutta Ahvenanmaata ja etelän lehtoalueita lukuunottamatta se on harvinainen. Kun Ahvenanmaalla tottui näkemään sen milloin missäkin ojassa tai niityllä, niin täällä Hämeessä saa mennä erikseen tiedostettuun paikkaan sitä katsomaan. Vuosi vuodelta sen kasvustot ovat pienentyneet niittyjen umpeenkasvun ja lähteiden kuivumisen seurauksena. Niistä Luopioisista tavatuista muutamasta kasvupaikasta suuresta osasta se on hävinnyt. Siksi Kalkkialueen kasvusto onkin tervetullut.

Kalkkilouhoksen alapuolinen suo ojitettiin 1980-luvulla ja moni ravinteista ja kosteaa kasvupaikkaa tarvitseva kasvi katosi, muutamat koko pitäjästä, kuten sääskenvalkku ja vilukko. 2000-luvun alussa suon oja tukittiin Pirkanmaan ELY-keskuksen toimesta siinä toivossa, että kasvillisuus palaisi ennalleen. Soikkokaksikko on ensimmäinen kasvi, joka on palannut. Elän toivossa, että muutkin vielä ilmaantuvat entisille paikoilleen. Toisaalta ojituksen aikana puut pääsivät kasvamaan suuriksi ja niiden juuret sitovat tehokkaasti kosteuden eikä maa pääse enää vettymään suoksi. Puiden varjostus ja maaperän kuivuus estävät tehokkaasti suokasvien paluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja odottaa.

Soikkokaksikko on helppo tuntea kahdesta soikeasta vastakkaisesta lehdestään. Kasvin kukka on kaunis sekin, mutta sitä varten pitää kumartua syvään. Pidetäänpä silmät auki ja etsitään. Kyllä se löytyy, kun liikkuu oikeilla paikoilla. Ehkä emme täällä pääse ahvenanmaalaiseen tasoon, mutta kyllä muutaman kunnon kasvuston vaatimattomampikin taso riittää.

Linnunherne

linnunherne

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) kukki vielä näin komeasti kallion alapuolella varjoisassa lehdossa. Yleensä tähän aikaan se on jo menettänyt kauniit kukkansa ja tilalla on epämääräisiä palon alkuja, onhan se hernekasvi. Tämä komistus kasvoi Luopioisten Laipanmaalla Tulivuoren rinteellä viime viikon lopulla.’

Kevätlinnunherne on kukkiessaan helppo tunnistaa kauniista violetinpunaisista hernekasvin kukistaan ja leveistä päättöparisista lehdistään. Myöhemmin kesällä se sekoittuu muuhun kasvillisuuteen ja jää helposti huomaamatta. Kukka kasvaa lehdoissa ja lehtomaisissa kangasmetsissä maamme eteläpuoliskolla harvinaistuen nopeasti pohjoiseen päin siirryttäessä. Jo Keski-Suomessa se on harvalukuinen.

Linnunherneitä on Suomessa kolme lajia, joista kevätlinnunherne on yleisin. Muut kaksi ovat syylälinnunherne ja mustuvalinnunherne. Nämä poikkevat muista Lathyrus-suvun lajeista siinä, ettei niiden lehdissä ole kärhiä, joilla ne kiipeilisivät muita kasvia pitkin ylös valoon. Ne ovatkin pystyjä ja kovavartisia kasveja. Luopioisista on huhupuheiden mukaan löydetty viime vuosisadalla myös syylälinnunhernettä (L. linifolius) metsästä jostakin Holjan ja Koivulahden väliltä, mutta sen tarkkaa kasvupaikkaa ei ole pystytty enää selvittämään eikä sitä etsiskelyistä huolimatta ole sieltä löydetty. Tämän kasvin lehdet ovat pitkänpyöreät eivätkä suipot niin kuin kevätlinnunherneen. Muuten ne ovat melko lailla toistensa näköiset. Lähimmät syylälinnunherneet olen tavannut Kuhmalahdelta Liehunkulmalta ja Lammilta.

Kun kevätlinnunherne aikaisin toukokuussa aloittelee kukintaansa, ei lehdossa vuokkojen lisäksi juuri muita kasveja olekaan kukassa. Niinpä menneinä aikoina kasvia kerättiin surutta kukkakimppuihin aina myyntiä myöten. Sitten huomattiin kukan arvo ja harvinaisuus ja kaupustelu kiellettiin yhteisellä rauhoituksella vuokkojen, esikon, imikän ja valkolehdokin kanssa. Nykyään EU-aikana ei tällaista rauhoitustapaa enää ole ja rauhoitusta on jouduttu miettimään uudelleen. Nykyään nämä kaupustelulta rauhoitetut kasvit ovat tästä statuksesta vapaat eikä niitä ole myöskään yhdistetty kokonaan rauhoitettuihin kasveihin. Tänä päivänä taitaa olla aika harvinaista, että joku viitsisi hakea luonnonkasveja metsästä torille myyntiin.

Rauhoituksen loppuminen ei tietenkään poista sitä vanhaa totuutta, että kasvi on kauneimmillaan kasvavana.

Tämän vuoden ensimmäinen uusi kasvilaji

oxytropis_campestris

’ Näin se on saatu alku tällekin vuodelle uusien kasvien osalta, jos sammalia ei lasketa mukaan. Kävin nimittäin tänään kuvaamassa idänkeulankärjen (Oxytropis campestris) tienpenkalla Aitoossa.’

Eilen minulle soitti Tampereen kasvitieteellisen yhtdistyksen puheenjohtaja Matti Kääntönen ja kertoi nähneensä yhdessä Yrjö Rannan kanssa Aitoossa tienpenkalla mahdollisesti uuden lajin Luopioisiin. Hän kuvaili lajia monin sanoin ja kehoitti lopuksi käymään katsomassa. Niinpä tänään ajoin paikalle.

Idänkeulankärki oli odotettu tulokas. Kun viime vuonna löysin uutena Luopioisiin masmalon samalla tavalla tien varresta Aitoosta, ennustin keulankärjen olevan seuraavan lajin. Kun aikoinaan Kollolan harjusta alettiin kuljettaa hiekkaa ympäri Pälkänettä ja laajemmallekin, oli odotettua, että alueen harvinaisuudet (tunturikurjenherne, keltamaite, masmalo ja idänkeulankärki) leviävät tienvarsiin. Näin on käynyt ennenkin. Muistan kuinka ihmettelin koululaisena Hauholla tunturikurjenhernettä mökkitien laidassa, kunnes joku kertoi sen alkuperan olevan hiekkakuopassa Ruskeanmullanmäessä. Tämä tapahtui 60-luvulla. Näin kasvit leviävät edelleen.

Mikään kovin turvallinen paikka ei tien piennar ole kasvin kasvaa. Niinpä viime vuonna löytämäni masmalo oli, kun tänään poikkesin sitä katsomaan, kuivunut ja kuollut. Se kuitenkin siemensi hyvin helteisenä kesänä, joten loppukesästä kannattaa katsastaa paikka uudelleen. Ehkäpä se vielä nousee tai tulee uuden hiekkakuorman mukana toiselle paikalle.

Idänkeulankärki on harvinainen kasvi. Sitä tavataan parhailta soraharjuilta sisämaasta lähinnä itäosista maatamme. Joitakin kasvupaikkoja sillä on myös Lapissa, mutta sen pääalue on ehdottomasti etelämpänä. Miten tällaiseen tulokkaaseen sitten pitää suhtautua? Vaikka se on luokiteltava tällä hetkellä satunnaiskasviksi eikä sen status uhanalaisissakaan ole kovin korkealla, niin katsoisin ehdottomasti sen olevan kauniimpi tienpientareella kuin maljakossa tai jonkun yksityisessä puutarhassa. Siis annetaan sen kasvaa paikallaan, lisääntyä ja peittää tienpiennar kasvustojensa alle. Näin saamme kaikki nauttia siitä, jos nyt sitten satumme sen kovassa kiireessä tienpenkalta huomaamaan.

Metsänhoitoa 2

haapa2

’Näin keväällä taitaa olla erityisen herkkä huomaamaan metsässä tapahtuneet muutokset: teiden varteen on kertynyt hakattua puuta, uusia metsäautoteita on rakennettu, aukkoja on syntynyt. Vieläkö maamme elää metsästä, niin kuin menneinä vuosina sanottiin? Tarvitsemmeko uusia aukkoja, uusia teitä, entä uusia pinoja?’

Kuva voisi olla mistä vain näin keväällä. Ensi kuljin sen ohi ja menin katselemään sen takana olevaa suopainannetta siinä toivossa, että löytäisin jonkin mielenkiitoisen sammalen. Sitten pysähdyin ja tuijotin hetken pinoa. Ei voi olla totta: haapaa, koko pino haapaa! Luulin tämän jo jääneen taakse, kun niin paljon on puhuttu haavan arvosta metsässä. Yhä edelleen se näyttää olevan roskapuuta, arvotonta kasvattaa.

Haapa on arvotonta, kun se on kasassa ja odottaa jatkokäsittelyä. Nykymetsäteollisuus ei sitä enää tarvitse eikä siitä juuri mitään maksetakaan, jos huolitaan ollenkaan. Yleensä yhtiön hakkuun jäljiltä haavat jäävät metsänomistajan kasaan, polttopuuksi. Siksi onkin niin kummallista, miksi niitä vihataan ja edelleen tuhotaan. Haapahan on pinossa arvoton, mutta metsässä pystyssä sen arvokkain puu. Jos ei oteta huomioon sen kauneutta tai lehtien havinaa, niin sen seuralaiset ainakin pitää ottaa huomioon. Linnuista tikat, pöllöt, tiaiset, siepot ja muut kolopesijät saavat siitä suojan, liito-orava pesii sen uumeniin, samoin monet hyönteiset, jalokuoriaiset, jäärät, perhostoukat. Mikään muu puu metsässä ei pidä yllä sellaista biodiversiteettiä kuin haapa.

Kokonaan toinen luku haavan arvosta on sen epifyyttisammalet ja -jäkälät. Itse olen viime vuosina usein todennut, kuinka rikas on haavan emäksinen runko ja kuinka kaunis. Sen peittävät erilaiset jäkälät miltei kokonaan ja myös sammalet viihtyvät mielellään sen pinnalla varsinkin puun tyvellä. Uhanalaisluokitusten mukaisia lajeja elää juuri haavalla paljon suurempi osa kuin muilla puulajeilla. Tänäkin keväänä olen löytänyt haavalta useita uhis-luokan jäkäliä, mm. raidankeuhkojäkälä, karstajäkälä, samettikesijäkälä, tyviruskeinen ja muutamat munuaisjäkälät. Sammalista juuri äsken löysin haavalta riippusammalen ja sekin luetaan vaarantuneiden sammalien joukkoon maassamme. Ilman haapaa maastamme hävinneiden lajien lista olisi paljon nykyistä pidempi.

haapa

Tässä kuvassa haavat on jätetty kasvamaan. Tuuli on niitä runnellut hakkuuaukon laidassa, mutta pystyynjääneillä on edessään vielä monta vuotta rikasta yhteisöelämää seuratessaan uuden metsän kasvua. Näkyypä lähihaavan rungolla komeilevan vielä raidankeuhkojäkäläkin. Se saattaa säilyä aukkovaiheen yli ja kun kuuset taas alkavat varjostaa haavanrunkoa, voi jäkälä hyvin.

Siinäkään mielessä en ymmärrä haapojen kaatoa, sillä niillä on tapana kasvattaa armoton juurivesaikko kantonsa ympärille. Kanto pitää myrkyttää täsmälleen oikeaan aikaan keväällä, ettei vesaikko valloita taimikkoa ja se vaatii tarkkuutta. Muuten saa raivata kuusitaimikon päältä jatkuvasti vesaikkoa pois, jotta kuusentaimet voisivat varttua rahalliseksi arvometsäksi.

Näin on – haapa on arvopuu, josta ei enää tehdä tulitikkuja eikä saunanlauteita. Lämpökäsitelty haapa ei sekään ole saanut kovin suurta suosiota, tervaleppä on sen ohittanut. Siksipä haavan ainoa oikea paikka onkin olla rikastuttamassa metsiämme ja silloinkin elävänä, elävän eliöyhteisön osana.

Metsänhoitoa 1


kuusi1’Kevät on metsänistutuksen aikaa. Viimepäivät ovat menneet tässä työskentelyssä. Uusi metsä alkaa nousta vanhan tilalle, mutta ei ilman vaivaa.’

Metsälaki velvoittaa maanomistajan istuttamaan, kylvämään tai muulla tavalla uudistamaan aiheuttamansa metsän häviämisen. Kun nykyään lähes valtaosaltaan metsä kaadetaan aukoksi, niin sitä ei saa jättää sen jälkeen oman onnensa nojaan, vaan se on uudistettava. Kuusen paakkutaimet ovat helpoin tapa suoriutua velvoitteesta. Kuvassa on kaksivuotiaita paakkutaimia valmiina laatikossa odottamassa pudottamista putken läpi maahan. Olen usein ihmetellyt sitä shokkia, mikä taimille tulee, kun ne joutuvat usein hyvinkin kuivaan ja paahteiseen maahan turvallisen ja suotuisan taimitarhakasvatuksen jälkeen.

Istutuksen jälkeen taimi joutuu taistelemaan olemassaolostaan. Ensin sen juuret saavat kosteutta istutuksen mukana tulleesta juuripaakusta, mutta kun se loppuu, on taimen löydettävä vettä itse tai se kuivuu. Hakkuuaukolla on paahteista ja kuivaa. Taimi nököttää ilman suojaa ja varjostusta usein hyvinkin monta viikkoa. Vasta aivan loppukesästä se voi saada jonkin verran suoja ympärillä kasvavista heinistä. Sen jälkeen alkaakin taistelu juuri heiniä vastaan.

kuusi2Kun olen kierrellyt kasviretkilläni metsissä, olen nähnyt paljon puutteellisesti hoidettuja taimikoita. Monesti me olemme valmiit ottamaan metsästä sen hyödyn, minkä sieltä saamme hakkaamalla aukkoja, mutta emme ole valmiita maksamaan sitä vaivaa, jonka taimikonhoito tuo. Tuo pieni kaksivuotinen taimi ei pärjää aukolla ilman hoitoa. Sen pahimpia uhkia ovat muut kasvit, jotka kasvavat sitä nopeammin. Kuusen taimi kasvaa aluksi vain muutaman sentin vuodessa, se juroo ja ottaa vauhtia. Myöhemmin vuosikasvain voi olla useita kymmeniä senttejä. Kuusi on varjokasvi ja sietää varjostusta hyvinkin paljon, mutta jos koivunoksat hakkaavat tuulessa sen latvaa tai heinät ja lumi kaatavat sen talvella maahan, sen kasvu kärsii ja se saattaa tukehtua. Niinpä taimikko on käytävä läpi parikin kertaa joka vuosi, syksyin keväin. Silloin on poistettava häiritsevät lehtipuut ja tallottava liian liki tuppaavat heinät. Tämä usein unohtuu ja sen jälkeen taimikko onkin surkeaa katsottavaa.

Pienen taimen uhkana ovat myös jyrsijät. Viime talvi oli jo lievä myyrätalvi, mutta tulevasta on odotettavissa pahempi. Lumen sulettua kiersin muutamia taimikoita ja peltomyyrän paljaaksi kaluamia kuusentaimia löytyi kasapäin. Nämä eivät enää toivu, vaan paikalle on istutettava uusia taimia. Toisaalla näkyi metsämyyrän katkomia latvuksia ja oksia. Näitä tuhoja ei ensin huomaakaan, mutta kun kumartuu tarkastamaan taimen pihkaista latvaa, huomaa, ettei siinä ole silmua enää ollekaan. Taimi toipuu ottamalla uuden latvan, mutta kasvu hidastuu. Onneksi hirvet eivät koske kuusentaimiin. Metsäkauris lienee uusi tuholainen kuusitaimikoille, mutta ainakin toistaiseksi se on vielä harvinainen Etelä-Suomen asukas.

Puu on ystävämme ja ystävästä on pidettävä huolta. Työstä tämä ystävyys saattaa käydä silloin, kun näitä istutettuja on tuhansia. Hehtaarin aukolle istutetaan n. 2000 tainta ja jokaisesta olisi pidettävä huoli. Kun kerran ottaa hyödyn, on syytä ottaa haittakin. On ilo silmälle katsella hyvin hoidettua taimikkoa.

Jos pitää metsänhoitoa vaivana, niin ainahan voi ajatella, että niin istutus kuin taimikonhoitokin käyvät hyvästä kuntolenkistä. Tällöin huvi ja hyöty tulevat samalla kertaa!

Myrkkyä

näsiä1

’Kevään myötä kasvimaailma alkaa nostaa päätään hangen alta. Viime pyhänä katselin jo näsiän turvonneita kukkasilmuja Hämeessä. Etelämpänä saattaa jo punaista väriäkin näkyä. Täällä Keski-Suomessa vasta hankitaan. Mutta parin viikon kuluttua se jo kukkii, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.’

Pikkupoikana minua aina varoiteltiin koskemasta tähän kasviin, sillä se tiedettiin myrkylliseksi. Sanottiin huoli suupielessä, että jo yksikin marja voi saada mahan sekaisin tai hengen pois. Näin asia onkin. Tämä omannäköisensä kasvi on kokonaan myrkyllinen, niin kuin monet muutkin lehtokasvit. Se aloittaa kukkimisen aikaisin keväällä ennen lehtien puhkeamista ja syyskesällä sen varsia koristavat kirkkaanpunaiset marjat. Kasvi on pensasmainen puolesta metristä puoleentoista metriin korkea eikä sitä oikein missään ole runsaasti, muutama pensas paikassaan. Sitä tavataan lehdoista aina napapiirille asti, mutta pohjoisessa se on jo hyvin harvinainen.

Näsiän myrkyllisyys on vaihtelevaa. Siitä huolimatta sitä ei pidä mennä kokeilemaan syömällä. Lapset ovat herkempiä saamaan oireita kuin aikuiset ja silloin yksikin marja voi olla liikaa. Olen aina ihmetellyt tätä, koska syyskesällä linnut popsivat marjoja ravinnokseen eivätkä näytä olevan siitä millänsäkään. Näsiän myrkky, metseriini, ei näytä vaikuttavan niihin. Onko niillä jokin puolustusmekanismi, joka ihmiseltä puuttuu? Toisaalta, miksi kasville on kehittynyt myrkky, jos kaiken maailman linnut kuitenkin sen marjoja syövät ja samalla levittävät sen siemeniä? Mitä vastaan se suojautuu?

näsiä2

Yleensä ihmiset ovat kautta aikojen ottaneet käyttöönsä erikoisesti vaikuttavia kasveja tai niiden osia. Niinpä näsiänkin marjoja on käytetty rohtoina ja lääkkeinä niiden vaarallisuudesta huolimatta. Tästä kertoo myös kasvin vanha kansanomainen nimi, riidenmarja. Marjoilla yritettiin parantaa riisitautia. Monia muitakin nimityksiä kasvilla on ja todennäköisesti sitä on käytetty muihinkin vaivoihin, ehkäpä huumaavanakin aineena sen ajan tohtoreiden yrttilääkinnässä. Tuloksista en tiedä mitään.

Nykyään ei suositella ja ihan oikein onkin, näsiää koristepensaaksi eikä puutarhojen komistukseksi, mutta lehdoissa sitä kannattaa käydä näin alkukeväästä ihailemassa. Sen kukat tuoksuvat hyvältä ja ovat kauniita. Mehiläiset ja muut aikaiset hyönteiset pörräävät kukkien ympärillä myrkystä piittaamatta ja näin kukat pölyttyvät. Näsiän myrkylle en ole keksinyt selitystä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla yksin myrkyllisyydessään, sillä monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä, kuten surenmarja, lehtokuusama jopa kansalliskukka kielokin.

Huhtikuu on parasta aikaa näsiän bongaamiseen.