21: tuomi

tuomi1’Minulle kesä tulee silloin, kun tuomi kukkii. Tällä viikolla on sen aika. Viime sunnuntaina näin nuppujen liki silmissä suurenevan ja sitten terälehtien työntyvän esiin. Lähes hellelukemiin noussut lämpötila nopeuttaa prosessia ja niinpä tänään tuomipensaat kukoistivat jo täynnä kukkia niin kuin viereisessä kuvassa näkyy.

Tuomi (Prunus padus) on yleinen koko maassa. Pohjoisessa se harvinaistuu, mutta Tunturi-Lapissa kasvaa korvaamassa tätä eteläistä nimilajia toinen alalaji: pohjantuomi. Tämän viikon kasvi kasvaa yleensä kookkaaksi pensaaksi tai pieneksi puuksi. Sen voi löytää metsänreunoista, rannoilta, puronvarsilta ja lehdoista. Joskus sitä kasvatetaan myös koristeena, varsinkin sen punalehtistä muotoa: purppuratuomea. Täällä Luopioisissa tuomi on omassa arvossaan, onhan se Pirkanmaan maakuntakukka.

Suomessa tuomen mustia marjoja luullaan yleisesti myrkyllisiksi eikä niitä sen vuoksi käytetä. Muualla marjat ovat suosittuja esim. likööriteollisuudessa ja mehuina. Niitä on yhdessä kuoren kanssa käytetty myös kankaiden värjäykseen. Tuomenmarja on karvas eikä sitä voi sellaisenaan syödä. Koko pensas tuoksuu voimakkaasti ja Lönnrotin mukaan sitä ovat kammonneet eläimetkin.

Kukkimisen jälkeen tuomi on melko roskaisen näköinen puu. Silloin tällöin tuomenkehrääjäkoi kietoo koko pensaan valkoiseen harsoon ja toukat syövät puun paljaaksi seitin suojassa. Monet sienitaudit myös vaivaavat sitä, mm. kuusentuomiruoste, tuomenpussisienitauti, tuomenpunalaikkusieni, tuomenhärmä ja punapahkasieni. Muita sieniä en tuomelta ole löytänyt, mutta varmaan siinä jokin kääväkkäisiinkin kuuluva sieni elelee.

Tuomen puuaines on aika vähän käytetty raaka-aine nykyään. Perinteisesti siitä on väännetty hevosen luokkia ja saavin vanteita, mutta nykykäyttö taitaa jäädä koriste-esineisiin ja koruihin. Tuomen puuaines on kellertävää ja pehmeää. Se taipuu ja halkeilee helposti. Sitä on käytetty myös sorvipuuna. Itse olen hyödyntänyt tuomea melko vähän. Muistan vain kuinka vaikeaa on raivata metsässä tuomitiheiköitä, koska pensaan oksat taipuvat maahan ja juurehtivat, latvakin saattaa olla kiinni maassa. Kaikesta vaivasta huolimatta tuomi on hieno osa luontoamme, varsinkin näin keväällä sen kukkiessa.’

tuomi2

10: leveäosmankäämi

pamppu1’Maaliskuun ensimmäisen viikon kasvilaji on monille tuttu rantojen ja ojien laajoista kasvustoista. Näin keväällä sen viime kesän kukkapatukat repeilevät ja työntävät ilmoille satoja tuhansia lenninhaivenellisia siemeniä. Viime kesän kasvusto on kuivunut jo syksyllä, mutta juurakossa odottavat uudet silmut nousuaan heti kun kylmyys hellittää ja vesi sulaa sen juurien ympäriltä.’

Viikon kasvi on osmankäämi (Typha latifolia). Kuten tieteellinen nimi kertoo, ovat sen lehdet leveät ja oikea nimi onkin siksi leveäosmankäämi erotuksena sen harvinaisesta rinnakkaislajista kapeaosmankäämistä (Typha angustifolia). Molemmat kasvavat samanlaisilla paikoilla vesien äärellä. Leveälehtinen on vähemmän erikoistunut, joten sitä tapaa myös ojista ja mutahaudoista, joskus jopa kuivalta maalta ojanteista ja joutomailta.

Osmankäämiä on yritetty hyödyntää moneen otteeseen. Pisimmälle taisivat päästä saksalaiset, jotka vielä viime sodan aikaan valmistivat kasvin juurakoista ns. Typha-jauhoa puuron ja leivän tekoa varten, eikä se ollut edes pahanmakuista. On kerrottu, että tuotanto hehtaaria kohti oli kymmenen kertaa suurempi kuin esim. perunan. Kasvia on käytetty muullakin tavalla: kukinnoista tehtiin patjantäytettä ja eristyslevyä, siemenistä öljyä, lehdistä kateaineita, varresta ruokoa huonekaluihin jne. Siis varsin käyttökelpoinen kasvi. Miksihän sitä ei enää hyödynnetä, kun meilläkin sille sopivia kosteikkoja tuntuu aina vain tulevan lisää vesien rehevöityessä? Onkohan kukaan ajatellut käyttää sitä energiakasvina? Parempi se saattaisi olla kuin ruokohelpi.

Tämän viikon laji on ainakin helppo tuntea. Kun sen kerran on nähnyt ja nimennyt, ei enää erehdy. Tosin ystäväni lähettämä kuva kertoi, että Aamulehti julkaisi viime viikolla kuvan osmankäämin röyhyävästä pampusta päivän kuvana ja väitti sitä kääväksi puun kyljessä. Sattuuhan sitä. En kuitenkaan olisi uskonut, että kasvitietämys toimituksessa on mennyt noin alas peruskoulun myötä. Ennen kansa- ja oppikoulussa opeteltiin lajeja, sitten peruskoulun tultua siirryttiin suoraan latvaan ja käytiin läpi ekologiaa, vaikeita käsitteitä ja tutkimuksia unohtaen, että ne pohjaavat vankkaan lajituntemukseen. Olisiko jo vihdoin aika palata takaisin, ettei tarvitse kirjasta katsoa, että kuusella on lyhyet neulaset ja männyllä pitkät?

7: hallavan halavan havinaa

halava’Sen verran on lunta, etteivät pienemmät kasvit enää yllä sen yläpuolelle. Viikon kasvina jatkan siis puilla. Ylläoleva kuva on otettu joulukuussa, mutta edelleen puu näyttää samalta. Sen oksat ovat kuin puuvillan peitossa ja haitulat heiluvat vähäisessäkin tuulessa. Puu on halava, ainoa eteläsuomalainen paju, jonka siemenkodat säilyvät ja repeävät talvella. Siemenet varisevat sitten keväthankien aikaan levittäytyen sopiville kasvupaikoille. Halavan voi tunnistaa helposti juuri nyt, kun puissa ei ole lehtiä.’

Halava (Salix pentandra) on raidan (S. caprea) ohella ainoa luonnonvarainen pajulajimme, jota voidaan kutsua puuksi, muut ovat pensaita. Meillä viljellään jonkun verran koristepajuja, jotka saavuttavat puun koon, mutta ne villiytyvät harvoin luontoon. Halava on helppo tunnistaa talviaikaan villavista hedelmänorkoistaan ja kesäaikaan pitkistä suikeista ja nystylaitaisista lehdistään.

Halava on melko yleinen puu aina Etelä-Lappia myöten. Siitä pohjoiseen se nopeasti  harvinaistuu. Puun voi löytää rannoilta, pellonojista ja teiden varsilta. Metsässä se harvoin kasvaa, koska tarvitsee valoa ja paljon ravinteita. Joskus sen löytää korvista tai ravinteisilta soilta. halava2Helposti se jää huomaamatta kesäaikaan, vaikka sitä ei voikaan sekoittaa muihin pajuihin. Pajuksi se on siitä erikoinen, ettei se risteydy muiden pajujen kanssa kovinkaan helposti. Joitakin risteymäpohjaisia koristepajuja meilläkin viljellään, mutten ole niitä koskaan nähnyt.

Pajut ovat vanhastaan olleet rohdoskasveja. Niiden  tieteellinen nimikin (Salix) viittaa salisyylihappoon. Asperiini on nykyään seuralaisineen korvannut pajunkuoren särkylääkkeenä, mutta edelleenkin sen kuorta voidaan käyttää teeaineena ja rohtona vilustumisiin. Koska sen siemenkotien villa muistittaa puuvillaa, luultiin ennen, että halavasta saataisiin tällainen pohjoisen puuvilla, mutta käyttö jäi vähäiseksi lähinnä vain lankojen ja vanun valmistukseen. Parkkiaineena nahkojen parkitsemiseen käytettiin pajujen kuorta, myös halavan, mutta nykyään siihenkin on olemassa omat tehokkaammat aineensa. Myös tarve-esineitä sen sitkeästä rungosta ja oksista on valmistettu, mm. hevosten luokkeja.

’Kovin hyödyllinen on siis ollut tämän viikon kasvi esi-isillemme. Kun kesällä hakkasin halavanrunkoja polttopuuksi, en tullut ajatelleeksikaan sen monipuolisuutta entisaikaan. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ennen osasivat hyödyntää kaikkea enemmän ja paremmin. Kun tähän tietoon lisättiin vielä aimo annos uskoa, saatiin konstit toimimaan. Olisiko meillä jotain opittavaa tästä? Taidanpa hakea halavanoksan keskiviikon kasvikerhoon, jossa aiheena ovat talviset lehtipuut. Kerho kokoontuu Jyväskylän Vesilinnan alakerrassa klo 18.00. Kaikki halukkaat voivat tulla mukaan.’

3: metsäkuusi

Ahvenismaa

’Kannoin muutama päivä sitten kuusen ulos huoneesta. Se varisti kulkureitille tuhansia neulasia ja piha oli niitä myös kertavanaan. Olisi varmaankin pitänyt lisätä vettä kuusenjalkaan. Kuusi oli kaunis ja juhlava seistessään olohuoneessa kaikki koristeet oksillaan ja tähti latvassa. Kynttilät valaisivat pari viikkoa yötä päivää juhlatilaa. Juhlava se on metsässäkin, ei ihme, että se on valittu joulun juhlapuuksi. Meille suomalaisille se on tärkeä kasvi monella tavalla.’

Metsäkuusi (Picea abies) sopii hyvin kolmannen viikon kasviksi juuri joulun jälkeiseen aikaan. Vaikka se ei olekaan maamme yleisin puu, niin se on ainakin Etelä-Hämeessä metsien valtapuu. Kuusi levisi maahamme ajanlaskun alun aikaan, eli se on melko nuori kasvi maassamme. Sen leviäminen jatkuu edelleen kohti Norjan rannikkoa. Mantereisena puuna se tuskin koskaan täyttää vuononpohjukoita samalla tavalla kuin meillä laaksoja ja mäenrinteitä.

Kuusi on meille suomalaisille tärkeä puu myös taloudellisesti. Paperiteollisuuden raaka-aineena se on ollut keskeinen, samoin sahateollisuuden. Nykyään, kun paperin tarve vähenee, kuusen käyttöönkin tulee uusia tapoja. Sitä hyödynnetään yhä enemmän myös energiateollisuudessa. Joskus miettii, että polttamiseen kuusi on liian arvokas puu ja että sen hyödyntämiseen tarvittaisiin uusia keksintöjä. RihkajärviTähän ei ole ollut aikaisemmin tarvetta, koska paperinvalmistus on kuluttanut kaiken tarjolla olevan raaka-aineen. Tulevaisuudessa onkin tarkkaan pohdittava, mikä olisi kuusen tarkoituksenmukaisin käyttötarkoitus. Ehkä emme ole sitä vielä tarpeeksi miettineet. Kuusta on paljon ja siksi tuotteenkin pitäisi olla runsas, mitään hammastikkuja siitä ei kannata ryhtyä valmistamaan. Puutaloteollisuus on yksi tällainen ala, meidän vain pitäisi uudelleen alkaa arvostaa sitä. Biopolttoaineet on toinen tutkittava alue. Mitä muuta? Mietittävää riittää.

Kun katselee viereisen kuvan jättisuurta kuusta, ei voi olla ihailematta sitä. Koira näyttää liki muurahaiselta sen rinnalla. Upea yksilö kasvaa suojeltuna Luopioisten Kirkonkylän lähellä. Muuramen jättikuusi, joka tiettävästi oli Suomen korkein, kaatui syksyn myrskyssä ja nyt haetaan uutta ennätyskuusta. Joulukuun Luonto-lehdessä oli hieno muistokirjoitus tästä metsänjalostukseenkin plus-puuksi (E1222) valitusta puusta. Kiitos tekijälle. Kuvan puun ympärysmitta on pitkälti kolmatta metriä, mutta ei se silti vielä yllä ennetyspuuksi, ehkä sitten, kun saa vielä kasvaa muutaman kymmenen vuotta rauhassa.

Edellisessä kirjoituksessa pohdin aarnimetsän puita, kuusia nekin. Olen myös miettinyt kuusen muotoja. Niissä voisi olla rikkaus. Surukuusi saa minut surulliseksi olemuksellaan enkä pidä sen muodosta, mutta käärmekuusi on veikeä, samoin tapionpöytäkuusi ja kultakuusi. Nykymetsänhoito raivaa nämä puut pois, vaikka ne pitäisi lailla suojata. Ne ovat kuusen antamaa rikkautta meille.

Näin tammikuussa voi ihalilla kuusen juhlavaa komeutta. Nyt se valmistelee siemeniään kävyn suojassa ja keväthankien aikaan se lähettää ne matkaan. Silloin lumen pinta on siemeniä kertavanaan niin kuin viime keväänä. Nyt kuusessa ovat alullaan myös niin hede- kuin emikukatkin kevään pölytystä varten. Kuusi on valmiina, vaikka luonto sen ympärillä tuntuu nukkuvan.

kuusi3

Syksyn viime lehti

paatsama’Tunnetusti puiden lehdet putoavat eri aikaan. Syksyinen puhuri saattaa riisua puun kerralla paljaaksi, mutta jos näin ei käy, voi jokin lehti viivytellä hyvinkin sitkeästi puussa kiinni. Tällainen takertuja on usein paatsamanlehti. Metsässä näkee tähän aikaan  paljaita puita runsaasti ja sitten keskellä synkkää korpea sinnitteleekin kaunis kuultava vihertävänkeltainen lehti siippamaisen pensaan latvassa väristen ilmavirtausten mukana.

Paatsama on siisti ja hauska pensas. Se viihtyy ravinteisissa metsissä ja rannoilla. Sen kukat ovat mitättömän kokoiset eikä sitä juurikaan sen kukkiessa edes huomaa. Kesällä sen sileät lehdet kyllä kiinnittävät huomiota, mutta sekottuvat helposti tuomen, raidan tai jonkin muun pajun lehtiin.

Kun olen raivannut metsää, huomaan paatsaman yleensä liian myöhään. Haluaisin säästää tuon kauniin pensaan, mutta siinä se menee nurin muiden lehtipuiden kanssa ja vasta kannon keltaisesta väristä tunnistaa ystävänsä. Paatsama on nimittäin ennen ollut säästettävä hyötykasvi. Sen kuoresta ja marjoista on eritetty ulostuslääkettä ja lehdistä uutettu keltaista väriainetta. Onpa sen vartta hiillettykin ja saatu hienojakoista hiiltä ruudin valmistamiseen. Muistan joskus myös keränneeni sen varsia käyttöpuuksi, mutta keltainen väri puussa ei säily kuivana eikä puuaineskaan ole kovin vahvaa.

Paatsaman mustat marjat ovat lievästi myrkyllisiä niin kuin koko kasvikin, mutta metsän eläimille se kyllä kelpaa. Jostain syystä pensaaseen tulee yleensä kovin vähän marjoja kukintaan nähden. Siinä suhteessa se painii tuomen kanssa samassa sarjassa.

Nyt on metsässä viimeisten paatsamanlehtien aika. Bongataan ne!’

Kaali

kaali1

’Olin eilen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jossa katseltiin lopuksi kuvia Saarenmaan kasveista. Siellä oli kesäinen kuva merikaalista, paljon näyttävämpi kuin oma kuvani syksyisestä Hangosta parin viikon takaa. Siinä pohdittiin, onko kasvi syötävä, kun se kerran on kaali. Onhan se ja sitä jopa viljellään esimerkiksi Englannissa ja käytetään joko kaalin tapaan tai parsan korvikkeena. Itse en ole maistanut enkä siksi tiedä, miltä se maistuu. Villivihannes joka tapauksessa, vaikkakin harvinainen eikä siksi ole toivottavaa, että sitä ruoaksi kerätään.

Pohtiessani tätä tuli mieleeni, että monella kasvilla on nimessään sana kaali, vaikka niitä ei ravinnoksi olisi käytettykään. On ajateltu niiden olevan eri eläinten kaaleja. Kasvit kuuluvat jopa hyvinkin erilaisiin heimoihin. Tässä esimerkkinä muutama:

peltokaali (Brassica rapa) – ristikukkaiset
kanankaalit  
(Barbarea vulgaris, B. stricta) – ristikukkaiset
merikaali
(Gramble maritima) – ristikukkaiset
akankaalit (Ajuga reptans) – huulikukkaiskasvit
linnunkaali
(Lapsana communis) – mykerökukkaiset
hetekaali
(Montia fontana) – portulakkakasvit
ojakaali (Lythrum portula) – rantakukkakasvit
vuonankaali (Valeriella locusta) – virmajuurikasvit
hullukaali
(Hyoscyamus niger) – koisokasvit
käenkaalit, ketunleivät 
(Oxalis acetosella, O. fontana) – käenkaalikasvit
kaali, variaatioineen
(Brassica oleracea) – ristikukkaiset

Viimeksimainitustahan löytyvät sitten yleisimmin ruoaksi käytetyt lajikkeet:
keräkaali, lehtikaali, kukkakaali, parsakaali, kyssäkaali, ruusukaali, punakaali, rehukaali.
Ne ovat siis Välimeren alueella elävän alkuperäisen kaalin jalostettuja variaatioita.

Muutama vuosi sitten kohautti nimistökomitean päätös muuttaa vanhoja perinteisiä suomalaisia lajinimiä uusiksi. Silloin mm. maamyyrästä tuli kontiainen ja valkohäntäpeurasta valkohäntäkauris. Perusteluina oli, että maamyyrä ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä eikä peurakaan ole sama kuin kauris. Kaalien kohdalla ei ainakaan vielä ole tapahtunut myllerrystä. Oikea kaali saanee pitää nimensä, mutta mitenkäs muiden käy.

Eipä tämä nimistöjuttu ole muuallakaan aivan selvä. Lintuharrastajien yleinen vitsin aihe onkin: onko lintulaudallasi käynyt puutiainen tai lauleskeleeko puutarhassasi leppäkerttu.’