16. viikko: Lahosammal

’Tälle viikolle valitsin sammalen, joka yleensä jää huomaamatta, vaikka on hyvin tavallinen ja yleinen sammal. Nyt kun lumen alta on paljastunut ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa lähes kaikki talven sinne hautaamat, kuten kannot ja lahopuut, on lahosammal helppo löytää ja opetella tuntemaan. Itse opin sen jo kauan sitten kaaduttuani metsässä juostessani ja törmättyäni lahokantoon. Suu ja silmät olivat täynnä jotain mössöä, joka osoittautui lahosammaleksi. Sillä on kaksi hyvää tuntomerkkiä ja molemmat kaavin kasvoltani tuona päivänä. Ehkä nyt on kuitenkin syytä tutustua tähän sammaleen rauhallisemmin.’

Lahosammal on parin sentin korkuinen lehtisammal, joka kasvaa pääasiassa lahokannoissa ja lahoavalla puuaineksella. Sen harvassa olevat keskisuonelliset lehdet ovat leveät ja lyhyet. Kasvi muodostaa verson latvaan maljamaisia itulevyjä, joista se on helppo tunnistaa. Lisäksi se tekee runsaasti itiöpesäkkeitä, jotka ovat suoria, soukkia ja pitkiä.

Tämän heimonsa ainoan sammalen voi tavata koko maasta aivan pohjoisimpia osia lukuunottamatta. Se on hyvin yleinen ja melkoisella varmuudella se kasvaa kaikilla lahokannoilla Etelä- ja Keski-Suomessa.

Lahopuu

Laholimisammal, toistaiseksi LC-laji, mutta kasvupaikat hupenevat

’Muutaman viime viikon aikana on ollut enemmänkin puhetta lajien uhanalaisuudesta ja olen itsekin tänne blogiin päivittänyt tilanteen Luopioisten osalta. Luopioinen on nykyään osa Pälkänettä ja hyvin metsäinen alue Pirkanmaan kaakkoisosissa. Sieltä puuttuvat laajat viljelymaat, suuret asuinalueet ja suuremmat teollisuuslaitokset. Se on tyypillinen asukaspohjaltaan vähitellen vanheneva alue, jossa metsänhoidolla ja -käsittelyllä on suuri työllistävä ja taloudellinen merkitys. Niinpä uhanalaisraportti koskettaa monelta suunnalta tätä aluetta eikä vähiten lahopuun osalta.

Arvioinnissa on todettu, että uhanalaisista lajeista sadat ovat metsälajeja ja nimenomaan lahopuulajeja. Tämä johtuu siitä, että hyvän ja kannattavan metsänhoidon seurauksena metsämme ovat nuoria ja pienetkin kosteikot on ojitettu. Siksi metsissä ei ole riittävästi lahopuuta. Uuden arvioinnin mukaan tästä kärsivät etenkin kääpäsienet ja lahopuussa elävät hyönteiset mutta myös monet sammalet. Kololinnut etsivät pehmeää puuta pesää varten. Ne voivat lentää pitkänkin matkan etsiessään vanhaa metsää, mutta kasvien ja sienten tarina päättyy, jos läheltä ei löydy sopivaa kasvupaikkaa. Tosin itiökasveina niiden itiöt lentävät kauaskin, mutta jos lahopuuta ei ole muuallakaan, niin laji kärsii, uhanalaistuu.

Tutkimusten mukaan näinä aikoina uutta lahopuuta ei synny tarpeeksi. Parinkymmenen vuoden seuranta kertoo saman asian ja sen huomaa ahkera metsissä liikkujakin. Vaikka hehtaarilla kasvaa tuhat elävää puuta, niin sieltä löytyy vain yksittäisiä lahopuita. Risuja ja maatuvia kasvinosia on, mutta ne eivät vastaa kokonaisia lahoja runkopuita, joissa käävät kasvavat ja kuoriaiset kasvattavat jälkikasvuaan. Onhan lahoava puu arviolta usean tuhannen lajin koti.

Viime aikoina tätä on pyritty korjaamaan. Metsään on jätetty korjaamatta tuulenkaatoja ja on kaadon yhteydessä säästetty myös puolikkaita lehtipuita pystyyn lahoamaan. Joskus tulee mieleen Talvisodan tanner, kun katselee hakattua metsää, jossa törröttää keskeltä katkaistuja koivuja siellä täällä ja pirstaleisia runkoja makaa maassa. Parempi näinkin, mutta jotenkin tuntuu, että sillä vain paikkaillaan huonoa omaatuntoa. Parempi tulos saataisiin, kun jokin metsänomistan mielestä vähemmän arvokas lohko jätettäisiin kokonaan rauhaan ja sinne vaikka kolottaisiin puita lahoamaan.

Lahopuun syntyminen on hidas prosessi. Suojelualueilla lahopuumäärät on saatu lisääntymään ja se on vaikuttanut laajalti myös koko maata ajatellen. Pieniä suojelualueita vain pitäisi olla tiheämmässä, että lajit voivat siirtyä alueelta toiselle helpommin. Pienet kosteikot pitäisi jättää rauhaan ja varsinkin isot haavat pystyyn kasvamaan ja lahoamaan. Näin lisätään metsien monimuotoisuutta ja torjutaan uhanalaisuutta.’

Keltanastakka on yksi lahopuiden värikkäistä sienistä, jota sentään vielä tapaa

Kesän löytö

’Syksyn hiipuessa kohti talvea on nyt aika katsoa, mitä kesällä on tullut tehtyä. Tahtoo olla luonnossa liikkumisen aktiiviaika niin kiireinen, ettei ehdi edes kaikkia keräämiään näytteitä kunnolla määrittää.

Tänä kesänä tuli paljon liikuttua puronvarsilla ja koskipaikoilla pitkin Pirkanmaata. Ne ovat ennen jääneet vähemmälle huomiolle. Tästä syystä tuli kerättyä sammalnäytteitäkin enemmän kuin vuosiin.Yllättävin löytö tehtiin Virroilta. Koskipaikan kivikosta löytyi vanhan myllyn jäänteitä, kivirakennelmia sementtipintoineen ja louhittuja kalliopintoja, mutta myös vanhoja jo lahoamassa olevia hirsirakenteita.

Scapania apiculata

Koski osoittautui antoisaksi. Rannalta tuli kerättyä lahopuun päältä heti aluksi uusi laji isotihkusammal (Oncophorus elongatus). Laji ei oikeastaan ole muuten uusi, mutta vanha pikkutihkusammal (O. wahlenbergii) on jaettu kahtia ja todettu, että tämä nyt löytynyt onkin niistä yleisempi sisämaassa. Vanhaa muotoa ei täältä löytynytkään. Lahopuun sammalet olivat muutenkin mielenkiintoisia. Koskivesien kasteleman hirren päällä komeili tumma läikkä jotain maksasammalta ja kotona skoopin alla se osoittautui pikkukorvasammaleksi (Jungermannia pumilla). Kivillä sen vieressä oli runsaasti koskisiipisammalta (Fissidens pusillus) ja koskisammakonsammalta (Hygroamblystegium fluviatile).

Suurin yllätys odotti kuitenkin tähän asti varmaa määrittämistään. Lahon hirren päällä pieninä muutaman millin versoina kasvoi jokin kinnassammal. Scoopissa se näytti melko tavalliselta, mutta verson latvassa olevat gemmet kertoivat, ettei ihan tavallisesta lajista ole kuitenkaan kyse. Useiden tarkastelujen jälkeen voitiin todeta sammalen olevan kantokinnassammal (Scapania apiculata). Se on uhanalaistaulukoissa merkitty CR-lajiksi eli äärimmäisen uhanalaiseksi ja sillä on Pirkanmaalta ennestään vain muutama esiintymä eivätkä nekään kovin tuoreita.

Kantokinnassammalen lehden liuskat ovat teräväkärkiset ja ehytlaitaiset. Sen soluissa on voimakkaat trigonit. Paras tuntomerkki on kuitenkin pyöreät, yksisoluiset ja viininpunaiset gemmat verson latvassa. Sellaisia ei ole millään muulla kinnassammalella. Sammalen ilmoitetaan kasvavan mikroilmastoltaan jatkuvasti kosteissa paikoissa lahopuulla. Eli tässä on taas yksi metsien siistimisestä ja hakkuista sekä koskien raivauksesta ja lähteikköjen häviämisestä kärsivä sammal. Ei siis ihme, että se on CR-laji.

Sammalta tuskin olisi löydetty, jos näitä lahopuita olisi katseltu vain silmämääräisesti. Ohut suikale puukolla hirren pinnasta vuoltuna osoittautui tarpeelliseksi. Sitä tulisi tehdä useammin. Tällöin tulee kuitenkin varoa vuolemasta koko hirttä puhtaaksi. Sammalet onneksi ovat suotuisalla paikalla hyvin leviäviä ja harvoin niitä kasvaa vain yhtä versoa paikassaan.

Näin sammaltietous lisääntyy ja koko ajan oppii jotain uutta.’

Ydinpuu

jäkälää1

’Ylläoleva kuva on otettu äitienpäivänä hakkuuaukealta, jossa aikaisemmin on kasvanut mäntyjä. Niinpä kuvan kantokin on männynkanto. Tulipuita kootessa etsitään tervasta, jotta nuotio saataisiin helposti palamaan. Keloontuneen männyn ydinpuu yleensä on tervasta. Se on kovaa, pihkantuoksuista ja poltettaessa siitä tihkuu paitsi pihkaa niin myös tummaa tervaa. Vanhoista lahokannoista huomaa, että männyn ydinpuu lahoaa huonosti ja jää pystyyn viimeiseksi. Pihka suojaa puuta lahottajasieniltä. Kun männyn kylkeen ilmestyy kolhu tai lohkeama, kerääntyy siihen pihkaa voiteeksi ja suojaksi. Tällaisia koroja ja kylestymiä sitten löytyy vanhojen puiden kyljestä, tosin nykyajan talousmetsistä yhä harvemmin. Kuori saattaa lopulta peittää pienimmät kolhut, mutta joskus se nostaa vain reunukset komealle harjanteelle.

Jäkälä on myös sieni, sillä sen symbioottisessa versossa levän lisäksi on sykkyrällään sienirihmaa, jonka mukaan se luetaan sienten ryhmään. Yläkuvasta näkyy, ettei myöskään jäkälä pysty pureutumaan männyn ydinpuuhun. Tällaisia sahauspinnan reunoilta jäkälöityneitä kantoja löytyy helposti hakkuuaukeilta. Jäkälät kasvavat suoraan kannon sahatusta pinnasta ja ainakin hieman lahottavat sitä, vaikka eivät ne mitään varsinaisia lahottajasieniä olekaan. Keräsin kuvan kannolta puukolla vuollen jäkälämattoa mukaani ja ryhdyin määrittämään lajeja. Oikeastaan kannon pintajäkälät olivat pelkästään Cladonia-suvun lajeja. Suurin osa jäkälistä oli äimätorvijäkälää (C. coniocraea), mutta mukana oli myös sauva (C. bacilliformis) ja nappitorvijäkälää (C. botrytes) sekä hieman kantotorvijäkälää (C. digitata) varsinkin kannon pystysuorilla kyljillä. Kaikki nämä torvijäkälät ovat hyvin toistensa kaltaisia ja hankalia määrittää lajilleen. Lisäksi ne kasvavat usein juuri kantojen päällä sekaisin. Tässä on nyt hyvä paikka katsella niiden eroja. Kasvisivujen jäkäläosiossa olen yrittänyt kertoa näistä pienistä eroista enemmän.’

Aarnialue

sallaajärvi1

’Kävin tänään, kun vihdoinkin aurinko näyttäytyi ja oli muutenkin uskomattoman komea päivä, Sallaajärven aarnialueella Jyväskylän Taka-Keljossa. Tämä on vuosittainen pyhiinvaellukseni mennä katsomaan vanhaa metsää ja nauttimaan sen rauhasta. Alue on pieni ja vaatimaton, kaupungin kumina kantautuu sen joka kolkkaan eikä pitkällekään tarvitse kävellä, kun törmää alueen rajaan ja hakkuuaukkoon. Kuitenkin se on pala vanhaa ikimetsää ja sellaisenaan komea.

Kuten kuvasta näkyy, ovat myrskyt runnelleet aluetta mennen tullen. Kaatunutta ja kallellaan olevaa puuta riittää lahoamaan ja tikkojen nakuteltavaksi. Näinhän vanhassa metsässä pitääkin olla, mutta… Niin mielessä käy muunkinlaisia ajatuksia. Miksi sitä puuta on niin paljon nurin? Onko juuri tälle alueelle pitänyt sen trombin sattua? Onko muualta puut korjattu tyystin talteen, niin ettei tällaista rytöä enää näe? Vai onko siihen jokin muu syy, että juuri suojelualueilta puuta kaatuu harvinaisen paljon? sallaajärvi2Aikoinaan myrsky pyyhkäisi Sinivuoren luonnonpuiston poikki ja kaatoi hakkuiden keskelle jääneen metsän nurin laajalta alueelta. Näin ei olisi käynyt tässä mitassa, jos ympärillä olisi ollut metsä pystyssä. Tuuli saa aukoilla kovan voiman ja kun se törmää puiston tiiviiseen puuseinään, tulee pahaa jälkeä. En harmittele tätä oikeastaan muusta syystä kuin siitä, että puuta kaatuu niin paljon.

Retkellä kuulin kaupungin kumun lisäksi tuulen suhinaa haapojen latvuksissa, havupuiden napsahtelua pakkasessa, puron solinaa, hippiäisen viheltelyä (en olekaan vielä niin vanha) ja sokerina pohjalla, pohjantikan naputtelua kuivuneen kuusen rungolla. Pohjantikkahan on nykyään lähes riippuvainen aarnialueista ja niiden lahoavista kuusikoista. Pohjantikalle myrskyjen kaatamat ja vahingoittamat puut ovat elinehto. Niinpä olin iloinen, että myrsky oli kattanut tikoille ruokapöydän. sallaajärvi3Naapurimetsänomistajat todennäköisesti valittaisivat  koppiksista, jos heidän metsänsä olisivat vielä pystyssä. Viime aikoinahan on paljon valiteltu kirjanpainajan tekemistä tuhoista. Mutta niitähän tikat juuri syövät ja samalla suojelavat eläviä puita. Näin kaksi tikkaa koppispyynnissä, mutta kummastakaan en saanut kelvollista kuvaa. Niinpä tässä saadaan tyytyä vain ruokapöytäkuvaan, jossa tikat ovat jo käyneet.

Yllättävän paljon tällainen kaunis aurinkoinen ilma vaikuttaa mielialaan. Vaikka en viipynyt kuin pari tuntia ulkona, jäi siitä koko päiväksi hyvä mieli. Nyt kun tulisi vielä luntakin enemmän kuin tuo pari senttiä, niin pääsisi hiihtämään ja laajentamaan sillä lailla liikkuma-aluettaan.’