Rauhanpiippu


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan
Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Polte


polte’Myönnän, että olen McEwan-fani tai ainakin melkein. Olen lukenut lähes kaikki suomennetut kirjat ja vaikka en niistä paljon jälkeenpäin muistakaan, niin ne ovat sillä hetkellä tuntuneet hyviltä ja kiinnostavilta. Kirjailija on kertonut olevansa jollakin lailla
Polte-kirjan päähenkilön kaltainen elämänhallinnassa, vaikka ei muussa olisikaan. Ehkä se näkyy hänen kirjoissaan; ne ovat kaikki hyvinkin erilaisia ja ehkä siksikin antavat lukijalleen yllätyksen, jonka toivoisi muistavansa. Hänen tekstinsä on kuitenkin sellaista, ettei se kauaa pysy mielessä. Tämä kirja on taas omanlaisensa, luettava ja jopa jollakin sektorilla nautittava.’

Kirjan päähenkilönä häärää nuoruutensa päivinä Nobelin palkinnon voittanut keski-ikäinen fyysikko Michael Beard. Palkinnon saatuaan hän asettuu aloilleen ja alkaa hoidella ihmissuhteitaan. Viidennen vaimon kohdalla asiat alkavat mennä alamäkeä. Hän saa sponsorimatkan Huippuvuorille ja joutuu siellä silmätysten jääkarhun ja itsensä kanssa. Kun hän palaa kotiin, hän löytää työpaikkansa nuoren työntekijän, alaisensa, sohvalta hänen oma aamutakkinsa yllään. Vaikka hän itse pettää vaimoaan, hän ei salli samaa vaimolle. Alaisen onneton liukastuminen karhuntaljaan, lavastettu murha ja miehen tutkimusten varastaminen vievät Michael Beardin kaltevalle pinnalle, jonka lopussa ei voi olla muuta kuin katastrofi.

Michael jakautuu oikeastaan kahteen persoonaan: hän on viisas tiedemies, mutta hän on myös täysi typerys elämänhallinnassa. Hänen saavutuksensa tieteen alalla ovat kiistattomat, mutta kun hän alkaa fanaattisesti tutkia aurinkoa, sen energiaa ja pelastaa maapalloa kehittelemällä kasvien fotosynteesin kaltaista reaktiota, hän ei enää hallitsekaan taitojaan. Hän käyttää röyhkeästi hyväkseen kuolleen alaisensa tutkimuksia ja pitää niitä ominaan. Kun sitten suuri näytös on valmis ja maailman pelastaminen alkaa, hän sortuukin omaan typeryyteensä. Ihmissuhteissa hän on naivi eikä hallitse omaa elämäänsä. Hän ryhtyy suhteeseen kenen tahansa kanssa eikä näe omaa etuaan pitäytymällä niihin, jotka hänestä todella pitävät, sillä niitäkin on. Hän ei huolehdi itsestään, käden melanoma leviää, sydän oireilee, ylipaino tuottaa ongelmia, eikä hän kuitenkaan ole vielä kuin hieman yli kuudenkymmenen.

Lopussa alaisen murhasta tuomittu mies palaa näyttämölle ja pyytää töitä. Draama saa arvoisensa lopun, kun Michael ei huomaa taaskaan omaa etuaan ja kieltää työn haukkumalla miehen pystyyn. Katastrofia pahentaa vielä lakimies, joka perää tutkimustuloksien patentteja ja aviovaimot, jotka hekin vaativat oikeuksiaan. Pieni tyttö koalareppu selässään saattaa saada jotain uutta aikaan, mutta mitä – sitäpä kirjailija ei kerro.

Kirjailija itse kutsuu teostaan pessimistiseksi komediaksi, kriitikot satiiriksi. Molemmat ovat vaikeita alueita eikä niissä yleensä onnistuta tai se riippuu niin paljon lukijan ajatusmaailmasta. Kuka ymmärtää satiiria? Tässäkin kirjassa on kirjailijan tapaan sattuma, joka muuttaa kirjan suunnan ja päähenkilön kohtalon: se on matka Huippuvuorille ja sen jälkeinen kotiinpaluu. Siihen asti lukija miettii, mikä tarkoitus kirjalla on, sillä se jakautuu niin selkeästi tieteen maailmaan ja ihmissuhdepohdintaan, ettei lukija oikein pääse siihen sisälle, molempia on liikaa. Itsekin mietin koko kirjan lukemisen keskeyttämistä siinä vaiheessa ja se on harvinaista. En oikein perusta monista ihmissuhdekuvioista päällekkäin ja toisaalta tieteen kovin syvälle menevä luotaus tuntui liikaa korostetulta. Kun sitten käänne tapahtuu, lukija huomaa sen myös juonen käsittelyssä. Kaksinaisuus jatkuu edelleen, mutta nyt se saa enemmän koomisia tai satiirisia piirteitä, joita kuitenkin verhoaa mystisyys, pessimismi. Tahti kiihtyy loppua kohti ja kun sitten h-hetki koittaa, onkin kaikki osaset koossa ja draaman kaari kohtaa päätepisteensä. Loistavasti kirjailija jättää sen siihen ja antaa lukijalle vuoron pohtia, mitä sen jälkeen tapahtuu. Tässä se ei tunnu pahalta, sillä asetelma on enemmän kuin herkullinen.

Jos sitten pohtii kirjan kaunokirjallisuutta, niin jostain syystä se ei nouse McEwanin edellisten teosten tasolle. Sovitus oli loistava historiallinen kuvaus ja se saavuttikin valtaisan huomion. Sementtipuutarha jäi vieraaksi ja ainakaan itse en sitä oikein ymmärtänyt. Rannalla ja Ikuinen rakkaus ovat pieniä helmiä kirjallisuuden joukossa, muista puhumattakaan. Olen lukenut häneltä yhdeksän kirjaa, joiden juonia en enää muista. Tämä ehkä yrittää enemmän kuin mihin se pääsee ja jää siksi aika sekavaksi. Satiiri on vaikea asia!

Moni asia kirjan ihmissuhteissa jää mietityttämään. ’Naiset rakastuvat renttuihin’ on usein kuultu lausahdus, mutta että näin usein saman miehen kohdalla. Mikä tässä rentussa viehättää? ’Tilaisuus tekee varkaan’ on toinen lausahdus ja sekin toteutuu tässä, mutta että hän pääsee näin pitkälle, ihmetyttää. Ehkä näitä ei pitäisi ajatella, eihän tämä ole totta. Mutta sen verran todentuntuinen tämä oli, että löin Googleen päähenkilön nimen ja sain pitkän rivin linkkejä juuri tähän kirjaan, mutta en yhtäkään todelliseen Nobel-fyysikkoon. Tämä siitä huolimatta, vaikka kirjan lopussa on Nobel-komitean puhe Michael Beardille hänen saavutuksistaan tieteen alalla palkinnon luovutustilaisuudessa. Sekin on siis fiktiota.

McEwan, Ian: Polte. Otava 2010. Suom. Juhani Lindholm. 377 s.