Yhden lapsen kansa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.

Seitsemän elämääni

Mo_Yan’Viimeksi kun kirjoitin arvioinnin (Anni Kytömäki: Kultarinta), kehuin kirjaa sellaiseksi, joka pitäisi kaikkien luonnonystävien lukea. Nyt edessäni on kirja, joka on myös niitä todella lukemisen arvoisia, tällä kertaa historian ja ihmisyyden näkökulmasta katsoen. En juurikaan ole lukenut kiinalaista kirjallisuutta, joten en osaa verrata tätä mihinkään sikäläiseen teokseen. Kun olin päässyt kirjan loppuun, leijailivat aprikoosinkukkien vaaleanpunertavat terälehdet ympärilläni, tuuli suhisi  ja elämän raadollisuus tunki nenään. Päälimmäisenä oli rikas ja taidokkaasti koottu kertomus.’

Sota on päättynyt ja kommunistit nousevat valtaan Maon johdolla Kiinassa. Maanomistajat syöstään vallasta. Ximenin kylässä tilanomistja Ximen Nao surmataan ja hänen vaimonsa alistetaan palvelijoiksi. Hän kuitenkin vaatii oikeutta Manalan valtijaalta ja syntyy uudelleen maan päälle. Lopulta Ximen Nao elää seitsemän elämää: tilanherrana, aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta taas ihmisenä. Näin hän kokee ikään kuin sivustakatsojana kaikki Kiinan lähihistorian käänteet: kommunismin nousun, maareformin, kulttuurivallankumouksen, nälänhädän, hyvinvoinnin alun ja nykyajan. Vuosituhannen vaihtuessa pieni isopäinen poika kertoo sitten koko tarinan kirjailijanplantulle Mo Yanille.

Matkan aikana tavataan maakunnan viimeinen itsenäinen viljelijä Lan Lian, Ximenin jalkavaimot Yingchun ja Qiuxiang, hänen lapsensa Jinlong ja Baofeng, johtajat Huang Tong ja Hong Taiyue, näiden lapsia ja lapsenlapsia monessa polvessa. Suvut kietoutuvat toisiinsa, elävät ja kuolevat yhdessä, nousevat kukoistukseen ja sortuvat taas alas mutaan. Kertojana tarinassa on vuoroon Ximen Naon kulloinenkin reinkarnaatio ja hänen jalkavaimonsa Yingchun poika Lan Jiefang. Rakkaus, viha, kateus ja vallanhalu vuorotelevat kerronnassa, jonka taustana kuohuu värikäs kaikkia aisteja koskettava kiinalainen maaseutu 1950-luvulta 2000-luvun alkuun.

Mo Yan sai Nobel-palkinnon vuonna 2012 ensimmäisenä kiinalaisena kirjailijana. Tämä kirja on ainoa, mikä häneltä tähän mennessä on käännetty suomeksi. Massiivinen teos vie mukanaan ensimmäiseltä lehdeltä alkaen. Sen vetovoima perustuu kerrontaan, jossa näkyy piirteitä useista eri tyylisuunnista. Tarina etenee historiallisissa puitteissa kuin kylän elämäkertana, mutta koska kertojana on usein eläin, tulee mukaan väkisinkin fantasiaa, faabeleita, kansantaruja, personifikointia, maagista realismia. Hänen tyylinsä on omintakeinen, vaikka sitä onkin verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Mo Yan esiintyy itse kirjassaan yhtenä sivuhenkilönä, joka järjestelee asioita ja sotkee niitä. Kyläläiset suhtautuvat häneen pakollisena riesana ja uteliaana pojankoltiaisena, joka luulee osaavansa kirjoittaa.

Kirjassa on varmaankin paljon omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija itse varttui pienessä kylässä ja koki kaikki ne murrokset, jotka kirjassakin ilmenevät: nälän, puutteen, vallankumoukset ja sorron. Hänen kirjailijanimensä on nimimerkki, joka tarkoittaa ’älä puhu’. Se kuvaa sitä, kuinka Kiinassa monet kulttuurihenkilöt joutuivat noina aikoina vaikenemaan hallinnon vuoksi. Tästä muistutuksena on Taivaallisen rauhan aukion verilöyly, josta tulee juuri nyt kuluneeksi 25 vuotta. Vaikka kirjan tapahtumat ovat traagisia ja kirjan lopussa varsinkin nousee pala kurkkuun ihmiskohtaloiden vuoksi, on sen loistava ihmisläheinen kuvaus elämästä vastakohtaisuudessaan häkellyttävä. Aprikoosipuu kukkii, aurinko nousee, kuu kulkee joen yllä, sianruho poksahtaa jokirannassa, luonto elää hajuissa ja äänissä. Ankeus peittyy elämään. Vaikuttava ja hieno kirja, joka sen paksuudesta huolimatta kannattaa lukea.

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava, 2013. Suom. Riina Vuokko. 730 s.