Juudas

’Kun ravistellaan vanhoja uskomuksia, ollaan aina jakavalla pinnalla. Amos Oz ei kaihda vaikeitakaan aiheita. Juutalaisena hän on kirjoissaan ottanut kantaa niin politiikkaan kuin uskontojenkin kysymyksiin. Tässä kirjassa on molempia. Hän on vankkumaton kahden valtion politiikan kannattaja ja ihmettelee, miksei se ole Lähi-Idässä jo toteutunut. Tässä hän tuo 1940-luvun itsenäistymisellekin vaihtoehdon, ideologian, joka vertautuu kahden vuosituhannen taakse. Samalla hän luo Juudas Iskariotille aivan omanlaisen historian, jota ei liene missään aikaisemmin julkaistu. Haastava kirja, joka ei jätä heti rauhaan. Ajatuksia nousee mieleen ja se on hyvän kirjan merkki. Tässä muutamia.’

Lähi-Itä, Israel, Palestiina, konflikti, joka jatkuu vuosikymmenestä toiseen tai vuosituhannesta toiseen. Oz on israelilainen, kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka yrittää ymmärtää ja välittää. Hän tuo tämän näkökulman esiin myös kirjoissaan. Sen vuoksi ne ovat kiinnostavia ja herättävät lukijassa pohdinnan arvoisia ajatuksia. Juudas sijoittuu Israeliin 1950-luvun loppupuolelle muutaman talvikuukauden ajalle. Kirjan voi lukea tavallisena kertomuksena, jopa rakkauskertomuksena tai sitten kantaa ottavana teoksena, jossa kirjailija tilittää tuntojaan ja ajatuksiaan nuoren valtion ensimmäisiltä vuosilta.

Kirjan päähenkilö on nuori opiskelija Shmuel Ash. Hänen tyttöystävänsä Jardena jättää hänet ja menee naimisiin nuoruudenystävänsä kanssa. Kun isän konkurssi lopettaa rahoituksen, Shmuel päättää lopettaa opiskelunsa ja hakeutua töihin. Hän pestautuu keskustelijaksi ja kuuntelijaksi vanhan, raajarikkoisen miehen Gershom Waldin palvelukseen. Talouteen kuuluu myös salaperäinen keski-ikäinen nainen Atalja. Shmuelin tehtävänä on viihdyttää miestä iltapäivästä iltaan, huolehtia tämän syömisestä ja huoneen tuulettamisesta sekä kultakaloista. Palkan lisäksi hän saa asunnon talon yläkerrasta ja ruoan.

Hyvin pian talon salaisuudet alkavat kiinnostaa Shmuelia. Hän on valinnut opiskelussaan tutkimuksensa aiheeksi Jeesus juutalaisten silmin. Häntä kuitenkin alkaa tämän lisäksi kiinnostaa Juudas Iskariotin persoona ja toiminta Jeesuksen kavaltajana. Näistä aiheista muiden ohella hän keskustelee vanhan miehen kanssa ja ne nousevat yhä uudelleen hänen mieleensä ja hän alkaa etsiä historiallisia viittauksia noihin parin tuhannen vuoden takaisiin aikoihin.

Hänet on palkattu kuuntelemaan, väittelemään, mutta hän ei saa tehdä kysymyksiä ja häntä on kielletty kertomasta mitään talon asioita ulkopuolisille. Tämä tietenkin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan. Vähä vähältä hän saa selville talon asukkaiden menneisyyden ja nykyisyyden. Siinä samalla hän rakastuu Ataljaan, vaikka tämä voisi olla hänen äitinsä. Myös vanha mies tulee hänelle tärkeäksi niin keskustelukumppanina kuin ihmisenäkin. Kirjan loppua kohden kolmikon tunteet syvenevät, mutta esiin nousee hyvin voimakkaasti myös itsenäisyyden alkuajan kiihkeä toisinajattelija muutama vuosi sitten kuollut Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä. Tämä esitti aikoinaan toisen vaihtoehdon itsenäisen Israelin tilalle. Ben Gurion edusti kuitenkin kahden itsenäisen valtion linjaa ja toisinajattelijat saivat väistyä. Keskustelu kolmikon kesken käy kuitenkin edelleen kiivaana, varsinkin kun siirrytään keskustelussa heidän kärsimiinsä menetyksiin, Ataljan kuolleeseen mieheen Gershom Waldin poikaan.

Oz:n kirjat eivät päästä lukijaa helpolla. Yhä uudelleen miettii hänen ratkaisujaan, ajatuksiaan, päätelmiään. Tässä kirjassa hän pohtii paitsi Lähi-Idän asioita, niin myös juutalaisuuden ja kristinuskon skismaa ja samalla hän luo aivan uuden käsityksen kristinuskon synnystä ja Juudaksen merkityksestä prosessissa. Koska historialliset lähteet eivät mainitse Juudasta ollenkaan, voi kirjailija mielikuvitustaan käyttäen luoda tälle persoonan ja toimintatavat. Ne poikkevat perusteellisesti kristillisestä näkemyksestä, mutta loogisuudessaan ja kirjailijan perustelujen kautta saattavat olla aivan yhtä oikeat kuin Raamatunkin todistelut. Näin, jos ajattelemme Raamattua ihmisen kirjoittamaksi eikä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneeksi teokseksi.

Kirjassaan Oz pohtii syyllisyyttä. Vuosituhansien aikana kristityt ovat mieltäneet Juudaksen pahaksi, kaikkein pahimmaksi, ja sen kautta tämä on antanut nimen ja kasvot juutalaisuudelle ja vihalle tätä kansaa kohtaan. Nyt Oz tekee Juudaksesta Jeesukselle rakkaan opetuslapsen, joka pyrkii todistamaan Jeesuksen jumaluuden viemällä tämän Jerusalemiin ristiinnaulittavaksi. Juudaksen tavoite on kaikkein suurin ihme eli se, kun Jeesus astuu alas ristiltä vahingoittumattomana. Kun näin ei käy, hän romahtaa, huomaa syyllisyytensä ja hirttää itsensä.

Miten sitten tämä ja juutalaisvaltio liittyvät toisiinsa? Ajatteleeko Oz näiden asioiden välillä olevan jotain samankaltaisuutta? Onko syyllisyys valtiotasollakin nähtävä toiminnan perustana? Abrabanel on ilmeisesti nykyajan Juudas, joka ei näe ideologiansa läpi, vaan tuhoutuu yhdessä sen kanssa unohdettuna petturina ja kansan hylkäämänä. Samalla pohdinta rauhanomaisesta rinnakkainelosta kuolee ja viha kansojen kesken kasvaa juuri niin kuin uskonnoissakin kävi. Pienimuotoisena se totutuu myös talossa, jossa Shmuel on töissä. Henkilöt ovat alussa erillään ymmärtämättä toisiaan, mutta rakkaus hitsaa heitä yhteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tässä kuitenkin he lähtevät lopulta eri suuntiin erilaisina, muuttuneina, vihaisinakin. Voiko tätä kautta löytyä yhteisymmärrys? Palaako Shmuel taloon takaisin, keskusteleeko hän Waldin kanssa kirjastaan Juudaksen evenkeliumi, kohtaako hän vielä Ataljan? Pohdinta jatkuu.

Oz, Amos: Juudas (Ha-besova al-pi Jehuda). Tammi, 2018, suom. Minna Tuovinen. 358 s.

Pieni elämä

’Afrikan matkan jälkeen olin pakotettu olemaan sisällä ja lepäämään. Matkalta voi saada muitakin kuin miellyttäviä tuliaisia. Onneksi lääketiede on kehitellyt antibiootit, niin ei käynyt kuin miehille Krimin sodassa, jossa taudit tappoivat enemmän kuin viholliset. Mutta tähän lukukokemukseen. Pieni elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee kuitenkin enemmistön hyväksymä ja ylistämä. Itse en kuulu tähän enemmistöön. Kahlasin liki tuhatsivuisen järkäleen vaivoin läpi ja huokasin helpotuksesta kun perfektionistina sain sen loppuun enkä vastoin tapojani heittänyt kirjaa nurkkaan. Kukin tekee lukemastaan omat johtopäätöksensä ja vastaa niistä. Tähän olen koonnut omia huomioitani sinänsä hyvästä vaikkakin raskaasta tarinasta.’

Mammuttimainen tarina miehistä naisen kirjoittamana. Ei ihan helppo juttu. Kirja kertoo Juden pienen elämän tarinan. Tarina alkaa keskeltä ja etenee takaumien kautta kohti loppua luoden karmivan kuvan miehen elämästä ja siitä, kuinka menneisyys ei jätä tätä rauhaan, vaan piinaa loppuun saakka. Tarinan päähenkilöt ovat kaikki miehiä tai niin luulen, sillä ilmeisen tahallisesti kirjailija häivyttää sukupuolen, jopa niin, että nimetkään eivät heti avaa henkilön identiteettiä. Naiset jäävät tarinassa statisteiksi. Tällöin ei voi olla miettimättä miehenä, onnistuuko nainen tulkitsemaan miehen tuntoja ja tunteita ja kuinka hyvin. Kirjan tarina on yhtä itkua ja pahoillaan oloa, toisen loukkaamista ja anteeksipyyntöä. Eivät ainakaan kovin perinteisiä miehisiä ominaisuuksia. Jossain vaiheessa ajattelin, että kirjan nimi olisi pitänyt olla I´m sorry!, niin monta kertaa tämä lause toistui tai niin luulen sen toistuneen, kun suomentaja hokee: Olen pahoillani!

Jude on lapsena hyväksikäytetty mitä karmeimmalla tavalla ja lopuksi myös vahingoitettu fyysisesti. Hän pääsee eteenpäin vasta opiskelijana tavattuaan Willemin, JB:n ja Malcolmin. He muodostavat koko elämän kestävän ystäväporukan. Seuraavalle kehälle kuuluvat Harold, Richard ja Andy. Näiden miesten sisään kirjailija menee ja kuvaa heidän tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja tekojaan. Paitsi sukupuoli niin myös miesten persoonallisuus häivytetään kirjassa. He ovat kaikki kuin yhdestä puusta veistettyjä. Kirjassa ei antauduta dialogiin, jossa ystävykset olisivat eri puolilla, ajattelisivat kovin erilailla tai riitelisivät tulisesti keskenään, he ovat vain pahoillaan ja itkevät hieman päälle. Tämä lienee kyynisesti sanottu, mutta sellainen tuntu kirjasta tuli eli päähenkilöt ovat jostain miehen ja naisen puolivälistä, niin kuin tähän aikaan tuntuu kuuluvan. Se näkyi seksuaalisuudessakin, jota vatkattiin vähintään puolet kirjasta. Kirjassa ollaan heteroita, homoja, biseksuaaleja ja sekaisin näitä kaikkia ja kaikki henkilöt ovat samaa mieltä. Ei aivan uskottavaa. Muutenkin kirjassa oli suuria uskottavuusongelmia. Neljä opiskelijaa valikoituu yhteen sattumanvaraisesti ja kaikista tulee jotain maailmanlaajuisesti suurta: näyttelijä, taidemaalari, arkkitehti, lakimies. Missä ovat luuserit, elämän polulla epäonnistujat? Amerikkalainen unelmako? Hämmästyttävää kirjassa oli näiden sankareiden empatia, auttamishalu, jatkuva myötäeläminen ja sympatia. He olivat kuin jostain oppikirjasta reväistyjä pykoterapeutteja yksi toisensa jälkeen.

Jude on päähenkilö, vammautunut henkisesti ja fyysisesti, eikä tee kenenkään elämää mukavaksi, koska elää itse jatkuvassa epävarmuudessa ja alemmuudentunteessa, hautoo itsemurhaa, viiltelee itseään, kiusaa ruumistaan ja elää nälkäkuoleman partaalla. Kuitenkin toiset välittävät ja antavat kaikkensa, jotta saavat hänet pysymään hengissä kaikkien kauheuksien jälkeenkin. Willem uhraa itsensä ja uransa Juden takia, Henrik adoptoi miehen saadakseen hänet tolpilleen, Andy uurastaa lääkärinä pyyteettömästi pitääkseen tämän hengissä. Turhaanko? Loppu on kauheaa luettavaa.

En pitänyt kirjasta ja se varmaankin näkyy. Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla hereillä ja pyyhkiä puolet pois ja sittenkin kirja olisi ollut kovin raskas luettavaksi. Kirjan koominen epäuskottavuus oli ainoa hauskuus kirjassa, jota mainostetaan hauskaksi. Sen teksti rönsyili epäoleellisuuksiin, jotka saattoivat jatkua sivukaupalla. Harvoin olen hyppinyt kokonaisten sivujen yli lukemalla vain sanan sieltä toisen täältä. Lisäksi kirjailija oli häivyttänyt kertojan lukujen alussa niin, että lukija sai vain arvailla, kuka kulloinkin on vuorossa ja ajan, joka tuntui olevan tyystin hukassa. Kun lisäksi kirjailija teki päähenkilöiden kuvauksesta minimaalista, niin lukeminen oli lähinnä ajatusten voivottelua. Kirjan lopussakaan ei selvinnyt henkilöiden identiteetti, rodullisuus, ulkonäkö eikä seksuaalisuus, ne lienevät toissijaisia elementtejä kirjassa. Myöskään paikkoja kirjailija ei vaivautunut kuvaamaan kovin tarkkaan, oltiin milloin New Yorkissa, kadut mainiten, milloin maaseudulla, milloin Lontoossa, milloin Roomassa. Paikat vaihtuivat ja samat henkilöt ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas tyhjään. Kerronta keskittyi vain ja ainoastaan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Kun sitten tarina oli järkyttävyydessään ainutlaatuinen, ei lukeminen ollut helppoa. Harvoin on tehnyt mieli heittää liki tuhatsivuinen kirja nurkkaan, kun vain pari sataa sivua on enää jäljellä. En siis kovin vakaasti suosittele tätä kirjaa, parempaakin on tarjolla, vaikka vanhoissa klassikoissa.

Yanagihara, Hanya: Pieni elämä. Tammi 2017, suom. Arto Schroderus. 937 s.

Rajasta etelään, auringosta länteen

’Suosikkikirjailijani, kuten monen muunkin, uusin suomennettu teos on hänen varhaistuotantoaan ja sijoittuu aiheeltaankin sinne. Näin vuoden alkuun kirja oli mukava pala hyvin kirjoitettua ja suomennettua proosaa, jota voi suositella muillekin. Kun se on vielä sivumäärältäänkin kohtuullinen, niin aikaakaan ei tuntunut kuluvan kohtuuttomia. Pieni helmi kirjallisuuden runsaassa tarjonnassa.’

Kirja on siis Murakamin varhaistuotantoa 90-luvun alusta, mutta vasta nyt suomennettu. Siinä liikutaan Murakamille tyypillisissä aiheissa, vain maaginen realismi on poissa. Teos on hyvinkin realistinen. Kuitenkin siinä pohditaan tarkasti ja hienovaraisesti elämää, olemista, suhteita ja paikkaa olemisessa.

Hajimi on neljääkymmentä lähestyvä mies, kirjan minä-kertoja. Hän elää kauniin vaimonsa ja kahden pikkutytön kanssa onnellisen tuntuista elämää. Appensa kautta hän on päässyt menestymään, omistaa kaksi ravintolaa ja pystyy elättämään perheensä vallan hyvin. Jokin kuitenkin olossa ja elämässä on pielessä.

Kirjassa siirrytään hyvin pian muistelemaan miehen lapsuutta. Hän on ainoa lapsi ja se on hyvin harvinaista sen ajan Japanissa ja jopa hieman traagista. Niinpä hän lyöttäytyy kouluaikana kaveruuteen samanlaisen yksineläjän Shimamoton kanssa. Tämä on tuiki tavalisen näköinen tyttö. He kuuntelevat yhdessä vanhoja levyjä, istuvat sohvalla ja juttelevat. Muutto toiselle paikkakunnalle katkaisee orastavan suhteen. Se jättää kuitenkin kumpaankin kaipuun ja ikuisen rakkauden tunteen.

Hajimi rakastuu opiskeluaikana Izumiin, mutta pettää tätä tämän serkun kanssa saaden Izumin tuhon partaalle. Suhteen loppuminen ja lopputulos painavat miehen mieltä vielä vuosikymmenenkin jälkeen. Vähitellen muistot Shimamotosta nousevat mieleen uudestaan ja taas uudestaan. Lopulta hänen edessään istuu kaunis nainen, joka osoittautuu Shimamotoksi. Siitä alkaa salailu ja valehtelu, suhde, joka johtaa lopulta siihen, että Hajimi on valmis jättämään kaiken, ravintolat, vaimonsa Yukikon ja tyttärensä. Rakastavaiset viettävät yön Hajimin mökillä, mutta aamulla Shimamoto on hävinnyt. Mitä tapahtui, mikä johti tähän ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se jää kertomatta.

Kirjan nimi viittaa Nat King Colen vanhaan jazzkappaleeseen, jossa puhutaan Mexikon rajasta, mutta kuulijat Japanissa eivät osaa englantia, he vain kuuntelevat ja taas kuuntelevat kappaletta. Siitä tulee yhdistävä tekijä Hajimin ja Shimamoton välille. Jazzin poljento kulkee läpi koko kirjan. Kerronta on samanlaista kuin Murakamin muussakin varhaistuotannossa eli sujuvaa ja aistikasta. Hän osaa kerronnan taidon ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea, elää siinä maailmassa, jonka hän luo. Juoni liikkuu samoilla linjoilla kuin Norwegian Woodissa ja Suuressa lammasseikkailussa. Juonenkäänteet ovat hienovaraisia ja lukija pysyy hyvin mukana, ei tarvitse haukkoa henkeään tai rypistellä kulmiaan. Osittain juoni on ennalta-arvattavissa.

Loppu on kuitenkin erilainen kuin yleensä tämäntyyppisissä kirjoissa. Luin sitä pariinkin kertaan uudelleen ja yritin löytää merkkejä, miksi tässä kävi näin, mutta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt. Halusiko lapsensa äskettäin menettänyt Shimamoto vain mahdollisen uuden lapsen lapsuuden ystävältään, vai oliko kyseessä aivan jotain muuta? Kirja ei kerro. Toisaalta tällainen loppu oli ehkä moraalisesti oikea ja helpompi monelle kirjan henkilölle, vaikka se veikin päähenkilön kriisiin. Lukemisen arvoinen, taattua Murakamia.

Murakami, Haruki: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi, 2017, suom. Juha Mylläri. 230 s.

4321

’Pitkään mietin, tartunko tähän kirjaan ollenkaan. Jotenkin sen massiivinen koko hämmensi. Yleensä Paul Austerin kirjat ovat tiiviitä ja melko pienikokoisia. Mietin, mitä ihmeellistä kerrottavaa hänellä on, että siihen tarvitaan yli 1100 sivua. En heti ymmärtänyt, että hän kirjoittikin neljä kirjaa samoilla henkilöillä. Silloin se alkoi kiinnostaa ja niin tartuin kirjaan. Rakennehan on aika mielenkiintoinen, minkälainen sitten on toteutus.’

Amerikkalainen elämä 1950- ja 1960-luvulla pursuaa kirjassa neljän peroonan kautta eikä jätä epäselväksi sitä, kuinka kliseinen ja väkivaltainen se on ollut. Olen aina inhonnut yliopistoelämän kuvauksia amerikkalaisessa kirjallisuudessa, niitä on niin paljon ja niin kliseisesti kirjoitettuna. Nytkin tuntuu, että nuorten opiskelu on sivuseikka, eläminen, naiminen, urheilu ja kaverit ovat pääasia ja tietenkin se, mistä löytyvät opiskeluun tarvittavat rahat.

Austerin teos lähtee siitä, että Ferguson syntyy maaliskuussa 1947 valokuvaaja Rosen ja huonekalukauppias Stevenin perheeseen. Hän on ainokainen ja niinpä kirjailija tekee hänestä neljä tarinaa, joista vain yksi on tosi ja kolme muuta ovat tuhoon tuomitut. Näiden neljän Fergusonin elämää sitten seurataan vuorotellen läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kynnykselle saakka.

Tässä piilee kirjan heikkous. Tarinat ovat niin samankaltaisia, että lukija menee vähän päästä sekaisin, kuka on kenenkin kanssa ja kuka on jo kuollut ja kuka eronnut ja mikä asia kuuluu mihinkin. Samalla kun tarinoissa esiintyvät samat henkilöt eri rooleissa ja samat tapahtumat Amerikan historiasta, tulee vaistämättä toistoa. Jotenkin ihmettelin, että jos luodaan neljä tarinaa, niin eikö nyt olisi ollut helppo luoda tyystin erilaiset tarinat. Se on selvää, että sivufergusonit kuolevat pois, mutta miksi kaikki menehtyvät onnettomuudessa, eikö Vietnamin sota olisi ollut aika luonnollinen tai jokin vakava sairaus tai vaikka itsemurha, kun sekin oli yhdessä tarinassa muoti-ilmiönä nuorison keskuudessa. Yksi Ferguson on homo, tietenkin, se kuuluu asiaan, kaikki muut vaihtavat partneria milloin Amyn tai Celian tai Evien kanssa. Amy on jossain tarinassa serkku, jossain sisarpuoli tai tuttavan tytär. Hän on jokaisen Fergusonin mielessä ja osan tyttöystäväkin.

Kirjassa tulee hyvin esiin yhteiskunnan väkivaltaisuus. Fergusonit kuolevat salamaniskuun, tulipaloon, liikenneonnettomuudessa, niin kuin monet kaveritkin. Isä menee milloin tulipalossa, milloin sydänkohtauksessa jne. Koko tarinan ulkopuolella väkivalta rehoittaa opiskelijamielenosoituksissa, Vietnamin sodassa, poliitikkojen murhissa ja kapakkatappeluissa. Kirjan huonointa antia on sen loppu. Selittelevät kappaleet olisi voinut suoraan pyyhkiä pois, kyllä lukija kaiken oli jo siihen mennessä tajunnut moneen kertaan.

Kirjaa on sanottu Austerin pääteokseksi. Ehkä se on sitä sivumääränsä puolesta, mutta laatu ei yllä samaan tasoon kuin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Jos kirjaa pitää selata yli 1100 sivua ja samat asiat moneen kertaan, niin jossain on mätää. Tuntuu kuin lukijaa aliarvioitaisiin, väännettäisiin rautalangasta mallia. Täytyy tunnustaa, etten lukenut jokaista sivua, joten jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Kuitenkaan se hyppiminen ei yhtään kertaa pudottanut juonen kärryiltä pois. Enemmän jäi ihmettelemään sitä vatkaamista ja taas uudelleen ja uudelleen asioihin palaamista.

Auster on syntynyt helmikuussa 1947 ja opiskellut Columbian yliopistossa, nähnyt kaiken tämän, ehkä kokenutkin. Hän on kasvanut kirjailijaksi eri ammattien kautta, toiminut lehtimiehenä ja elänyt ajoittain Ranskassa, juuri niin kuin Fergusonkin tai kaikki neljä Fergusonia. Ei siis tarvitse kaukaa hakea kirjan omaelämäkerrallista tasoa. Kun kirja lisäksi keskittyy New Yorkin elämään ja sen yliopistoihin, tulevat ne enemmän kuin tutuiksi näiden tarinoiden kautta.

Jos kirjoittaa näin pitkän tarinan ja yrittää pitää sen kasassa, tulee väkisin vaikeuksia. Tässä vaikeutena on varmaankin ollut karsiminen. Se, että Ferguson numero kaksi kuolee jo 11-vuotiaana hieman selkeyttää tilannetta, mutta kolmen muun elämäkerrasta olisi voinut ilman suurempaa vahinkoa heittää puolet pois. Samalla olisi voinut karsia pitkiä niin urheilullisia kuin kulttuurellisiakin luetteloita. Ainakin minä hypin ne suoraan yli, ei minua kiinnosta jonkin baseball-seuran 1950-luvun pelaajien sukuhistoriat tai amerikkalaisen elokuvamaailman tähtösten elämänkohtalot, puhumattakaan amerikkalaisten runoilijoiden ja kirjailijoiden tuotannot, kun en niistä ole mitään koskaan kuullutkaan. Onhan ne varmaan amerikkalaisille tärkeitä, mutta eivät vie tämän kirjan tarinaa millään lailla eteenpäin.

Kaikella kunnioituksella Austeria kohtaan, olisi tähän kahlaamiseen kuluneen ajan voinut paremminkin käyttää. Ehkä positiivisena asiana voisi ajatella elämän sattumanvaraisuuden korostamista.

Auster, Paul: 4321, suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2017. 1141 s.

Ihmeiden tie

John Irving on edelleen yksi tämän ajan tunnetuimpia ja suosituimpia amerikkalaisia kirjailijoita. Hänen tuotantoaan on käännetty lukuisille kielille ja kirjat ovat saaneet miljoonia lukijoita ympäri maailman. 1980 ilmestyi Garpin maailma ja siitä se voittoputki alkoi. Oma suosikkini on edelleen Ystäväni Owen Meany kuten myös Oman elämänsä sankari. Jotkin varhaisemmat ovat saattaneet jäädä lukematta, mutta aina uuden ilmestyttyä se hyvin pian löytää tiensä pöydänkulmalle odottamaan. Joskus odotus on pitkä niin kuin nyt, sillä tässä välissä oli muutamia hieman pitkästyttäviä juttuja. Ihmeiden tie ei ole sellainen.’

Kirja on tiiliskivi, jonka juonta on mahdoton selvittää pieneen tilaan. Se rönsyää, pursuaa, kiehuu ja laukeaa aina uudelleen ja uudelleen mitä uskomattomampien rönsyjen ja tapahtumien kautta. Kirjan päähenkilö on jesuiittapapin ja naiseksi pukeutuneen miehen meksikolainen adoptiopoika Juan Diego Guerrero. Kirja on hänen elämäkertansa. Poika on orpo, hän asuu kaatopaikalla sisarensa Lupen kanssa, hänen äitinsä on huora ja isästä ei ole tietoa. Siinä on tarinan lähtökohta, tyypillistä Irvingiä. Juan Diego oppii lukemaan ja puhumaan englantia kaatopaikalta löytämistään kirjoista, mikä on sekin ihme. Hänet pelastetaan pappien orpokotiin ja sieltä sirkukseen ja edelleen Amerikkaan Iovaan, missä hän käy koulunsa ja päätyy maailmankuuluksi kirjailijaksi.

Kirja kulkee sujuvasti nykyisyydessä ja menneisyydessä. Vanhuudessa Juan Diego matkustaa Filippiineille käydäkseen lapsuutensa ystävän isän haudalla. Matkalla hän tapaa kaksi outoa naista, äidin ja tyttären, jotka viettelevät hänet ja luotsaavat eteenpäin mitä ihmeellisimmille paikoille. Samalla kirjailija painii terveytensä kanssa, beetasalpaajien ja erektiolääkkeiden ristipaineessa. Tämä kaikki luo hänelle unenomaisen fantasian, matkan läpi lapsuuden aina nykyisyyteen saakka. Lapsuudesta nousevat esiin niin seksuaaliset poikkeavuudet kuin selvänäkijä sisar Lupe, jonka puhetta vain hän pystyy tulkitsemaan. Sielä nousee esiin katolinen usko Neitsyt Mariaan ja riita tämän meksikolaisen sisarneitsyen tumman Guodalupen kanssa. Poikkeamia ovat myös taivaskävely sirkuksessa, Lupen kuolema ja neitsyen ihmekyynelet. Nykyaika jää vielä enemmän mysteerien ja ihmeitten maailmaan, jossa seksuaaliset fantasiat ja elämän valinnat sekoittavat kirjailijan pään ja sydämen lopullisesti.

Irvingin kirjoissa on monia tunnusmerkkejä, joita aina etsii niitä lukiessaan. Nytkin löytyy ainakin seksuaalisuus, yliopistomaailma, sirkus, paini, vain karhua jäin kaipaamaan. Niinpä voisi sanoakin, että tässä kirjassa kirjailija kokoaa yhteen koko tähänastisen tuotantonsa. Suomennettuna se alkoi Garpin maailmasta, jossa transversiitit esiintyvät ensi kerran, Ystäväni Owen Meany jatkaa samaa linjaa. Myös viimeisimmistä kirja Minä olen monta tutkii samaa teemaa. Sirkusmaailma taas esiintyy jo Vapauttakaa karhut, Kaikki isäni hotellit ja Sirkuksen poika kirjoissa. Orpoutta löytyy monestakin romaanista, kuten Oman elämänsä sanakari ja Kunnes löydän sinut. Tämä on kuin yhteenveto kirjailijan tuotannosta. Toivottavasti ei kuitenkaan testamentti.

Jos kirjailijalla onkin tavaramerkkejä, joita ripoitella aina uudelleen kirjojensa riveille, on hänellä uuttakin annettavaa. Tämä kirja kulkee niin joustavasti menneessä ja tulevassa, että rajaa on joskus vaikea hahmottaa. Taitolaji tämäkin. Lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten taitavasti ja värikkäästi hän vie tarinaa eteenpäin pitäen sen kuitenkin koko ajan koossa.

Tämä kirja on myös ehkä uskonnollisin hänen teoksistaan. Katolinen kirkko on koko ajan keskiössä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Lupe palvoo Guadalupea, jonka mukaan hän on nimensäkin saanut ja hänen härskit puheensa ja ennustuksensa saattaisivat ärsyttää moraalisesti, mutta kun ne tulevat niin luontevasti, ettei lukija edes hätkähdä, pelastaa se paljon ja lukijaa alkaa hymyilyttää.

Kun kuolema on esillä lähes joka sivulla, tulee siitä todellinen osa elämää eikä se hätkäytä, kun se lopulta kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lupen kuolema tulee esiin sivulauseessa kirjan alkulehdillä, mutta lopullinen tarina vasta kirjan lopussa. Siihen on saanut varautua ja sen ottaa  silloin luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta kuin luonnollinen, Irvingin tyyliin. Loppuelämän seksuaaliset fantasiat ehkä kuviteltujen naisten kanssa menivät kyllä ohi ja ylikin, mutta suotakoon se hänelle. Kuusisataa sivua voisi puuduttaa lopullisesti, mutta tämä ei sitä tee. Kirja saattaa olla Irvingin parhaita.

John Irving: Ihmeiden tie (Avenue of Mysteries). Tammi, 2016, suom. Kristiina Rikman. 600 s.

Haudattu jättiläinen

’Kun lumet loskaantuivat ja joulukin tuli sopivasti, jäi aikaa lukemisellekin. Tämän kirjan luin kuitenkin jo muutama viikko sitten. Minua on aina kiinnostanut japanilainen kirjallisuus. Siinä on jotain tuttua, ei kai turhaan sanota, että olemme ikään kuin sukulaissieluja. Ishiguro, Kavabata, Murakami tai Kobo Abe ja Kenzaburo Oe ovat kukin omalla tavallaan tyypillisiä japanilaisia arvostettuja kirjailijoita. Haikuja ja tankoja opetellaan länsimaissakin kirjoittamaan. Ishiguro on asunut pitkään Englannissa ja häntä pidetäänkin lähes englantilaisena. Tarinat ovat kuitenkin tyypiltään japanilaisia, joskin kaikki hyvin erilaisia. Hän osaa aina yllättää, niin nytkin.’

Ishiguron teokset (Olen aikaisemmin lukenut: Ole luonani aina, Me orvot ja Menneen maailman maalari) eivät ole helppoja ymmärtää eikä niiden sanoma aina aukea ensimmäisellä lukemalla. Niin on tämänkin teoksen kohdalla. Juoneltaan tarina sijoittuu kuningas Arthurin aikaa Englannin maaseudulle. Vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, lähtevät asuinluolastaan etsimään kauan sitten poislähtenyttä poikaansa. Eletään sitä aikaa, jolloin kuningas Arthur on yhdistänyt valtakunnan ja kelttien ja saksien välillä vallitsee rauha. Mutta pinnan alla kytee vielä sodan muisto ja kosto.

Matkallaan vanhukset kohtaavat sekä omiaan että sakseja. Huolena heillä on naaraslohikäärme Queringin levittämä muistamattomuus. He huomaavat, ettei ole helppoa löytää kadonnutta poikaa, kun ei muista asioita menneisyydestä. Niinpä he lyöttäytyvät ritari Sir Gavainin mukaan, joka taisteli aikanaan Arthurin kanssa ja toisaalta soturi Wistanin seuraan, joka on tullut kelttien maille kostamaan saksien kärsimiä vääryyksiä. Molemmilla sotureilla on tavoittena surmata naaraslohikäärme, joka pitää laajoja alueita vallassaan.

Matkallaan vanhukset kohtaavat myös munkkeja luostarissa, lauttureita, jotka veisivät heidät saareen, mutta yhden kerrallaan ja lohikäärmeen haavoitaman pojan, Edwinin, jonka ainoa tavoite on löytää äitinsä ja kostaa tämän kärsimykset. Kaiken yllä leijuu mystinen tunnelma muistamattomuudesta, entisestä elämästä, pojan kohtalosta, riidoista, Axlin menneisyydestä ja luonnon salaperäisyydestä. Eli tarinassa on kaikki vanhan legendan ja fantasian ainekset. Missä sitten kadonnut poika on? Se selviää kirjan lopulla, kun lautturi kuljettaa Betricen veneellään saareen.

Ishiguron tarina on mystinen fantasia, nopeasti ajatellen, mutta siinä on jotain muutakin. Kirjoittaisiko tunnettu kirjailija vain jonkin sadun, jolla ei olisi kerrottavanaan mitään enempää, tuskin? Tarinalla on jokin syvällinen merkitys, sillä tällaisenaan se jää kovin ohueksi. Olen nyt muutaman viikon ajan sitä miettinyt, mutta en ole merkitystä varmaankaan vielä kokonaan löytänyt.

Luin kirjaa uudelleen sieltä täältä ja se aukeni jokaisella kerralla himpun verran lisää. Tarinan kertoja on lautturi. Onko sillä jokin merkitys? Tarina kerrotaan vanhusten elämän kuvauksena, muutamasta päivästä heidän elämänsä loppupuolelta. Muu osa on takaumia. Tarinassa on kuvattuna katoava maailma: lohikäärme, haarniskoitu ritari, sankarisoturi ja yliluonnollisuus, taikuus. Kun lohikäärme kuolee, häviää paljon muutakin ja kehitys jatkuu tai alkaa. Lohikäärme on jarru, joka estää ihmisiä muistamasta menneisyyttään ja siksi myös kehittymästä. Kauhua ympärilleen kylvävä lohikäärme on kuitenkin lopulta vain heikko vanhus, sekin, eikä pysty tekemään minkäänlaista vastarintaa eli vanha kuolee uuden tieltä.

Tarinan vanhukset etsivät kadottamaansa ja kun lohikäärme lopulta on poissa ja muistot palaavat, nousee haudattu jättiläinen maan alta ja kaikki kauheudet pääsevät valloilleen. Vanhukset etsivät vain omaansa, muistojaan, poikaansa, mutta laajemmassa mitassa lohikäärmeen kuolema nostaa esiin muutakin, esim. kuningas Arthurin aikaa edeltävän ajan ja muiston siitä. Niin kosto aloittaa sodan uudelleen. Jättiläinen on ollut piilossa rauhan ajan.

Jotenkin kirja voisi kuvata myös meidän nykyistä maailmaamme. Kun emme muista emmekä tiedä niin paljon, pysymme enemmän omissa oloissamme ja ainakin näennäinen rauha vallitsee, mutta kun tämä lohikäärme katoaa, alamme touhuta kaikkea muuta, joka ei välttämättä ole hyväksi kenellekään. Olisiko tuo se asia, jonka Ishiguro haluaa lukijoilleen sanoa? Vaikka tarinan kertoja on Tuonelan lautturi, niin ei hänkään voi luvata kenellekään onnellista yhteistä elämää tässä kauhujen täyttämässä maailmassa eikä myöskään unohdusta.

Kulkurit

kulkurit’Ihmisellä on kummallinen halu hallita ja alistaa lajitovereitaan. Tällaiseen johtopäätökseen tulee, kun lukee kirjan totalitaarisesta valtiosta. Se tekee ihmisistä auttamatta eriarvoisia; on köyhiä paarialuokan kansalaisia ja rikkaita ylimysihmisiä, jotka käyttävät valtaa. Näin on ollut kautta historian. Kiinalainen Yiyun Li tuo tämän asian selkeästi taas kerran esiin. Hän ei saarnaa, ei osoittele epäkohtia tai ihmisoikeuksien puutteita, hän kertoo. Kirja ei ehkä ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se puhuttelee. Tässä muutaman hajamietteitä kirjasta.’

En kovin paljon tunne kiinalaista kirjallisuutta. Harva länsimaissa tunnettu kiinalainen kirjailija asuukaan enää Kiinassa. Kulttuurivallankumous ja valtion pitkään suljettu asema ovat tehneet tehtävänsä. Yiyun Li asuu Kaliforniassa, vaikka ammentaakin kirjansa aiheet lapsuutensa Kiinasta.

Kulkurit on ahdistava kuvaus totalitaarisesta valtiosta, jossa vain puolue on oikeassa ja sen arvosteleminen on hengenvaarallista. Kirja seuraa nuoren naisen teloittamista mielipiteidensä vuoksi ja sitä, miten ympäristö tapahtumaan reagoi. Opettaja Gu menettää tyttärensä vastavallankumouksellisena, tytär menettää vuosikymmenen aikana vankilassa terveytensä, äänihuulensa ja lopuksi ennen teloitusta sisäelimensä. Hänen munuaisiaan tarvitsee parempiosainen puoluejohtaja. Rouva Gu ei saa osoittaa suruaan, ei noudattaa perinnäistapoja, ei puhua kuolleesta tyttärestään.

Radiotoimittaja Kim liikkuu toisinajattelijoiden piireissä, vaikka kuuluukiin eliittiin. Hän osallistuu tyttären maineen palauttamiseen ja kerää julkisesti nimiä vetoomukseen. Hän saa maksaa teostaan. Nuori mies Bashi kaipaa naista ja rakastuu 12-vuotiaaseen vammautuneeseen tyttöön. Hänetkin tuomitaan rikollisena. Kerjäläisiä ei puolueen mukaan ole, mutta Ukko Hua ja rouva Hua ovat sellaisia olleet ja tulevat taas sellaisiksi tapahtumien jälkeen. He näkevät mädännäisyyden ja lähtevät kulkureiksi tielle. Keskeiseksi henkilöksi nousee nuori Tong, lapsi vasta, joka pelosta kertoo kaiken mitä näki, mutta ei sitä mitä teki. Sen hän tekee suojellakseen isäänsä. Loppu on järkyttävä, vain ihminen pystyy tähän.

Viime aikoina olen lukenut useita totalitarismiin liittyvää kirjaa (mm. Echlin: Kadonneet, DemickSuljettu maaAleksitjevits: Tsernobylista nousee rukous, Petrovskaja: Ehkä Esther). Niissä käsitellään historiallisia tapahtumia, mutta ne ovat myös poliittisesti kantaaottavia. Tässä kirjassa ei avoimesti oteta kantaa Kiinan hallintoon kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta rivien välistä lukija ymmärtää kyllä ihmetellä ja hämmästellä. Kun kansa on alistettu vallanpitäjien mielivallan alle, se ei voi tehdä mitään järkevää. Kun väärä sana voi johtaa kymmeneksi vuodeksi vankilaan tai väärät ystävät vievät teloitettavaksi, on tulevaisuus yhdentekevää.

Kirjasta huokuu vihamielisyys, jota hallinto kylvää kansan keskuuteen ja jota kansa käyttää toisiaan vastaan. Vihollisia ilmiannetaan, naapureita urkitaan, vihaa pidetään yllä sanoin ja teoin. Mielipiteenvapautta ei ole, muista vapauksista puhumattakaan ja lisäksi eletään äärettömässä köyhyydessä ja epätasa-arvossa. Eliitillä on etuutensa, jopa köyhien sisäelimiin saakka. He elävät yltäkylläisyydessä, kun kansa näkee nälkää hökkeleissään. Tämä näkyy niin neuvostomaassa kuin Kiinassa ja Kambodsassakin, josta Echlinin kirja kertoo.

Tuntuu käsittämättömältä, kuinka kekseliäs ihminen on sortamaan toista. Jos tämänkin kirjan tarinasta edes murto-osa on totta, niin sekin on liikaa. Oikeuslaitos on mätä, hallinto on mätä, virkakoneisto on korruptoitunut alusta loppuun. Näiden mielipiteiden vuoksi itse olisin vankilassa ja minut kidutuksen ja kaikkinaisen väkivallan jälkeen lopulta tuomittaisiin kansanjuhlassa ammuttavaksi vastavallankumouksellisena.

Kirja sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta uutisista saamme kuulla, että edelleen maailmassa on vastaavanlaisia valtioita eikä niiden toimista tiedetä kovinkaan paljon, esim. Pohjois-Korea. Kun uutisista katselee riemuitsevaa ja yhteen ääneen kannatustaan karjuvaa massaa, ei voi kuin ihmetellä. Missä on totuus, missä on inhimillisyys, missä ovat ihmisarvot. Lin kirja on hyvin kirjoitettu, mutta rankka lukukokemus.

Li, Yiyun: Kulkurit. Tammi, 2013 (2009), suom. Seppo Loponen. 431 s.

Kafka rannalla

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Tšernobylista nousee rukous

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Maailmanloppu ja ihmemaa

maailmanloppu-ja-ihmemaa’Olen jäänyt loukkuun, fantasiaan. Moni hylkää kirjan satuna pienemmästäkin syystä, fantasia lienee mahdottomuus. Haruki Murakami on tämän hetken fantasian mestari. Hänen teoksensa ovat yllättäviä, mahdottomia, mutta pohtivia, uusia suuntia avaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä viime vuonna suomeksi  ilmestynyt kirja on kirjoitettu jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on yksi hänen pääteoksistaan. Se on sukua 1Q84-tarinalle. Tapahtumat on sijoitettu Japaniin kirjoittamisajankohtaan, mutta se onkin sitten kaikki siitä maailmasta. 1Q84:ssä taivaalla loisti kaksi kuuta, tässä liikutaan sekä suljetussa kaupungissa että maanalaisissa pelottavissa luolissa. Mielenkiintoista!’

Fantasia nykymaailmassa, joka ei kuitenkaan ole nykymaailma. Kirja etenee kahdella tasolla. Vuoroluvuin seurataan jännitysnäytelmiä, jotka vasta kirjan lopussa punoutuvat toisiinsa. Maailmanloppu on muurien ympäröimä suljettu kaupunki, jossa ihmiset ovat kuolemattomia, mutta ilman sielua ja varjoaan, joka on kuollut. Kaupungin kaduilla kulkee yksisarvisia, joiden tehtävä on imeä sielut itseensä ja kuolla sitten talvella. Keväällä syntyy taas uusi sukupolvi samaan työhön. Yksinäinen mies saapuu kaupunkiin, luovuttaa varjonsa Portinvartijalle ja alkaa kirjastossa lukea unia yksisarvisten pääkalloista. Siis täyttä fantasiaa.

Ihmemaa muistuttaa Tokiota ja meidän aikaamme. Täälläkin hieman erikoinen mies joutuu outoon seikkailuun. Hän on ammatiltaan Laskija, joka pystyy tietokonettakin suurempiin saavutuksiin ihmisen mielen käsittelyssä. Vanha tohtori ja hänen vaaleanpunainen lapsenlapsensa käyttävät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä. Hänelle luodaan aivoihin kolmas virtapiiri, joka vähitellen sieppaa hänet kokonaan. Tässä maailmassa hän luo tapahtumat itse ja jää lopulta sen vangiksi. Fantasiaa siis tämäkin.

Suosikkikirjailijani Murakami on luonut nämä maailmat jo 1985. Kuitenkaan kirja ei ole miltään osin vanhahtava. Liekö suomentajan suoraan japanin kielestä tehdyn loistavan käännöstyön ansiota. Mielenkiintoista lukukokemuksessa oli se, kuinka tarina nivoutuu juuri lukemaani Jeff VanderMeerin teoksen juonirakenteeseen ja kerrontaan samankaltaisuudellaan. Voisi kuvitella, että VanderMeer on lukenut Murakamin teoksen ja saanut siitä hyvin voimakkaita vaikutteita omaan teokseensa.

Vaikka kirja on puhdasta fantasiaa, niin sen sisään kytkeytyy paljon elämän hallintaan, ihmissuhteisiin, tietoisuuteen ja identiteettiin liittyvää pohdintaa. Päähenkilö miettii sielun olemusta Maailmanlopun kirjastossa; onko hän valmis luopumaan siitä vai hankkimaan rakastamalleen tytöllekin sielun. Päähenkilö pohtii Ihmemaassa elämäänsä yhteisössä, jossa väkivalta rehottaa ja kaunis vaikkakin tukeva tyttö vie häntä kuin pässiä narussa. Kuka hän on, kuka tyttö on, mihin tohtori lopulta tähtää?

Murakamin kertomistyyli on mukaansatempaavaa. Vaikka mitä tahansa voi sattua ja monet asiat ovat aivan pähkähulluja tai mahdottomia, niin tarinan imu vie mennessään. Kirjaa ei voi laskea kädestään. Seuraavalla sivullahan voi sattua jotain vieläkin kummallisempaa.

Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015 (1985), suom. Raisa Porrasmaa. 546 s.