Kätilö


Kätilö
’Kaipa minunkin piti lukea tämä kulttikirja, kun siitä niin paljon kohistaan. Ehkä on tarpeetonta tuoda se tänne blogiin, mutta en nyt malttanut olla tuomattakaan, kun sen kerran läpi kahlasin. Tämä ei ehkä ole ihan minun suosikkikirjallisuuttani, mutta luettavaa kylläkin. Nautin kielestä ja kuvista, en tarinasta enkä sen tuomasta pahoinvoinnista. Suosittelen.’

Kirja on kertomus Lapin sodasta, saksalaisista, leireistä ja kätilöstä kaiken sen keskellä. Aihealue ei ole helppo, sitä ei ole myöskään kirja. Kätilö auttaa lapsia maailmaan, lopulta myös maailmasta pois. Kun sotilaita on kaikkialla, ei siinä jää jäljelle neitseitä. Kätilöllä riittää töitä. Hän ei ehdi ajatella omaa elämäänsä, ei rakkautta, eikä paljon muutakaan. Hän tekee vain työtään, kunnes kohtaa Johan Angelhurstin, puoliksi saksalaisen puoliksi suomalaisen SS-upseerin. Sen jälkeen kaikki toimii vain rakkauden ehdoilla.

Johannes on rikki. Hän on nähnyt Ukrainassa Babi Jarin tuhon eikä ole selvinnyt siitä. Hän rakastuu Villisilmään, hän hakee lohdutusta lääkkeistä, hän yrittää voittaa näkynsä kaivamalla kuoppaa, mutta hän on liian rikki, liian haavoitettu mieleltään, niin kuin monet sodassa ovat.

Kätilö kirjoittaa muistiinpanojaan Kuolleen miehen lahdellä pienessä tuvassa. Hän odottaa Johannesta pieni tyttö seuranaan. Rakkaus pitää hänet hengissä talven keskellä. Muistot ovat raskaat. Hän pääsee perille Kuolleesta miehestä, vakoilusta, niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Hän kaipaa, hän rakastaa. Vankileiri on vienyt häneltä hampaat ja siveyden, vankileiri on tuhonnut hänen rakastettunsa, ystävänsä ja elämänsä. Hän vain odottaa ja rakastaa.

Kirjan pääosaan nousee kieli, sen rehevyys ja kauneus. Tapahtumat eivät ole kauniita, eikä aina sekään miten niitä kuvataan, mutta kielen rikkaus tekee kunnioitusta kieliperinteelle, kansan äänelle ja sille, että meidän oma kielemme on hyvin ilmaisuvoimainen ja kantava. Kuinka tällainen kirja voitaisiin kääntää jollekin toiselle, köyhemmälle kielelle, esim. englanniksi. Siitä katoaisi ainakin puolet ja loppu jäisi hyvin köyhäksi ehkä täysin ymmärtämättömäksi. Kirjailija tuntee aiheensa ja osaa sen taustoista ammentaa rajuja asioita. Historista on saatu lukea kaikista niistä kauheuksista mitä sota saa aikaan ja varsinkin saksalaisten sota. Kuitenkin se brutaali toiminta, mitä vankileirillä harjoitettiin, iskee kuin rätti silmille ja se sattuu. Ajattelee, ettei tämä voi olla totta ja heti seuraavaksi, että se on totta tänäkin päivänä. Kirjan kuvaamat tapahtumat eivät jätä kylmäksi ketään. Niiden ihmisten kohtalot, joita kirjassa mainitaan, tulevat lähelle, ehkä liiankin lähelle, sillä kirjailija ei jätä mitään kuvaamatta. Siinä onkin kirjan heikko kohta. Ehkä tässä olisi kustannustoimittajalla pitänyt olla tarkempi kontrolli. Nyt junnataan aika kauan samassa tilassa, johon ei enää tule mitään uutta. Olisko ollut parempi, mennä nopeammin loppuratkaisuihin, vaikka ei nytkään mielenkiinto herpaantunut, korkeintaan sietokyky?

Sota on raakaa lienee klisee, jota aina hoetaan. Tässä kirjassa ei puhuta itse sodasta vaan sen seurauksista. Siksi se on erilainen sotakirja. Sivilit kärsivät luuloista, syytteistä ja raiskauksista. Se tulee selvästi esille. Syyttömät elävät jatkuvassa pelossa ja oltuaan väärässä paikassa, joutuvat kärsimäänkin syyttöminä. Tuhannet naiset joutuivat sodan runtelemiksi vain sen vuoksi, että olivat naisia. Kätilön kohtalo ei poikennut tästä. Miehen ja mielen raakuus tuotiin esiin selvin sanoin. Kun yhteiskunnassa ei ole lakia tai toimitaan jonkin tekaistun sotalain turvin, ei kukaan ole turvassa. Kätilö oli tullut auttamaan, mutta päätyi tuhoamaan, hänkin. Kaiken yllä oli rakkaus, mutta voiko se tehdä kaikki muut työt tyhjiksi.

Kirjaa on verrattu moniin muihin kirjoihin: Waltarin Johannes Angelokseen, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Kirja on kuitenkin oma itsensä, ei niin nautittava kuin monet kauniimmat kirjat, ei niin sykähdyttävä kuin esim. Waltarit, ei niin perusteellinen kuin Linnan teokset, mutta omaperäisyydessään ja kielellisessä rikkaudessaan aivan omaa luokkaansa. Niinpä sen sivuuttaminen Finladia-palkintoa jaettaessa onkin suuremman luokan moka. Tämä ohittaa Liksomin kirjan mennen tullen. Onneksi se huomioitiin Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Innolla jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Tässä on ainesta.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011. 348 s.

Toiset


toiset
’Olen talvipakkasten lomassa kahlannut läpi useampiakin kirjoja, lähinnä jäkälämääritysoppaita ja luontokirjoja. Siksi tällainen perin erilainen teos lienee myös paikallaan. China Miéville on Englannissa asuva uudemman sukupolven mestari. Hän on julkaissut kymmenkunta teosta ja niitä on käännetty kymmenille kielille. Toiset on ensimmäinen suomeksi käännetty teos häneltä. Kirjailijaa on verrattu tietenkin menneisiin mestareihin, mutta teksti on sen verran omaperäistä, ettei vertaaminen ehkä anna oikeaa kuvaa kenestäkään. Hänen teoksiaan on palkittu tyylisuunnan parhailla palkinnoilla, kuten Arthus C. Clarke-palkinnolla ja World Fantasy Awardin.’

Jossakin kaakkoisessa Euroopassa on kahden kaupungin yhteenliittymä, lomittuminen. Kaupungit ovat erillisiä mutta samalla limittäisiä. Beszeli vaikuttaa vanhahtavalta ja kehittymättämältä, kun taas Ul Qoma on moderni ja elinvoimainen. Kaupunkien rajaa ei saa ylittää, vaikka sitä ei ole oikeastaan olemassa. Kaikkea valvoo kummallinen salainen poliisi Rikko.

Kirjan alussa tapahtuu rikos, nuori nainen löydetään tapettuna puistosta. Beszelin poliisi Tyador Borly alkaa tutkia tapausta ensin Rikkona, sitten tavallisena maiden välisenä rikoksena. Tutkimukset johtavat Ul Qoman alueelle arkeologisille kaivauksille, jossa murhattu oli työskennellyt. Kaivausten salaperäisyyteen liittyvät historiaa tutkinut Bowden ja murhatun kanadalaisen arkeologin Mahalian ystävä Jolanda. Lisäksi tutkimuksissa törmätään jatkuvasti salaperäiseen Orsinaan, joka on selitetty menneisyyden myytiksi tai kaupunkien välissä olevaksi kolmanneksi kaupungiksi.

Kuten hyvässä dekkarissa niin tässäkin pieneltä tuntuva tapaus saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, joissa niin kaupungit kuin niiden asukkaatkin ovat vaarassa tuhoutua ja koko valtarakennelma sortua. Lopussa, kun lähes kaikki selviää, jää jäljelle oikeastaan aika tavallinen rikos, joka pohjaa tuiki tavalliseen motiiviin, rahaan.

Kirja kuuluu tekijänsä mukaan ’uuskumma’-tyylilajiin. Ehkä se on jonkinlaista modernia fantasiaa, jonka hengenheimolaisia taitavat olla englanninkielinen Orwell ja venäläinen Bulgakov. Suomessa samaan tyyliin voisi sovittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen. Tarina on siis fantasiaa ja hetkittäin sitä lukiessa ajatteli sen saduksi, joka ei ole mahdollinen. Kuinka kaksi sisäkkäin olevaa kaupunkia voi elää ja niiden asukkaat häivyttää havainnoistaan toisen kaupungin asukkaat ja liikenteen, vaikka he käyttävät samoja katuja ja rakennuksia. Tämä tuli mieleen aina silloin tällöin, mutta taitavasti kirjailija silti tarinaansa johdattaa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että asukkaat itse luovat rajat ja heidät on kasvatettu toimimaan näin, olemaan näkemättä. Rikon pelossa he myös toimivat mahdollisimman tarkasti oman kaupunkinsa tapojen ja eleiden varassa. Tämä näkyy vaatteissa, liikkumistavassa, tervehtimisessä, kaikessa. Kolmantena liikkujana kaupungilla on Rikko, jonka ihmiset liikkuvat niin, että he voisivat kuulua kumpaan kaupunkiin tahansa ja siksi molemmat häivyttävät Rikon ihmiset silmistään. Heitä ei siis ole olemassakaan kaupunkien asukkaille, mutta he toimivat silti koko ajan taustalla.

Tarnaa viedään läpi poliisi Borlyn silmin minä-kerrontana. Hän näkee vain beszeliläisen kaupungin ja varoo näkemästä muuta. Vähitellen hänen näköpiirinsä laajenee ja jouduttuaan Rikon pidättämäksi, hän tajuaa paljon, mutta menettääkin paljon. Hänestä tulee väkisin mieleen Orwelin maailma, tekninen kaupunki, jossa ei pehmeydelle ole sijaa, jossa ei ole muuta kuin kova maailma vastaan kova maailma, jota Isoveli valvoo. Sinällään hyvin hätkähdyttävä kuva nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Kirjailija ei anna ymmärtää, kummasta on kyse, ehkä molemmista.

Tämä ei tietenkään ole pelkkä aikuisten satu. Kirjalla on vankka symbolinen merkitys. Me itse luomme ympärillemme oman kaupunkimme ja näkymätönnämme sellaiset, joita emme halua nähdä. Maailmassa on paljon toisen kaupungin asukkaita, on romaaneja, tummia, köyhiä, narkkareita, vanhuksia, kodittomia, joita me yksinkertaisesti emme näe. Erona on vain se, että tässä kertomuksessa näkemisestä on tehty rikos, meillä ei sentään, ainkaan vielä. Ehkä tässä kirjassa viitataan myös jaettuihin kaupunkeihin (entinen Berliini, Jerusalem), vaikka se taitaa olla liian silmiinpistävää. Siellä voi kuitenkin olla tarinan lähtökohta.

Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen kirja, urbaani ja tekninen, mutta luo hyvän kontrastin kaikelle sille, mitä itse arvostaa.

China Miéville: Toiset (The City and the City), 2011 (2009). Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto. 365 s.

Nooan lapsi


nooan_lapsi4.indd
Eric-Emmanuel Schmitt on hyvin suosittu ranskalainen kirjailija maailmalla. Hän kuuluu ainoana ranskankielisenä viidentoista luetuimman kirjailjan joukkoon. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille ja hänen näytelmänsä ovat maailmankuuluja. Suomessa hän kuitenkin taitaa olla melko tuntematon. Olen lukenut häneltä kolme kirjaa: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset, Pilatuksen evankeliumi ja Noona lapsi. Kaikki ovat mestariteoksia. Kuinka voikin niin pieneen tilaan saada mukaan niin paljon viisautta. Kirjat nimittäin eivät ole paksuja, ne lukee yhdessä illassa, mutta niistä jää paljon mietittävää useaksi päiväksi.’

Nooan lapsi on kertomus toisen maailmansodan ajalta. Joseph joutuu juutalaisvainoissa eroon vanhemmistaan Belgiassa. Vanhemmat painuvat maan alle ja katolinen pappi Isä Pons ottaa pojan hoteisiinsa. Marcelle-neiti luo Josephille uuden henkilöllisyyden ja uudet paperit. Sen jälkeen Jopseph muuttaa Keltaiseen taloon kymmenien muiden vastaavassa asemassa olevan lapsen luo. Hän saa tukihenkilöksi itseään vanhemman ja kaksi kertaa kookkaamman Rudyn, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä. Yhdessä he tutkivat Keltaisen talon ja sen ympäristön sekä Isä Ponsin salaisuuden. Joseph ratkaisee sen ja pääsee pitkän harkinnan jälkeen papin opetukseen. Isä Pons on rakentanut metsäkappelin gryptaan synagogan, jossa hän alkaa opettaa pojalle hepreaa ja opetella samalla itse juutalaisuutta. Hän haluaa kerätä tuhoutuvan kansan muistoja kokoelmaksi, kuin Nooa, joka keräsi aikoinaan elämän arkkiinsa. Koko ajan yhteisön uhkana on natsiarmeija, joka etsii piiloutuneita juutalaisia. Lopulta myös Keltaisen talon asukkaat paljastuvat. Sota on kuitenkin samaan aikaan kylältä loppunut ja lapset pelastuvat. Kukin alkaa etsiä vanhempiaan, näin Josephkin.

Isä Ponsin uhrautuva työ pelasti Belgiassa kolmattasataa juutalaista lasta ja myöhemmin hän sai oman muistolehdon Israeliin. Joseph ja Isä Pons pysyivät ystävinä papin kuolemaan saakka.

Pieni kirjanen suuresta aiheesta. Tarinan pohjana on tositapahtumiin perustuva kertomus Isä Andrésta, joka toimi tarinan papin tavoin. Kirjan alkupuoli on perinteistä kerrontaa juutalaisvainoista, täpäriä pelastumisia ja uhrautuvaa avustustoimintaa. Puolivälin jälkeen kirjan henki vähitellen muuttuu syvällisemmäksi. Schmittin kirjojen teemoihin kuuluu tarkastella uskontojen eroja ja elämänarvoja. Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset-kirjassa pohditaan juutalaisuutta ja islamia. Tässä ovat keskiössä kristinusko ja juutalaisuus. Joseph on herkkä vaikutteille ja on valmis kääntymään kristityksi ja katoliseksi, mutta Isä Pons ei anna siihen lupaa. Hän näkee, ettei hänen tehtävänsä ole käännyttää näitä pelastamiaan juutalaislapsia, hänen tehtävänsä on säilyttää. Humaani pappi opettaa mieluummin lasta omaan kulttuuriinsa kuin muuntaa hänen ajatusmaailmaansa vieraaseen kulttuuriin. Kun Joseph löytää vanhempansa, hän loukkaa näitä syvästi ilmoittamalla ryhtyvänsä kaloliseksi. Tällöin Isä Pons ottaa pojan vakavaan puhutteluun ja saa tämän olemaan kuuliainen vanhemmilleen. Kirjan herkkä kerronta antoi päätökselle pohjaa. Josephista tuli lopulta oman kansansa puolestapuhuja, mutta samalla myös humaani toisten ja toisenlaisten ymmärtäjä. Isä Pons kokosi kryptaansa kuin Nooa arkkiinsa jäämistöä, kokoelmaa, hyökyaallon tietä, Joseph oli yksi hänen pelstamistaan lapsista ja tultuaan aikuiseksi tämä toimi samoin.

Schmitt, Eric-Emmanuel: Nooan lapsi. Like 2005. 192 s.

Hiljainen talo


hiljainen talo
’Talvipäivien ratoksi kannattaa valita hyvä kirja. Pamuk ei ole vielä koskaan pettänyt. Kun hiihtolenkki on takana ja päivän työt suunniteltu tai tehty, mikä on sen hienompaa kuin hyvä kirja. No, monet saattavat olla eri mieltä kanssani, mutta erilaisuus on rikkautta. Tammikuun aikana olen selaillut useitakin kirjoja, mutta tämän luin kokonaan, onneksi. Siksipä paikallaan on muutama kommentti siitä.’

Kirja on Orhan Pamukin nuoruudenteos, jonka hän kirjoitti vuonna 1983 vuoden 1980 kesästä vain hetkeä ennen sotilasvallankaappausta. Moniäänisen kertomuksen päähenkilöinä ovat eri sukupolvien kertojat: isoäiti Fatma edustaa vanhinta polvea, seuraavasta polvesta esiintyvät Fatman puolison Selahattinin pojat kääpiö Recep ja rampa arpakauppias Ismail ja viimeisestä lapsenlapset juoppo hitstorioitsija Faruk, vasemmistolainen Nilgün ja lukiolainen Amerikkaan kaipaava Metin. Lisäksi kertojaääni on annettu Ismailin pojalle oikeistoradikaalille Hasanille. Minä-kertojat valottavat tarinaa jokainen omasta näkökulmastaan ja tuovat siksi tarinan lähelle lukijaa. Koko tarinan keskiössä on vanha ränsistynyt talo lähellä Istanbulia, jonne Fatma ja Selahattin ovat aikoinaan joutuneet pakenemaan levottomuuksia. Talossa ratkotaan nykyhetken asioita, mutta vaietaan menneisyyden salaisuuksista, joita tuntuu olevan enemmänkin. Fatma muistelee katkerana miestään, joka oli jumalankieltäjä ja kirjoitti ensyklopediaansa koko ikänsä saamatta sitä koskaan valmiiksi. Hän oli suuri lännen ihailija ja selitti kaiken hyvän tulevan sieltä. Fatmalle olivat kaikki miehen kirjoitukset kauhistusta. Hänen salaisuutensa kävelee kääpiönä talon huoneissa palvellen häntä, mutta sen hän kieltää ja haukkuu. Faruk etsii paikkakunnan historiaa, mutta suurin osa hänen ajastaan menee juomiseen. Hän on juuri eronnut vaimostaan eikä tahdo päästä siitä irti. Nilgün on opiskelija, joka tuntee viehtymystä vasemmistolaisuuteen. Hän käy vapaamielisesti uimarannalla aikaisin aamulla ja ostaa vasemmistolaisia lehtiä. Hasan tuntee vetovoimaa serkkuaan kohtaan, mutta joutuu samalla ristiriitaan oikeistaryhmänsä kanssa. Asiat kärjistyvät kohti tuhoa. Metin on nuori lukiolainen, joka etsii viihdykettä paitsi talosta niin myös samanlaisista kylän nuorista. Toimettomuus, huumeet, juopottelu ja poukkoilu eri suuntiin saavat hänet toimimaan päättömästi eikä hänen toiveensa päästä Amerikkaan tule yhtään lähemmäksi.

Pamukilla on taito luoda tunnelma, joka jää kirjan lukemisen jälkeen moneksi päiväksi päälle. Kirjan lopussa on Fatman mielenkiintoinen ajatelma, joka kuvaa hyvin Pamukin maailmankuvaa:

…täällä sängyssä maatessani, ajattelin: elämää, sitä matkaa jonka kulkee vain kerran, ei voi aloittaa alusta, mutta jos sinulla on kirja kädessäsi, oli se miten sekava ja käsittämätön tahansa, niin sen kirjan loputtua voit halutessasi siirtyä takaisin alkuun ja oivaltaa uudestaan jonkin käsittämättömän asian ja elämän ja lukea kirjan uudestaan…

Vaikka tämä on Pamukin nuoruudenteos, niin tässä ovat mukana jo monet niistä teemoista, joita hän on käyttänyt myöhemmin kirjoissaan: historia, poliittiset ja uskonnolliset kysymykset ja niiden kipupisteet, turkkilaisuus. Hän kärjistää tekstiä vastakohdilla, joiden eroja hän pohtii minä-henkilöidensä ajatuksissa. Vastakkain ovat länsimainen ja itämainen elämä, nuoruus ja vanhuus, oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, eri uskonnot. Keskiössä on myös talo ja siihen liittyy kirjassa paljon symboliikkaa. Voisi kuvitella että se kuvaa Turkkia pienoiskoossa: ränsistynyt, jäänne, pysähtynyt, hiljainen, mutta sen ulkopuolella on toisenlainen elämä, uimaranta jonka äänet kantautuvat taloon, kuvaten länsimaalaisuutta, vapautta, iloa ja elämää. Toisaalta Farukin auto Anadol nousee keskeiseksi symboliksi länsimaisen elämän haavoittuvuudesta ja rappiosta. Sen kokee erityisesti Metin, joka joutuu autolla vaikeuksiin monella tapaa, vaikka itse unelmoi Amerikan ihmeistä.

Kirja on aitoa Pamukia eikä se jätä kylmäksi. Itse olisin hieman tiivistänyt sitä. Nyt joissain kohdin teksti karkaa kauas päälinjasta ja jos lukee sitä vain iltalukemisena, voi olla vaikeaa päästä uudelleen kertomukseen mukaan. Se ei ehkä ole parasta, mitä Pamukilta olen lukenut. Suuren vaikutuksen minuun teki aikoinaan ensimmäinen, Nimeni on punainen sekä vähän myöhäisempi Lumi. Upea lukukokemus oli myös Viattomuuden museo. Tässäkin, kuten edellisissä, hienoa työtä on tehnyt myös suomentaja Tuula Kojo. Teksti on luontevaa ja hyvin meidän kieleemme sopivaa. Eipä uskoisi, kuinka paljon lukunautinto riippuu myös kääntäjästä. Heille pitäisi antaa enemmän arvoa.

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suom. Tuula Kojo, Tammi 2011 (1983). 433 s.

Hytti nro 6


hytti
’Finlandia-voittaja tuntuu olevan syksyn pakollinen luettava, vaikka se ei sitä ansaitsisikaan, onhan se vain kaupallisen kilpailun tuote, jossa kirjan todelliset ansiot saattavat jäädä sivuosaan. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole vuosien varrella kaikkia voittajia lukenut, enkä myöskään kaikista lukemistani pitänyt. Ehkä oma makuni on niin erilainen, sillä kaihdan suurten massojen juttuja muutenkin kuin lukemisessa. No, kirja on luettu ja tässä muutama luonnehdinta siitä.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomalainen opiskelijatyttö matkaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan läpi Siperian. Hän asuu hytissä numero kuusi yhdessä keski-ikäisen venäläisen miehen kanssa.

Kirja keskittyy havaintoihin, joita junasta voi tehdä sen matkatessa läpi taigan, aron, aavikon, kaupunkien. Tyttö kuuntelee miehen juttuja, joita tuntuu riittävän ja kun on kyse entisestä vangista, elämää nähneestä juoposta ja siirtotöissä käyvästä elämänfilosofista, niin juttuja riittää. Ne ovat monet satua ja mies kysyykin usein tytöltä, että uskoitko. Tyttö ei kommentoi. Hän on koko ajan varuillaan, sillä jutustelu ei ole ainoaa, mitä hytissä tehdään. Siellä myös syödään. Ruoka on tuotava mukana eväinä, sillä junaemännältä saa vain teetä ja rinkeleitä. Junassa on kyllä ravintolavaunu, mutta sitä nämä matkaajat eivät juurikaan käytä. He syövät lähinnä miehen eväitä, joita tuntuu riittävän ja ne muodostuvat pääasiassa venäläisistä tuotteista: suolakurkkua, mustaa leipää, borssia, teetä ja votkaa.

Juna pysähtelee suuremmissa kaupungeissa ja viipyy niissä jopa useita päiviä ennen kuin matka taas jatkuu. Tyttö asuu sen aikaa hotellissa. Hän palaa ajatuksissaan menneeseen elämäänsä: lapsuuteen, opiskeluaikaansa ja aikaan Mitkan ja tämän äidin Irinan kanssa. Vähitellen paljastuu hänen taustansa. Mies kertoo omansa vuolaasti eikä kaihda vaikeitakaan asioita. Hänellä on varmat mielipiteet kaikesta eivätkä ne ole aina kovin humaanit. Sellaisia ovat mm. seksi, naiminen ja juopottelu. Niinpä tyttö on todellisessa vaarassa myös tämän suhteen eikä mies yhtään sitä kiellä.

Lopulta juna on perillä ja tyttö majoittuu Ulan Batorin hotelliin. Hänen halunsa on nähdä vanhat kivikirjoitukset, mutta opas ei päästä häntä ulos kaupungista. Taas tarvitaan miestä apuun. Vanhalla autonrämällä he matkaavat vuoriston jurttakyllään ja kuin pienenä häiveenä tyttö saa koskettaa kirjoitusta kiven pinnasta yön pimeydessä. Ikävä ajaa hänet kuitenkin lopulta takaisin Moskovaan.

Kirja sai siis vuoden 2011 Finlandia-palkinnon. Aiheellista olisi kysyä, miksi? Aikanaan minulle opetettiin, että tekstistä on syytä poistaa turhat adjektiivit. Tämä teos olisi näivettynyt tällä menetelmällä alla satasivuiseksi ja menettänyt sen ainoan syynsä olla luettava. Adjektiivit kuvailevat asioita, tässä kirjassa taivasta, aurinkoa, maisemaa, lunta, maata, kaupunkeja, rakennuksia, ihmisiä ja tavaroita. En tiedä ovatko ne kaikki tarpeellisia, monet ovat ainakin selventäviä tai pitkästyttäviä. Onko niitä sitten käytetty oikein? Kun kirjailija kuvaa aurinkoa ja luonnonilmiöitä, ne ymmärtää paremmin ja jopa nauttii rikkaasta kielestä. Se onkin kirjan parasta antia. Siperian taiga, sen avaruus ja sääilmiöt kuitenkin lisäävät sitä surumielisyyttä ja ahdistusta, joka tekstistä huokuu. Slaavilainen elämänlaatu ja alakulo on löydetty taitavasti ja kun siihen sekoittuu vielä neuvostoajan lopputuskat ja yleinen välinpitämättömyys, niin kirjan sanoma ei jää epäselväksi.

Harri Haanpää, kirjan kustannustoimittaja, myönsi Suomen Kuvalehden haatattelussa pyyhityttäneensä käsikirjoituksesta puolet pois, mm. kaikki sivuhenkilöt saivat lähteä. Ovatko kirjailijan kotisivuillaan tarjoamat extrat juuri näitä poistettuja jaksoja? Olisi hauska, ihan vain mielenkiinnon vuoksi, lukea koko alkuperäinen teksti. Olisiko se voittanut palkintoa? Sekä kirjailija että kustantaja kiittivät tehtyä ratkaisua. Olisiko kirjaa julkaistu ilman leikkausta? Onko kirjailija pakon edessä? Monet kirjantekijät kiittävät toimitustyötä siitä, että se on avannut heidän silmänsä ja parantanut tekstiä. Syystä kuitenkin kysytään, kenen teksti se sen jälkeen on. Toimittajaa ei mainita kirjan kannessa eikä edes sisäsivuilla.

Hytin juonen rakennetta verrataan Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tyttö on todellisuudessa vanki, niin kuin mielisairaskin. Hän ei pääse miehestä eroon, koska hän hakee tästä myös turvaa. Tässä lieneekin kirjan uskottavuusongelma. Suomalainen opiskelijatyttö seikkailee keskellä Siperiaa yksin väkivallan ja välinpitämättömyyden keskellä. Vain mies välittää hänestä, ehkä liikaakin. Turvan hakeminen ei ole ongelma, vaan se, ettei hänelle tapahdu mitään. Kun yhteiskunta hajoaa, pahuus saa sekasorrossa vallan ja elämä ei ole turvassa missään. Tyttö saa kokea sen Mongoliassa, mutta selviää sieltäkin, pikkulasten tungettelevasta kivityksestä huolimatta.

Koko kirjasta ei selviä se, mikä on matkan tarkoitus. Tytön piti tehdä matka Mitkan kanssa ja hänen piti mennä katsomaan kivikirjoituksia, mutta minusta ne ovat kirjassa vain sivujuonteita, eivät todellisia syitä ottaa tällainen riski. Kirjassa jää monta muutakin kohtaa vaille selitystä ja tarkoitusta. Nykykirjallisuuden pakollinen lesbosuhde kuitataan kuin olankohautuksella, vaikka se voisi olla syy ja seuraus, Afganistanin sota ja pelko samalla tavalla. Mikä ajaa tytön matkalle? Seikkailunhaluko, siihen hänen luonteensa on kuvattu väärin, vai pako, mutta mitä hän pakenee ja lopussahan hän haluaa palata Moskovaan. Ehkä tässä on se tavallisin ulottuvuus, kasvutarina. Tyttö ottaa mittaa itsestään ja kasvaa henkisesti kohtaamaan tulevan elmänsä.

Kirjasta jää monta kohtaa epäselväksi. Se on aivan kuin yhteiskuntakin. Me Neuvostoajan lapset ja nuoret saimme maasta virallisesti sen kuvan kuin se olisi ollut ihannevaltio, sitä ei saanut julkisesti arvostella ja sen oppeja levitettiin kouluopetusta myöten. Salassa kuitenkin kerrottiin aivan muuta ja meidät pumpattiin täyteen juuri tätä, mitä tassä kirjassakin esitetään. Ei siinä ole siis meille mitään uutta, onko sitten nuoremmillekaan. Neuvostoliiton romahdettua 90-luvulla paljastui kaikki maan sisäinen mätä ja siitä kirjoitettiin aivan tarpeeksi kauhistellen ja ehkä myös liioitellen. Ehkä se, mikä kirjasta jäi mieleen uutta, oli miehen loppujen lopuksi suoma suoja ja hyvyys tytölle. Hän jopa kunnioitti tyttöä niin paljon, että  luovutti tälle rakkaimman aarteensa, veitsen. Yleensä venäläinen mies on kuvattu rikolliseksi ja pahaksi. Tämä mies oli rikollinen, mutta lopulta hyvä.

Mikä on kirjan jännite: löytääkö tyttö kirjoitukset, selviääkö hän vai saako mies sen mitä haluaa? Jännite ei näiden kysymysten varaan rakennu ja niinpä huokailin jo sadan sivun jälkeen, vieläkö tämä matkakertomus jatkuu, eikö jo löydy jotain? Jokin muu juju kirjassa täytyy olla tai sitten en ymmärrä yhtään mitään, tai sitten kirja on vain kertomus, kasvusellainen. Sellaisenaan hyvä, vaikka pettynyt olinkin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 187 s.

Steve Jobs


jobs
’Mikä saa luonnonystävän ja ylettömän teknologian vierastajan tarttumaan moiseen urakkaan. Yli 600 sivua elämäkertaa teknologiajohtajasta, joka kaiken kuvauksen mukaan ei ollut edes kovin ystävällinen eikä miellyttävä persoona. Ehkä se, ettei hän ollut ihan kuka tahansa, vaan mielenkiintoinen henkilö, joka ei varmaankaan jätä ketään kylmäksi. Ehkä myös sen vuoksi, että tälläkin hetkellä kirjoitan tätä juttua juuri hänen kehittelemällään laitteella ja kuuntelen musiikkia hänen luomallaan soittimella. Joululahjakirja vangitsi minut välipäiviksi paikoilleen hypnoottisesti. Kirjan yksityiskohtaisuus oli samaa, mitä Jobsin yhtiön luomat tuotteet, viimeistä pistettä myöten tarkkoja. Se imi mukaansa eikä irti päästänyt ennen kuin viimeisellä sivulla. Elämäkertakin oli jotain, jota oli ’ajateltu toisin’, niin kuin heidän tunnuslauseensa kuuluu.’ Ehkä tämä kirja-arviokin on ajateltu toisin. Kun luin kirjoittamani tekstin läpi, huomasin kertoneeni Jobsista, en niinkään kirjasta.’

Kun Jobs tiesi sairastavansa parantumatonta syöpää, hän tilasi omaelämäkertansa tunnetulta alan tekijältä, Walter Isaacsonilta Se sopi kuvaan hänestä itsestään, tinkimättömästä perfektionistista, luovuuden, humanismin ja teknologian yhdistäjästä, joka suunnitteli kaiken etukäteen viimeistä nippeliä myöten ennen kuin päästi sen käsistään. Kirjaa kirjoitettiin kilpaa sairauden kanssa ja siinä päädyttiin maaliin lähes yhtäaikaa.

Kun Steve Jobs kuoli lokakuun alussa, häntä näytti surevan koko maailma, nekin, jotka eivät hänestä juuri mitään tienneet. Maailma oli menettänyt visionäärin, yritysjohtajan, miehen joka oli sekä hullu että nero. Vain harvasta kirjoitetaan elämäkerta hänen eläessään hänen omasta pyynnöstään ja vain harva saa eläessään niin paljon aikaan, muuttaa niin paljon maailmaa, kuin Jobs. Vain harva jää elämään historiaan.

Kirja on kuvaus miehestä, joka syntyi 1955 Kaliforniassa, adoptoitiin pienennä ja joka jätti opiskelunsa kesken, eli hippinä, käytti huumeita, perusti yhtiöitä ja nousi lopulta tämän hetken arvokkaimman teknologiayhtiön johtajaksi. Apple Computer aloitti toimintansa autotallissa niin kuin moni muukin Piilaakson yhtiö siihen aikaan. Se sai nimensä siksi, että Jobs työskenetli siihen aikaan omenatarhassa. Yhtiössä luotiin jo 1970-luvulla innovatiivinen uutuus, Apple II-tietokone. 1980-luvun puolivälissä kehiteltiin sitten Macintosh, sekin omenalajikkeen mukaan nimetty. Se oli ensimmäinen henkilökohtainen tietokone maailmassa, jonka käyttöliittymä oli graafinen. Tätä sitten muut kopioivat ja lopulta se valloitti markkinat. Jobsin päämäärä oli luoda laite, jota jokainen osaa käyttää, yksinkertainen, viimeisen päälle suunniteltu tuote, jota hänen yhtiönsä pystyisi kuitenkin kontrolloimaan. Windows-järjestelmä kehitettiin samalle pohjalle, mutta se oli avoin, jonka kuka tahansa saattoi yhdistää mille tahansa alustalle. Se voitti, mutta ’tuote on silkkaa paskaa’, Jobsia lainatakseni. ’Laitteen pitää olla muutakin kuin harmaa laatikko pöydänkulmalla.’

Jobs oli vaikea persoona. Hänen ylitseen oli mahdoton kävellä eikä hänelle kelvanneet mitkään tuotteet ensiesittelyllä. Hän yhdisti tiukasti kontrolloiden laitteen visuaalisen kauneuden sen fyysiseen toimivuuteen. Siinä hän oli tinkimätön ja jos asiat eivät sujuneet, hän huusi ja haukkui tekijät, suunnittelijat, kaikki, jotka työhön jotenkin liittyivät. Hän oli tyranni, täysin piittaamaton toisen tunteista, pelottava vihassaan ja itse aurinko lepyttyään ja kehuessaan työn tulosta. Hänen persoonansa oli se, joka vei Applea eteenpäin aina sihen asti, kunnes sen johtajat saivat hänestä tarpeekseen ja erottivat hänet 1980-luvun lopulla.

Eron jälkeen Jobs ei jäänyt toimettomana lojumaan ja suremaan menetystään. Hän perusti uuden tietokoneyrityksen NeXT:n, joka ei kuitenkaan menestynyt, mutta loi pohjan Macin uudelle käyttöjärjestelmälle ja tulemiselle 90-luvulla. Samoin hän heittäytyi täysillä elokuvamaailmaan ja loi Disneyn suojeluksessa Pixar-animaatiostudiot ja toteutti visioitaan sen kautta elokuvilla, joista maineeseen nousivat ainakin Toy Storit, Ötökän elämä ja Nemoa etsimässä. Menestys oli niin valtavaa, että Disney emoyhtiönä oli jo hätää kärsimässä ja joutui järjestelemään omaa toimintaansa. Lopulta yhtiöt fuusioituivat.

1990-luvun alussa oli Jobsin aika palata Appleen, nyt suoraan toimitusjohtajaksi, ensin väliaikaiseksi sitten pysyväksi. Yhtiö oli muutaman kuukauden päässä konkurssista ja Jobs nosti sen nopeasti uudelleen nousuun. Ajattele toisin-iskulause vietiin läpi kaikessa suunnittelussa ja markkinoinnissa. Yhtiön nousun mahdollistivat iMac, iMovie, iPhoto, iTunes, iPod, iPhone, iPad ja iCloud sekä kaksi verkkokauppaa iTunes Store ja App Store sekä näyttävät Apple Center-myymälät. Yksi toisensa jälkeen ne nousivat kehityksen kärkeen ja kaappasivat lähes monopoliaseman markkinoista. Jokaisen laitteen ja toiminnon suunnittelussa ja toteutuksessa Jobs oli henkilökohtaisesti mukana. Näin hänestä tuli ihailtu yritysjohtaja, jonka esiintulemisia odotettiin kuin huippuartistia rock-konsertissa. Vaikka hän loppuaikoina oli sairauden runtelema ja tuskin pysyi enää jaloillaan, ihmiset saattoivat taputtaa hänelle minuuttikaupalla uuden laitteen ensiesittelyssä. Hän hallitsi paitsi yrityksensä tuotteet niin myös niiden esittelyn ja se oli yritysmaailmassa uutta. Hänellä oli ilmiömäinen taito suostutella ihmisiä mukaan toimintaansa, saada heidät tekemään sitä, mitä hän itse halusi. Niinpä hän kokosi musiikin iTunes Storeen ja hyökkäsi näin piratismia vastaan, kirjallisuuden ja lehdistön digitalisoinnin hän pelasti App Storeen ja loi kokonaan uuden tavan lukea, löytää asioita ja pitää niitä mukanaan iPad-tabloidin avulla. Samalla hän loi oheistuotteiden valtaisan tuotannon sekä iPhonea että iPadia varten ympäri maailman. Lopuksi hän yhdisti kaiken iCloud-palvelun avulla yhdeksi toisiinsa saumattomasti synkronoiduksi kokonaisuudeksi. Hän todella muutti maailman.

Tietenkään yksi mies ei tee kaikkea tuota. Hän tarvitsee avukseen muita neroja, jotka ovat valmiit kestämään haukkumisen, sitoutumaan tuotteeseen, uhraamaan kaikkensa sen eteen ja uskomaan johtajaansa lähes sokeasti. Jobs osasi valita työntekijänsä. He olivat kaikki A-ketjua niin kuin hän asian ilmaisi. Muut saivat lähteä, heitä ei tarvittu ja se sanottiin suoraan. Hänen taustavoimansa olivat valtavat samoin yhteytensä. Jos joku ei näyttänyt onnistuvan, hän pakotti sen onnistumaan, jos joku sanoi ei, se tarkoittikin kyllä, hän suostutteli ja pakotti niin kauan, että se ongelma voitettiin ja päästiin eteenpäin.

Periaatteissaan hän oli tinkimätön. Fontit piti olla juuri sellaisia kuin hän halusi, värin myös, rakenteet samoin. Hän oli heittää ulos yhtiöstä koko teamin, joka suunnitteli iMacin, kun CD-asema olikin kelkkamallinen. Se rumensi hänen luomustaan. Niin, hänen! Jobs saattoi haukkua idean ensin, mutta omia sen myöhemmin omakseen. Hän haukkui muita yhtiöitä varkaiksi, Microsoftia, Googlea, mutta varasti itsekin. Patenteista oli jatkuvaa kiistaa. Android-puhelin oli varkaus, mutta Nokiasta hän ei puhunut mitään. Mielenkiintoista on, ettei koko kirjassa mainita Nokiaa ollenkaan. Niin pieni tekijä se on Amerikassa, vaikka onkin alan markkinajohtaja muualla maailmassa.

Kun itse 80-luvun lopulla ensi kerran koskin kunnon tietokoneeseen, Commodoren tai Amstradin jälkeen, se oli ’linnunpönttömäkki’. En tiennyt siitä mitään, mutta osasin sitä käyttää, tehdä kansioita, raahata tiedostoja levykkeelle, avata ohjelmia ja kirjoittaa. Tämä kertoi sen, miksi laitteissa ei ollut paksuja opaskirjoja. Kun iPad annettiin lukutaidottomalle pojalle viidakossa, hän alkoi käyttää sitä aivan oikein, selailla, pelata, katsella videoita. Helppous oli yksi Jobsin tavoite ja ainakin siinä hän onnistui.

Jobs luotti suljettuun alustaan eli piti omassa hallinnassaan kaiken, laitteet, käyttöjärjestelmän, ohjelmat ja myynnin. Se oli uhkapeliä, mutta se kannatti. Muut tietokonevalmistajat omaksuivat Windowsin avoimen alustan mallin ja valtasivat markkinat, mutta kaikessa muussa Apple onkin sitten niskan päällä.

Mitä hänen jälkeensä? Kysymys on ajankohtainen, sillä niin tiiviisti Apple on johtajansa luomus ja hänen karismansa varassa pyörinyt ilmiö. Pystyykö se pitämään imagonsa, markkinaosuutensa, tuotekuvansa ja innovatiivisuutensa? Viimeisinä aikoinaan Jobs piirsi kuvan katujen risteyksestä, toinen katu oli nimetty humanismin kaduksi ja toinen teknologian. Siinä risteyksessä hän itse seisoi.

Niin ja sitten vielä yksi asia… Tämä muodostui hänen tavaramerkikseen samalla tavalla kuin musta poolopaita, farkut ja lenkkitossutkin. Näillä sanoilla hän lopetti aina esiintymisensä uuden tuotteen kanssa ja sai ihmiset vielä kerran valpastumaan… se opetuspuoli ja oppikirjat. Miksi lapsi raahaa selässään kilokaupalla kirjoja?

Walter Isaacson: Steve Jobs. Suom. Jyri Raivio. Otava 2011. 622 s.

Yhteenveto 2011


punatorvijkl

’Vuosi on lopuillaan – on yhteenvedon aika!

Kun profiilissani kerron harrastavani luonnon ihmeiden taltiointia sanoin kuvin ja näyttein, niin sitä on tänä vuonna tullut tehtyä aivan loputtomiin. Kausi alkoi jo maaliskuun lopulla heti lumien annettua periksi ja viimeiset näytteet keräsin vielä joulun jälkeen, kun maa oli edelleen paljas. Niinpä kaikkea on ylen määrin. Talvi menee löytöjen sulattelussa ja paikalleen asettelussa, jos sitten riittääkään, sillä uusi tarkkailukausi alkaa oikeastaan jo tammikuun ensimmäisenä päivänä, varsinkin jos lumi pysyttelee poissa ihmeitä peittämästä.’

Yläkuva esittää punatorvijäkälää (Cladonia coccifera), joka ei sinällään ole mikään harvinaisuus, mutta kuvaa ehkä vuotta kokonaisuutena. Maaliskuussa ilmestyi Tieto-Finlandian voittanut teos Suomen jäkäläopas. Se innotti paneutumaan kesän aikana tähän ryhmään ja etsimään lajeja, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt juurikaan huomiota. Niinpä digikuvasin kesän aikana 150 jäkälälajia ja kirjoitin niistä myös omat sivunsa, jotka ehkä aikanaan liitän Luopioisten kasvisto-sivuille. Tästä huomaa, kuinka kunnon määritysopas antaa aivan oman panoksensa harrastamiselle. Jäkälänäytteitä en ole vielä ehtinyt lajilleen määrittää, sillä niitä tuli kerättyä pitkälle toista sataa kappaletta.

itujyväsiä

Viime vuoden sammalprojekti sai tänä vuonna vauhtia vasta loppukesästä, kun kosteat kelit saivat sammalet näyttämään omiltaan. Viimevuotisten lajien lisäksi löytyi tänä vuonna Luopioisiin 61 uutta sammallajia. Tai eiväthän ne mitään uusia ole, mutta ensi kerran täältä kuitenkin rekisteröityjä. Monet niistä olivat pieniä maksasammalia, joiden määritys tapahtui mikroskoopin avulla. Kuvassa on vielä määrittämättömän kinnassammalen (Scapania sp.) gemmoja eli itujyväsiä. Sammalia keräsin yli kolmesataa, joista osa on vielä käsittelemättä näytteeksi. Sammalten maailma on uskomattoman rikas niin erilaisten muotojen kuin värienkin osalta. Minulle läheinen on aarnisamma (Schistostega pennata). Se on paitsi harvinainen niin myös vaikeasti löydettävä sammal. Niinpä sen huomaaminen on aina iloinen asia.

aarnisammalPutkilokasveja en kesän aikana kerännyt enkä kuvannutkaan kovin paljon, mutta siitä huolimatta uusia lajeja Luopioisiin tuli varmaan enemmän kuin moneen vuoteen. Varsinkin heinät olivat vauhdissa. Varmuudella uusia lajeja löytyi yhdeksän kappaletta: litulaukka (Alliaaria petiolata), pehmytmesiheinä (Holcus mollis), heinäkaura (Arrhenatherum elatius), nurmimailanen (Medicago lupulina), ukonpalko (Bunias orientalis), mongolianmaksaruoho (Sedum hybridum), hirvenkello (Campanula cervicaria), idänkeulankärki (Oxytropis campestris) ja keltanokitkerö (Picris hieracioides). Pari yllätystä saattaa vielä lymytä kasviprässissä, kunhan ehdin purkaa sen annin papereille.

Elokuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Silloin tein parikymmentä uutta kasviruutua Luopioisten alueelta. Näin koko entisen pitäjän kasvimaailman kartoitus astui taas askelen koti päätöstä. Vielä taitaa olla viitisenkymmentä ruutua käymättä läpi. Monen ruudun kohdalla tapasin taas mukavia ihmisiä ja sain heiltä paljon hyviä neuvoja etsintöihin. Heille kaikille nimeltä mainitsematta kiitos avunannosta. Erityisen hienoja ja monilajisia ruutuja löytyi Haltialta ja Käenniemestä. Viimeksimainittu ruutu taisi nousta alueen toiseksi runsaimmaksi ruuduksi, josta eri kasvilajeja löytyi peräti 349 kpl.

Uhanalaisselvitykset ovat vielä tekemättä, joten niihinkin on varattava muutama talvi-ilta. Uhanalaisista löytyi vain vaarantuneita lajeja niin putkilokasvien kuin sammaltenkin joukosta. Kalliokeuhkojäkälä (Pulmonaria scrobiculata) lienee ainoa jäkälälaji ja lehmuspikari (Holwaya mucida) ainoa löytämäni sienilaji, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Silmälläpidettäviä lajeja onkin sitten huomattavasti enemmän kaikissa ryhmissä. Niiden kanssa menee aikaa aivan eri tavalla, kun etsii kaikkien merkinnät muistivihosta. Vuosi sitten uusittu uhanalaisselvitys teettää töitä.

Vuosi oli antoisa kasvien maailmassa monella tavalla. Ninpä kirjojen lukeminen jäi vähemmälle. Kirjapäiväkirjassani on merkintä ainoastaan neljästäkymmenestä luetusta kirjasta. Oikein hämmästyin, kun ne laskin. Yleensä lukumäärä on lähennellyt sataa. Kuitenkin olen tunnollisesti merkinnyt kaikki lukemani kirjat muistiin pienen arvioinnin myötä. Toisaalta olen itselleni aina tähdentänyt, ettei asiaa ratkaise kirjojen määrä vaan laatu; ei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Tuskin tuo kuitenkaan toteutuu, kun katsoo viittä Agatha Christie-kirjaa, joita ahmin välipalana kesällä, kun oli oikein kuuma eikä jaksanut muuta tehdä.

Uusi vuosi tuo uudet haasteet. Mitä ne luonnontarkkailun osalta ovat, en vielä tiedä? Paljon on ruutuja tekemattä, paljon sammalia löytämättä, jäkälät odottavat vuoroaan, niin ja onhan niitä muitakin ryhmiä. Joko olisi lapsuuteni kiinnostuksen kohde, kovakuoriaiset, vuorossa? Vuoden päästä ollaan tässäkin asiassa tietäväisempiä.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Pelon kasvot


pelon kasvot
’Kun ulkotyöt jäävät vähemmälle, ehtii kirjojen pariin. Viimeisen kuukauden aikana olen kahlannut useampiakin rästiinjääneitä kirjoja läpi, mm. Vainonen: Lasin läpi, Juhani Aho: Juha ja epämääräinen kokoelma Lastuja, Hotakainen: Ihmisen osa ja pari Agatha Cristien salapoliisitarinaa. Tätä kirja lukiessani kahlasin läpi myös Poen Kootut kertomukset (suom. Jaana Kapari). Illalla uuneja lämmittäessä on hyvä lukea, ajatukset eivät harhaudu ahdistaviin asioihin, katse ei hakeudu jonninjoutaviin televisio-ohjelmiin eikä korviin kantaudu ikuinen maailman kohina. Lukiessa saavat myös omat ajatukset levätä päivän kiireiden jälkeen.’

Norjalaisen kirjailijan Nikolaj Frobeniuksen kahdeksas ja ainoa suomennettu romaani henkii kauhua ja pelkoa aitoon poelaiseen tyyliin. Kirja on rakennettu murhamysteeriksi, jossa keskiössä seikkailevat tunnettu kirjailija Edgar Allan Poe ja kirjallisuuskriitikko Rufus Griswold. Molemmat ovat todellisia henkilöitä amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Poea on sanottu novellin uudistajaksi, kauhukirjallisuuden isäksi, scifin luojaksi kuin myös pidetty salapoliisikirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden isänä. Griswold taas on ollut aikansa tunnetuimpia kirjallisuuskriitikoita, elämäkertakirjailija ja erilaisten antologioiden luoja. Frobeniuksen romaani on fiktiivinen kuvaus sen aikakauden (1800-luvun alun) elämästä sekä näiden kahden herran elämän yksityiskohtainen tarkastelu. Kirjan todenperäisyys perustuu todellisiin henkilöihin, tunnettuihin tapahtumiin ja Poen elämäkerrallisiin tietoihin. Teoksessa esiintyy kolmaskin päähenkilö, epämääräinen pieni harmaa mies, joka alkaa toteuttaa Poen tarinoita ja aiheuttaa valtavan pelon aallon koko Amerikan itärannikolla. Tämä osuus kertomuksesta lienee eniten fiktiota, mutta se rakentaa kirjasta samantyylisen kuin Poen omat tarinat ovat, luo kauhua ja pelkoa ympäristöön, mutta myös hämmentää, itse kirjailijaakin.

Kirjassa edetään ajallisesti Poen elämä lapsuudesta kuolemaan. Kirjailijan äiti menehtyy tuberkuloosiin pojan ollessa parin vuoden ikäinen eikä kasvatti-isä, rikas tupakkakauppias John Allan, ole juurikaan kiinnostunut ottolapsestaan. Lapsuudenystävän, pienen mulattipojan, Poe hylkää hautausmaalle ja siitä alkaa pelko. Kirjailija on naimisissa itseään paljon nuoremman serkkunsa Sissyn kanssa, joka hänkin sairastaa tuberkuloosia. Tästäkin muotoutuu kauhukertomus sairauden edetessä ja lopulta johtaessa nuoren vaimon kuolemaan. Tämän jälkeen Poe ei enää selviä ennalleen. Todellinen taistelu käydään kuitenkin viha-rakkauslinjalla kirjailijan ja kriitikon välillä. Griswold ottaa antologiaansa vain kolme Poen runoa ja se on haaste, johon Poe vastaa haukkumalla kriitikon pystyyn. Nokittelu jatkuu puolin ja toisin heidän elämänsä loppuun saakka. He eivät kuitenkaan pääse toisistaan eroon, sillä he tarvitsevat toisiaan päästäkseen maineeseen. Lopussa harmaa pikkumies, haamu menneisyydestä, saavuttaa voittonsa, mutta hän ei jää historiaan. Sinne ei myöskään jää Griswold, vaikka yrittääkin kaikin tavoin. Maailma muistaa vain suuruudet.

Tämä on kunnianhimoinen romaani, jonka työstämiseen kirjailija on nähnyt pajon vaivaa. Nautittavaa kirjassa onkin 1800-luvun alun kuvaaminen. Yksityiskohtaisesti kirjailija kertoo ihmisten tavoista ja tekemisistä. Muutamia juttuja kyllä mietin pitkään, olivatko ne silloin jo tiedossa, esim. molekyyli tai trikookangas. Ehkä oli, en tiedä. Harmaa haamu luo pelon kaupunkiin plagioimalla kirjallisuutta eli Poen tarinoita todellisuuteen. Pelon kasvot ovat harmaat, vanhat ja kauhua täynnä. Plagiointi tulee esiin toisellakin tavalla, kun Poe kritisoi aikakautensa suuria runoilijoita plagioinnista.

Kirja innoitti minua tutustumaan uudelleen Poen teoksiin. Jaana Kaparin hiljattain uudelleen suomentamat Kootut kertomukset antavat taustaa tälle kirjalle, jossa esiintyvät ainakin Poen läpimurtoruno Korppi sekä kauhutarinat Berenike, Rue Morguen murhat ja Pitkänomainen laatikko. Luin samalla kertaa useita muitakin tarinoita, mm. Tynnyrillinen amontilladoa ja Kultakuoriainen, jotka ovat puhtaita klassikoita. Poe onkin näiden kertomustensa vuoksi kiistatta yksi merkittävimmistä kirjailijoista maailmanhistoriassa. Siksi onkin hyvin arveluttavaa kirjoittaa hänestä fiktiivinen elämäkerta. Tätä kirjaa ei missään tapauksessa saa miettiä totena, se ei varmaankaan anna oikeaa kuvaa kirjailijasta. Poen elämän loppupuoli on mustaakin mustempi. Kun Sissy kuolee, ei Poe enää halua elää. Kirjan mukaan hän turvautuu yhä uudelleen juopotteluun ja lopulta siihen myös sortuu. Griswold kirjoittaa panettelevan negrologin ja sepitteellisen elämäkerran tuhotakseen Poen maineen, tässä kuitenkaan onnistumatta. Tästä tulee eittämättä mieleen toinen samalla tavalla kuvattu parivaljakko: Mozart ja Salieri. Tunnetussa Peter Safferin näytelmässä Amadeus käydään kamppailua keskinkertaisuuden ympärillä. Tässä kirjassa on samaa henkeä.

Onko kirja sitten hyvä? On ja ei. Hyvää siinä on kuvaus ja juonen asteettainen eteneminen kohti kauhua ja pelkoa, kohti loppua. Huonoa siinä on paikallaan polkeminen ja teennäinen salaperäisyys. Ehkä tarina olisi pysynyt parempana, jos keskiössä ei olisikaan olleet tunnetut henkilöt vaan aivan keksityt. Toisaalta nyt se ruokkii ihmisen pakonomaista tirkistelynhalua toisen elämään (vert. Kivi, Kärpästen kesyttäjä. Tästähän tämän hetken kirjallisuus ammentaa voimansa niin meillä kuin muuallakin.

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot (Jeg skal vise dere frykten). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. Keltainen kirjasto. 385 s.

Polte


polte’Myönnän, että olen McEwan-fani tai ainakin melkein. Olen lukenut lähes kaikki suomennetut kirjat ja vaikka en niistä paljon jälkeenpäin muistakaan, niin ne ovat sillä hetkellä tuntuneet hyviltä ja kiinnostavilta. Kirjailija on kertonut olevansa jollakin lailla
Polte-kirjan päähenkilön kaltainen elämänhallinnassa, vaikka ei muussa olisikaan. Ehkä se näkyy hänen kirjoissaan; ne ovat kaikki hyvinkin erilaisia ja ehkä siksikin antavat lukijalleen yllätyksen, jonka toivoisi muistavansa. Hänen tekstinsä on kuitenkin sellaista, ettei se kauaa pysy mielessä. Tämä kirja on taas omanlaisensa, luettava ja jopa jollakin sektorilla nautittava.’

Kirjan päähenkilönä häärää nuoruutensa päivinä Nobelin palkinnon voittanut keski-ikäinen fyysikko Michael Beard. Palkinnon saatuaan hän asettuu aloilleen ja alkaa hoidella ihmissuhteitaan. Viidennen vaimon kohdalla asiat alkavat mennä alamäkeä. Hän saa sponsorimatkan Huippuvuorille ja joutuu siellä silmätysten jääkarhun ja itsensä kanssa. Kun hän palaa kotiin, hän löytää työpaikkansa nuoren työntekijän, alaisensa, sohvalta hänen oma aamutakkinsa yllään. Vaikka hän itse pettää vaimoaan, hän ei salli samaa vaimolle. Alaisen onneton liukastuminen karhuntaljaan, lavastettu murha ja miehen tutkimusten varastaminen vievät Michael Beardin kaltevalle pinnalle, jonka lopussa ei voi olla muuta kuin katastrofi.

Michael jakautuu oikeastaan kahteen persoonaan: hän on viisas tiedemies, mutta hän on myös täysi typerys elämänhallinnassa. Hänen saavutuksensa tieteen alalla ovat kiistattomat, mutta kun hän alkaa fanaattisesti tutkia aurinkoa, sen energiaa ja pelastaa maapalloa kehittelemällä kasvien fotosynteesin kaltaista reaktiota, hän ei enää hallitsekaan taitojaan. Hän käyttää röyhkeästi hyväkseen kuolleen alaisensa tutkimuksia ja pitää niitä ominaan. Kun sitten suuri näytös on valmis ja maailman pelastaminen alkaa, hän sortuukin omaan typeryyteensä. Ihmissuhteissa hän on naivi eikä hallitse omaa elämäänsä. Hän ryhtyy suhteeseen kenen tahansa kanssa eikä näe omaa etuaan pitäytymällä niihin, jotka hänestä todella pitävät, sillä niitäkin on. Hän ei huolehdi itsestään, käden melanoma leviää, sydän oireilee, ylipaino tuottaa ongelmia, eikä hän kuitenkaan ole vielä kuin hieman yli kuudenkymmenen.

Lopussa alaisen murhasta tuomittu mies palaa näyttämölle ja pyytää töitä. Draama saa arvoisensa lopun, kun Michael ei huomaa taaskaan omaa etuaan ja kieltää työn haukkumalla miehen pystyyn. Katastrofia pahentaa vielä lakimies, joka perää tutkimustuloksien patentteja ja aviovaimot, jotka hekin vaativat oikeuksiaan. Pieni tyttö koalareppu selässään saattaa saada jotain uutta aikaan, mutta mitä – sitäpä kirjailija ei kerro.

Kirjailija itse kutsuu teostaan pessimistiseksi komediaksi, kriitikot satiiriksi. Molemmat ovat vaikeita alueita eikä niissä yleensä onnistuta tai se riippuu niin paljon lukijan ajatusmaailmasta. Kuka ymmärtää satiiria? Tässäkin kirjassa on kirjailijan tapaan sattuma, joka muuttaa kirjan suunnan ja päähenkilön kohtalon: se on matka Huippuvuorille ja sen jälkeinen kotiinpaluu. Siihen asti lukija miettii, mikä tarkoitus kirjalla on, sillä se jakautuu niin selkeästi tieteen maailmaan ja ihmissuhdepohdintaan, ettei lukija oikein pääse siihen sisälle, molempia on liikaa. Itsekin mietin koko kirjan lukemisen keskeyttämistä siinä vaiheessa ja se on harvinaista. En oikein perusta monista ihmissuhdekuvioista päällekkäin ja toisaalta tieteen kovin syvälle menevä luotaus tuntui liikaa korostetulta. Kun sitten käänne tapahtuu, lukija huomaa sen myös juonen käsittelyssä. Kaksinaisuus jatkuu edelleen, mutta nyt se saa enemmän koomisia tai satiirisia piirteitä, joita kuitenkin verhoaa mystisyys, pessimismi. Tahti kiihtyy loppua kohti ja kun sitten h-hetki koittaa, onkin kaikki osaset koossa ja draaman kaari kohtaa päätepisteensä. Loistavasti kirjailija jättää sen siihen ja antaa lukijalle vuoron pohtia, mitä sen jälkeen tapahtuu. Tässä se ei tunnu pahalta, sillä asetelma on enemmän kuin herkullinen.

Jos sitten pohtii kirjan kaunokirjallisuutta, niin jostain syystä se ei nouse McEwanin edellisten teosten tasolle. Sovitus oli loistava historiallinen kuvaus ja se saavuttikin valtaisan huomion. Sementtipuutarha jäi vieraaksi ja ainakaan itse en sitä oikein ymmärtänyt. Rannalla ja Ikuinen rakkaus ovat pieniä helmiä kirjallisuuden joukossa, muista puhumattakaan. Olen lukenut häneltä yhdeksän kirjaa, joiden juonia en enää muista. Tämä ehkä yrittää enemmän kuin mihin se pääsee ja jää siksi aika sekavaksi. Satiiri on vaikea asia!

Moni asia kirjan ihmissuhteissa jää mietityttämään. ’Naiset rakastuvat renttuihin’ on usein kuultu lausahdus, mutta että näin usein saman miehen kohdalla. Mikä tässä rentussa viehättää? ’Tilaisuus tekee varkaan’ on toinen lausahdus ja sekin toteutuu tässä, mutta että hän pääsee näin pitkälle, ihmetyttää. Ehkä näitä ei pitäisi ajatella, eihän tämä ole totta. Mutta sen verran todentuntuinen tämä oli, että löin Googleen päähenkilön nimen ja sain pitkän rivin linkkejä juuri tähän kirjaan, mutta en yhtäkään todelliseen Nobel-fyysikkoon. Tämä siitä huolimatta, vaikka kirjan lopussa on Nobel-komitean puhe Michael Beardille hänen saavutuksistaan tieteen alalla palkinnon luovutustilaisuudessa. Sekin on siis fiktiota.

McEwan, Ian: Polte. Otava 2010. Suom. Juhani Lindholm. 377 s.

William N. Päiväkirja



William kansiKesä alkaa olla takanapäin ja syksyn pimeydessä jää aikaa kirjoillekin. Tosin sammalkausi jatkuu aina lumeen saakka, mutta pienen kirjan aina ehtii lukea ja tässä on sellainen. Kun olen keräillyt jäkäliä ja tehnyt niihin keräyskortin, olen aina miettinyt jäkälän tieteellisen nimen perässä olevia kirjaimia Nyl. Sehän merkitsee, että joku senniminen henkilö on antanut jäkälälle tieteellisen nimen. Tämä kirja antoi tähän vastauksen. Antoi se paljon muutakin. Tunsin kirjaa lukiessani jonkinlaista hengenheimolaisuutta päähenkilön kanssa. Ehkä tämä keräily ja tutkiminen, ehkä jääräpäisyys. Vaikka kirja on pieni, sen ajatukset ovat suuria.’

Kirjan William N. on kuuluisa suomalainen jäkälätutkija William Nylander, joka eli 1800-luvulla. Kirjailija on mennyt tämän miehen pään sisään ja kirjoittanut hänen päiväkirjaansa eli fiktiivistä elämäkertaa. Mies elää elämänsä ehtoopuolta Pariisissa hylättynä, sairaana ja yksin. Hän pistää muistiin päivän pieniä tapahtumia: syömisiä, kirjeitä, vierailuja, mutta samalla hän kirjoittaa elämänsä käännekohdista: professuureista, tieteellisistä seuroista, muistamisista, palkinnoista. Tekstistä käy selville, että iästään huolimatta hän tekee koko ajan työtä, määrittää jäkäliä, joita hänelle lähetetään ympäri maailman. Pariisissa on talvella kylmä eikä huoneita lämmitetä. Niinpä Willian palelee, yskii ja on usein kuumeessa. Hänen pitkäaikainen taloudenhoitajansa Constance on mennyt naimisiin ”ukon” kanssa, mutta toimittaa edelleen ruokaa tutkijalle, ettei tämän tarvitse jatkuvasti mennä ravintolaan syömään. Naapurin rouva pesee hänen pyykkinsä. Siinä on Williamin maailma, hän ei juuri muita tapaa. Hän on ahkerassa kirjeenvaihdossa sisarensa Elisen sekä lääkäri Thiodolf Saelanin kanssa. Sisar antaa neuvoja ja on huolissaan veljen elämästä ja lääkäri keskustelee tieteen asioista. Monen muun sen ajan kuuluisan kasvitutkijan tai oppineen kanssa Nylander on riidoissa tai ei arvosta heitä, koska hän on eri mieltä heidän kanssaan. Hän ei hyväksy Pasteurin rokotuskokeiluja eikä ruotsalaisen kasvitieteilijä Friesin tutkimuksia. Hän ei usko edes oman alansa tiedemiesten saavutuksiin, kuten sveitsiläisen Schwendenerin päätelmiin, että jäkälä muodostuu kahdesta eliöstä. Nykyaika tuomitsisi Nylanderin vanhoilliseksi, mutta silloin hän oli eräänlainen vastarannan kiiski ja ajatteli omaa rataansa. Kirja päättyy kevääseen 1899, jolloin krookukset ja helmililjat taas puhkeavat kukkaan ja Elise saa suruviestin Pariisista.

Kirja on pieni helmi. Siinä ei tapahdu oikestaan mitään, siinä eletään vanhan miehen tuskaista elämää vajaan kahden vuoden ajan ja kirjailija yrittää saada pieneen tilaan koko suurmiehen elämän lopun. Nylander on tiedemies, ehkä hieman autistinen omassa jääräpäisyydessään, mutta puhtaan tieteen edustaja hän on. Hän ei hyväksy suuria muutoksia, kuten Darwinin oppeja tai Pasteurin saavutuksia, hän haluaa, että asiat ovat järjestyksessä, vaikka Constance sotkeekin aina paikkoja käydessään siivoamassa. William ei luota muiden tutkijoiden tuloksiin, ellei hän itse päädy samaan omissa tutkimuksissaan. Ruotsalainen Fries on tiedemiehenä kuuluisa, mutta Nylanderille vain rikas eikä siksi kovin kummoinen. Naiset ovat hänelle vain turhan pälpättäjiä. Nylander itse ei ole tullut suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka hän on yksi suurimmista suomalaisista tutkijoista. Hän on antanut tieteellisen nimen suurelle määrälle jäkäliä ja esitellyt suuren joukon uusia jäkälälajeja (n. 3000 lajia) sekä luonut niiden luokituksen kirjassaan, joka ilmestyi vuonna 1854. Yhdessä Saelanin kanssa hän muotoili kattavan luettelon Suomen kasveista ja sienistä sekä niiden levinneisyydestä. Samalla he loivat vielä nykyisinkin käytössä oleva luonnonhistoriallinen maakuntajako. Hän oli hyvin tuottelias ja hänen tieteellisten artikkeliensa määrä lienee yli 300 kpl. Suurin osa niistä käsittelee jäkäliä ja niiden levinneisyyttä maapallolla. Hänen oma Ranskassa koottu jäkäläkokoelmansa käsittää yli 51 000 näytettä ja sitä käytetään edelleen opetuksessa Helsingin yliopistossa.

Pidin jo Carlsonin edellisestä kirjasta, Herra Darwinin puutarhuri, mutta tämä on vielä parempi. Oikeastaan tuntuu, että kirjassa ei tapahdu ensilukeman aikana yhtään mitään. Kun kirja loppuu, ajattelee vain että tässäkö tämä nyt oli, haluan lisää. Mutta kun lukee sen uudelleen ja ajatuksella, alkaa siitä muotoutua kokonaisuus, joka ei ole kovin kaukana nykymaailmastakaan. Samanlaisia elämästä syrjään joutuneita tiedemiehiä on nykyäänkin, on sivullisia, jotka nousisivat keskeinkertaisuuden yläpuolelle, jos heidät huomattaisiin. Kirjassa N. huokaa: ”Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin ’seurapiireihin’ kuin ilotulitusraketti!” Niin, ei jäkälät ole niin kovin hohdokasta tutkittavaa, vai onko? Hän muuten huomasi jo 1860-luvulla, että jäkälät katoavat kaupunkien keskustoista ja yhdisti tapahtuman ilmansaasteisiin.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella näistä fiktiivisistä elämäkerroista (ks. esim. Kärpäsenkesyttäjä, Kivi). Kirjailija pistää jo kuolleen henkilön suuhun puheita ja päiväkirjaan ajatuksia, jotka eivät ole totta tai voihan olla, että N:n elämän loppu oli tällainen, mutta oliko hänen luonteensa kirjailijan luoman mukainen. Emme tiedä! Fiktiivisyys pitää muistaa kirjaa lukiessaan. Tämä ei ole Nylanderin todellinen elämäkerta.

Carlson, Kristina: William N. Päiväkirja. Otava 2011. 153 s.