’Kevät on jo niin pitkällä, että kuivuus alkaa hidastaa kevätsienten kasvua. Oma elämäni on ollut kuitenkin niin vaudikasta, etten ole juurikaan joutanut sieneen. Niinpä nämäkin kuvat ovat jo parin viikon takaa, eikä silloinkaan löytynyt juuri enempää kuin kuvattavat yksilöt. Hyvä, että edes ne.’
Korvasieni (Geromitra esculenta) on tunnetuin suvun lajeista ja sitä käytetään myös yleisimmin ruokasienenä. Sen lakki on voimakkaasti poimuinen, tumman ruskea ja lakin reunat ovat kiertyneet sisäänpäin ruskeaan jalkaan kiinni. Sienen löytää helpoimmin keväällä tienvarsilta tai hakkuualueilta, sieltä missä on maanpintaa rikottu. Sienen rihmoja on maan alla niin paljon, että sitä voi vaikkapa viljellä. Sanomalehtiä haudataan maan alle alueelle, josta on sieniä löytynyt ja näiltä paikoilta voi sitten parin vuoden ajan saada hyviäkin satoja. Käsittelyssä pitää kuitenkin muistaa, että gyromitriini on voimakas solumyrkky, karsinogeeninen aine ja sienen käsittelemätön nauttiminen johtaa pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaan. Myrkky on vesiliukoinen, niinpä korvasienet on aina ryöpättävä useampaan kertaan väljässä vedessä ennen käyttöä ja vesi heitettävä pois. Muita suvun lajeja ovat piispanhiipat, jota tavataan myös kevätaikaan. Niistä vain eteläisempi on myrkytön, joten on syytä nekin käsitellä ennen syömistä.
Lehtokorvasieni (Discina gigas) on yleistä serkkuaan vaaleampi, kellanruskea ja sen lakki on huomattavan leveäpoimuinen. Lisäksi lakin reuna on usein liuskainen ja irti valkeasta jalasta. Tämän sienen voi tavata lehtomaisista metsistä rehevämmiltä paikoilta kuin korvasienen, mutta se on melko harvinainen. Toisinaan se on kuitenkin hyvin runsassatoinen. En tiedä, voiko tätä lajia viljellä korvasienen tapaan, mutta sitä voisi kokeilla. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta koska lajit ovat joskus vaikeita erottaa toisistaan, lienee viisainta ryöpätä myös tämä sieni, ettei tule erehdyksiä. Lehtokorvasientä tavataa Etelä- ja Keski-Suomesta.
Kolmas korvasienilaji, jonka olen tänä keväänä kohdannut metsäretkillä on laakakorvasieni (Discina perlata). Sen huomasin kuivalta kankaalta vanhan tieuran painanteesta. Sieni on noin viisi senttiä leveä laakea tai maljamainen, väriltään kanelinruskea.
Sienen sekoittaa helposti suonimörskyyn (Disciotis venosa) ja sinä sitä ensin pidinkin, mutta kasvupaikka ja muut tuntomerkit sopivat paremmin laakakorvasieneen. Sitä tavataan melko yleisenä Napapiirille saakka havumetsistä, jossa on lahopuuta ja rikkoutunutta maanpintaa. Se on syytä myös ryöpätä, jos aikoo tehdä siitä ruokaa, vaikka tavalliseen korvasieneen sitä ei oikein voikaan sekoittaa.
Kevätkin on sieniaikaa. Joskus vain sopivia kasvupaikkoja on vaikea löytää. Tänä vuonna en ole nähnyt piispanhiippoja enkä kellomörsyjä, joita joinakin vuosina on runsaasti. Ehkä pitäisi kulkea enemmän nenä maassa kiinni. Kun vain ehtisi. Nytkin siemenet odottavat maahanpääsyä pusseissaan ja maa muhii puutarhassa valmiina. Satoa voi saada niin monella tavalla!
’Näin vapun aikaan ovat tunteet usein pinnassa. Tulee tehdyksi asioita, joita saattaa myöhemmin katua. Se on sitä kevättä, jonka suurenmoisuutta niin hehkutetaan talven jälkeen. Kuvan käävällä tunteita on varmaankin ylen määrin, koska se on nimekseenkin saanut mustasukkakääpä (Polyporus leptocephalus). Yleensähän käävät mielletään puiden loisiksi. Ne ovat jalattomia, kovia kappuroita lahoavan puun kyljessä. Tämän suvun useilla käävillä on kuitenkin selvä jalka. Mustasukkakääpä on yksivuotinen ja löytyy yleensä syksyllä ja vaikka se näyttää kasvavan suoraan maasta, niin kyllä sekin lahopuulla esiintyy. Sen isäntiä ovat etenkin haavat ja pajut. Jotkut yksilöt kuivuvat loppusyksystä ja säilyvät hangen alla kevääseen. Tällöin niiden lakki vaalenee paperinvalkoiseksi. Se on helppo huomata keväisessä metsässä puolilahon karikkeen keskeltä, mutta ei ole kovin yleinen. Sukulaisensa mustajalkakääpä (P. melanopus) on sitä paljon yleisempi, mutta sen tapaa vain syksyin, koska se mädäntyy ennen talvea. 
