Naakka

Irjanne

’Monet ovat varmaanikin kiinnittäneet huomiota naakkaparviin, joiden koko tuntuu kaiken aikaa suurenevan. Täällä Hämeessäkin se on huomioitu. Aikoinaan 1970-luvulla olin tekemässä silloista suurhanketta Lintuatlasta, jossa kartoitettiin suomalaisen pesimälinnuston levinneisyyttä ja määrää. Silloin omassa neliöpeninkulmaruudussani naakka oli suuri harvinaisuus ja vasta viimeisen kartoitusvuoden aikana kyläläisten vihjeiden pohjalta löysin naakan ja sen pesän. Se taisi olla koko ruudun ainoa havainto koko kolme vuotta kestäneen havainnoinnin aikana. Jos tätä vertaa nykyiseen, niin nyt joka kylässä näkee naakkoja joka päivä kymmenittäin.

Lintuatlaksen mukaan naakka on 1970-luvulta lähtien laajentanut pesimäaluettaan pohjoiseen ja yksilömäärät ovat lisääntyneet. Joten havainto täällä maaseudullakin on oikea, naakka on runsastunut. Syitä tähän on yritetty löytää niin ilmastonmuutoksesta kuin naakan sopeutumisestakin muuttuvaan yhteiskuntaan. Lintu on kulttuurisidonnainen eli sosiaalisena eläimenä viihtyy ihmisen seurassa. Vanhastaan tiedetään sen suosivan pesäpaikakseen kirkon torneja ja vanhoja rakennuksia. Onko rakennuskanta rapistumassa? Päinvastoin voisi luulla, ettei naakalle olisi enää sopivia koloja pesän tekoon: taloja korjataan, koloja tukitaan, kolopuita kaadetaan. Toisaalta täällä maalla on yhä enemmän autiotaloja, joiden savupiippuihin naakat pesivät. Sen ei kuitenkaan uskoisi vaikuttaneen näin radikaaliin lisääntymiseen.

Naakkoja pesii maassamme nykyään toista sataa tuhatta paria. Paljolta tuntuu, mutta on loppujen lopuksi aika pieni määrä runsaimpiin lintuihin, peippoon ja pajulintuun, nähden, joita on 7-9 miljoonaa paria kumpaakin. Naakkojen määrä on kuitenkin 1950-luvulta liki kymmenkertaistunut, joten runsastuminen on ollut aika radikaalia. Ehkä lintujen keskittyminen asutuskeskuksiin saa määrän myös näyttämään suurelta. Jyväskylän yllä saattaa syysiltana pyöriä tuhansia naakkoja, joista tulee hitchcockimainen tunnelma.

Vaikka lintujen lisääntyminen on positiivinen asia, niin naakan suhteen se ei aina ole sitä tai pitäisikö sanoa, että kohtuus kaikessa.’

Irjanne

47: kylänurmikka

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

44: pelto-orvokki

pelto-orvokki1

’Pakkanen ei kaikkiin kasveihin pure samalla tavalla. On lajeja, jotka jatkavat kasvuaan ja kukintaansa heti, kun sää sen sallii. Näin syksyllä tällaiset karaistuneet kasvit on helpompi huomata kuin kesällä. Näitä viikon kasveja miettiessä väkisinkin mieleen tulevat juuri ne kasvit, jotka vielä kukkivat. Saa nähdä, riittääkö niitä vuodenvaihteeseen saakka. Ainakaan pikkupakkaset eivät tämän viikon sankaria pelota.’

Pelto-orvokki (Viola arvensis) on rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Sen versot ovat yksivuotisia ja siksi se on menestyäkseen kokonaan siementuotannon varassa. Tällaisen kasvin on pystyttävä tuottamaan siemeniä paljon ja kauan, jos mielii seuraavanakin vuonna olla paikalla kukkimassa. Pelto-orvokkia tavataan lähes koko maassa, vasta Napapiirin pohjoispuolella se käy todella harvinaiseksi ja satunnaiseksi. Ihmisen mukana se kulkeutuu kaikkialle ja asettuu kasvamaan, jos vähänkin sopivaa kasvualustaa löytyy. Yleensä muokattu maa tai tien piennar on sellainen paikka, jossa pelto-orvokki pystyy kukkansa avaamaan. Lapin löydetyt pelto-orvokit ovatkin kasvaneet lähes poikkeuksetta perunamaalla. Kasvin alkuperää ei oikein tiedetä. Epäillään se olevan kotoisin viljakasviemme kotiseudulta Vähästä Aasiasta, koska se koko Euroopassa on riippuvainen viljelystä.

pelto-orvokki2Alunperin pelto-orvokki oli keto-orvokin (Viola tricolor) alalaji (ssp. arvensis), mutta erotettiin lopulta omaksi lajikseen, koska se eroaa selvästi keto-orvokista: on yksivuotinen, kukka eri värinen ja kokoinen, selkeitä välimuotoja alalajien välillä ei ole, itsesiittoinen. Kuitenkin nämä kaksi orvokkia ovat hyvin erilaisia kuin muut orvokit ja keskenään hyvinkin pitkälti samantyyppisiä. Onkin epäilty pelto-orvokin olevan melko nuoren lajina eli vasta kehittymässä, tosin se on kuitenkin paljon vanhempi kuin ihminen.

Mistä sitten johtuu sen hyvä kylmänkestävyys? Jos kasvi on kotoisin lämpimistä maista ja kulkeutunut tänne vasta ihmisen myötä muutama tuhat vuotta sitten, se ei ole voinut ehtiä sopeutua täkäläiseen ilmastoon. Niin ja miksi sen levinneisyys päättyy kuin seinään Napapiirille? Eihän sen pohjoispuolella niin selkeästi kylmempää ole. Tähän en osaa vastata, osanneeko joku muu? Rikkakasveissa on muitakin tällaisia lajeja (esim. vesiheinä). Näiden kasvien kukkia olen tavannut kasvimaalla vielä joulukuussa ja toisaalta taas aikaisin keväällä jo huhtikuussa. Tuntuu, että pelto-orvokki ei lepää koskaan, se ikään kuin vaanii lämmintä hetkeä ja työntää heti nuppunsa lämpöön avatakseen kukkansa. Toisaalta, mihin se kukkaansa tarvitsee, kun kuitenkin turvautuu lähes säännönmukaisesti itsepölytykseen? Paljon olisi tässä tuiki tavallisessa kasvissa vielä tutkittavaa ennen kuin sen kaikki salaisuudet on paljastettu.