Terveiset Puitsitunturilta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Tuntsa on olemassa, se tuli todistettua, kun olimme majoittuneena sinne. Sammaltutkijoiden ryhmä, yhteensä 13 innokasta konttaajaa, vietti viisi päivää tuolla tarunhohtoisella paikalla aivan rajan pinnassa. Yhden päivän ajan rajavartijoiden valvova silmä seurasi tarkkaan menemisiämme, sillä maaperää tuijottaessa ja sammalia etsiessä, oli suuri vaara joutua naapurin puolelle. Raja kulki vain muutaman metrin päässä Puitsitunturilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATaivaalla näkyvät savukaaret kertoivat, että rajaa valvottiin myös ilmasta käsin, onhan Ala-Kurtin sotilastukikohtaan vain muutaman kymmenen kilometrin matka. Rajan taakse silmäillessä tuli mieleen vanha sanonta: aidan takana ruoho on vihreämpää. Nyt vain aidan taakse ei saanut mennä ja silmämääräisesti niin kasvillisuus kuin maisemakin näytti siellä jatkuvan aivan samanlaisena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERARaja oli merkitty tolpilla maastoon: punavihreä ja sinivalkoinen. Naapurin puolen kuvaaminen ei ollut sopivaa, joten kamera oli suunnattava sammaliin. Mitään kovin erikoisia lajeja tunturilta ei löytynyt, matkamuistoluokkaa, mutta läheinen kuru lähteineen ja lammikoineen sai jo sydämen tykyttämään. Näytteet ovat vielä paperipusseissa odottamassa määritystä, mutta ainakin muutama tuiki outo sammal minunkin keruuksiini joutui, sellainen, jonka olemassaolosta en ennen retkeä ole mitään tiennyt, esim. pikkukämmensammal (Tritomaria scitula). Eihän se mikään suuri  harvinaisuus taida olla, onhan vain niin häviävän pieni, että jää helposti huomaamatta.

Ensi kerralla lisää outoja mutta kiehtovia maisemia!’

Lapinretken sammalet

kurulehväsammal

’Monesti lähdemme merta edemmäs kalaan, niin kuin sanotaan eli kun ruokahalu kasvaa, halutaan aina vain enemmän. Sammalten kartoittajia ja tutkijoita on sen verran vähän, ettei se liene kovin suuri synti, jos etelän ihminen kiertää itsekin Lappia sammalia etsimässä, vaikka omassakin ympäristössä olisi vielä ihan riittävästi tutkittavaa.

Minulla oli ilo päästä viime elokuussa Lappiin retkeilemään sammaltyöryhmän tutkijoiden kanssa ja niinpä tulos olikin odotettua antoisampi. Reilun viikon aikana kolusimme ensin Lemmenjoen maisemissa muutaman päivän ja sitten liki viikon Kevon tutkimusasemalta ympäristöön suuntautuvilla retkillä. Paljon outoja lajeja, sellaisiakin joista en ole kuullutkaan, löytyi retkien aikana, oli uusia maakunnalle, kauan sitten edellisen kerran löydettyjä ja sitten siellä tuiki tavallisia lajeja, mutta etelästä puuttuvia.

Kokosin näistä löydöistä sivut sammalsivujeni jatkoksi. Suuri osa lajeista määritettiin jo maastossa, osa sitten työpöydän ääressä. Otin yleensä oudosta sammalesta kuvia ensin kasvupaikalta ja sitten retken jälkeen paremman kuvan kerätystä näytteestä. Näin sain jokaisesta uudesta lajista vähintään kaksi kuvaa sivuille. Osa kerätyistä näytteistä on edelleen määrittämättä tai varmistamatta, joten virheitä on saattanut tulla, mutta ne korjataan aikanaan.

Sivuille pääsee tämän linkin kautta. Jos löydätte ristiriitaisuuksia, parannettavaa tai korjattavaa, niin toivon yhteydenottoa. Ylhäällä olevassa kuvassa komeilee yksi minulle itselleni mieluisa löytö, kurulehväsammal (Cyrtomnium hymenophylloides)’ 

Skaidilla

skaidi1’Kesätauko on takanapäin, samoin matka Kevolle! Viikoksi kokoonnuimme sammalretkille Kevon biologiselle asemalle. Retkeilimme Utsjoen alueella koluten puron varsia, soita ja paljakoita, rantoja ja pihamaita. Itse retkeilin ennen tätä viisi päivää Lemmenjoen kansallispuistossa samoissa merkeissä. Niinpä sammalia tuli nähtyä monenmoisia, suuria ja pieniä, lehtisammalia ja maksasammalia. Itselleni eliksiä eli ensi kerran nähtyjä sammalia kertyi yli 30 kpl. Se on paljon ja varmaan näytteiden joukossa on vielä lisää, kunhan saan ne kaikki käytyä läpi. Siihen kuluu kuitenkin aikaa, sillä jokainen on tarkkaan syynättävä skoopin alla ennen kuin laji selviää.

Säät suosivat retkeilyä. Uskomatonta, että tällaisen kesän jälkeen elokuussa voi seistä skaidin laella ja katsella etäisyyteen t-paidassa ilman, että tuuli tuivertaa tukkaa tai hyttyset syövät ihon rikki. Aurinko paistoi aamusta iltaan. Soilla söimme juuri kypsyneitä hilloja, paljakoilla kaarnikkakin maistui.

Yläkuva on otettu Gistuskaidilta Tenon yli Norjan gaissoille. Oikeassa laidassa komeilee Rastegaissa, jolle joskus olen toivonut vielä nousevani. Alakuvassa on yksi mieluisista löydöistä, kairasammal (Meesia triquetra). Se on alueellisesti uhanalainen suuressa osassa Suomea, vain Lapissa sillä on enemmän esiintymiä. Tämä lettosoiden sammal on vaikea erottaa muista nuijasammalista. Aikanaan teen tästäkin sammalesta sivun Luopioisten kasviston sammalsivuille, vaikka tuskin tätä sammalta täältä löytyy. Kukapa se kuitenkaan varmuudella osaa sanoa, pitää vain kulkea ja etsiä?

Meesia

 

Unien kirja

Unien kirjaVeikko Haakana tunnetaan Lapin luonnon ja eränkäynnin runollisena kuvaajana. Hän on tehnyt elämäntyönsä opettajana Sodankylässä  ja elelee eläkeläisenä nyt jo yhdeksänkymppisenä edelleen Lapissa. Hänen tuotantonsa sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja käsittää uskomattoman määrän monipuolista kirjallisuutta. Erityisesti nuortenkirjat olivat aikoinaan suosittuja. Itse pidän hänen runoistaan ja näistä myöhemmistä tarinoista. Unien kirja on hänen viimeisin julkaisunsa.’

Kirja käsittelee kolmea tyypillistä uniteemaa: luontoa, sotaa ja lapsuutta. Kirjassa sukelletaan kirjailijan sisimpään unien maailmaan ja hetkittäin tulee jopa epämääräinen olo, syyllistyykö tirkistelyyn, sillä jotenkin vaistoaa, etteivät nämä unet ole keksittyjä, nämä ovat kirjailijan muistelmat. Kirjailija vakuuttaa osaavansa ohjailla uniaan, palata niihin uudelleen, jatkaa seuraavana yönä edellisen yön tarinaa. Olen itsekin yrittänyt tätä, mutta turhaan, vaikka joskus aamulla tuntuukin, että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Unia pidetään hyvin henkilökohtaisena mielen alueena, nehän ainakin freudilaisittain paljastavat sielumme sisimmät ja luonteemme salaisuudet. Siksi ne ovat hyvin henkilökohtaisia niin kuin tässäkin.

Kirjailijan univaellus alkaa sielunmaisemasta, johon hän aina haluaa palata. Hän luonnehtii siitä kertomuksenomaisen kartan, josta pyytää kommentteja, voisiko joku tunnistaa, missä se sijaitsee. Maisema on selvästi jostain Lapista purojen, järvien ja selkosten maailmasta. Siinä on paljon yksityiskohtia, mutta paljon myös salaperäisyyttä. Metsänkulkijan unet on kuin eräkirjallisuuden loistava tarina puettuna univaatteisiin.

Toisessa tarinassa liikutaan painajaisten maailmassa ja sodassa. Se on kuvaukseltaan erilainen. Nyt tarina voisi olla kuvaus yhden miehen sodassa kokemista tapahtumista, unenomaisuus ei tule tässä niin selvästi esiin. Se, että kyse on unesta, jää sivulauseisiin. Yleisesti tiedetään, että sodan painajaiset seuraavat uniin, eivätkä ne välttämättä jätä koko loppuelämän aikana. Tässä sotilaan elämä, haavoittuminen ja selviäminen kuvataan lämmöllä.

Kolmas osio Kotiinpaluu kuvaa sitten kirjailijan lapsuutta, sen aikaista elämää ja ihmisiä. Kauniisti kuvatut unet liittyvät elettyyn elämään ja vaikka jotkin asiat eivät uniin tulekaan, muistot täydentävät aukkoja. Tuleva kirjailija elää tässä rauhaisaa elämää rajan pinnassa lasketun järven rantamilla ilman huolia tulevasta. Lapsen lapsuus on kuvattu rakkaudella.

Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, että Haakana edelleen yhdeksänkymppisenä kirjoittaa näin hyvin ja pohtivasti. Tekstissä ei missään kohdin näy ikä, ei ainakaan negatiivisessa mielessä. Hän on kirjoittanut liki 50 teosta, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja ja eräkirjoja. Omiin suosikkeihini hän on kuulunut 70-luviulta lähtien, jolloin luin hänen runojaan. Yleensä en runoista saa kovinkaan paljon irti, mutta nämä puhuttelivat väkevästi. Tämä teos sattui silmiini kirjastoautolla ja vaikka se on jo parin vuoden takainen, niin sen sanoma on iätön, aina luettavissa, aina uusi.

Kaikki kolme tarinaa ovat keskenään erilaisia liikkuen saman teeman ympärillä ja täydentävät hienosti toisiaan. Vaikka kirja on pienimuotoinen ja nopeasti luettavissa, niin se on vahvaa kerrontaa ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Ensin tuntui, ettei tällä tavalla voi koko kirjaa kirjoittaa, mutta sitten tekstin runollisuus vei mennessään ja tuntui jopa sääliltä, kun kirja loppui. Loppua kohti teksti muuttuu haaveellisemmaksi kuin vanhan miehen muisteluiksi. Esiin nousee tapahtunut muutos: vanha sadunomainen maisema ja nykyinen revitty turmeltu erämaa. Unimatka päättyy kotipihaan, käsi tarttuu ovenripaan, tuttuun ja turvalliseen. Unimatka on päättynyt, taas kerran, jatkuakseen loputtomiin.

Haakana, Veikko: Unien kirja. Karisto, 2011. 200 s.

Retken jälkeen

tsuomas

’Viikko vierähti joutuisasti kuin huomaamatta, vaikka paljon ehti tapahtuakin. Kuva on otettu retken tukikohdasta Tsuomasvarrin harjanteelta kohti samannimisiä järviä ja autiotupaa. Se näkyy järvien välisellä niemekkeellä. Muutaman päivän vierailulla maisema tuli tutuksi, samoin alueen kasvit. Kiersin vaaran rinteet ja juuret etsien sammalia ja kartoittaen kasvillisuutta. Alue on melko huonosti tunnettua ja siksi olin erityisen kiinnostunut löydöistäni. 

Tsuomasvarri sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Pulmankijärven eteläpuolella Utsjoen kunnassa. Päästäkseen sinne on ajettava aivan maamme pohjoisimpaan kolkkaan Nuorgamiin ja sieltä tunturien yli järven eteläpäähän. Retken ajaksi sattui kovin helteinen sää ja kuudentoista kilometrin taivallus yli tunturien autiotuvalle ei ollut ihan helppo juttu. Kuumuus ja kostea ilma väsyttivät. Kuvan maisema on vihreä, mutta vaaralla ja tuvan ympärillä näkyvä ruskeus johtuu kuolleista koivuista. Muutaman vuoden aikana massoittain esiintyneet tunturi- ja koivumittarit söivät koivuista lehdet ja puut kuolivat. Muistan näin käyneen myös aikoinaan Utsjoen länsiosissa 1970-luvun alussa, eivätkä vieläkään kaikki alueet siellä ole tuhosta toipuneet. Näin käy varmaan täälläkin.

tsuomas2

Tältä näytti majapaikka. Tupa on vanha, jo monet ajat kokenut. Uudistuksen myötä se on saanut eteensä toisin päin olevan lisäosan, jossa sijaitsee eteinen, puuliiteri ja yllätys yllätys ensimmäinen autiotuvalla tapaamani sisävessa. Onko se kesähelteillä ihan hyvä ratkaisu, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä. Tuvassa mahtuu nukkumaan säällisesti kuusi henkeä, mutta kuten hyvin tiedetään, sopu sijaa antaa. Meitä oli ekana yönä paikalla kahdeksan henkeä, onneksi osa teltassa. Muuten sainkin sitten pitää kämppää yksin hallinnassani, mitä nyt etiäiset pariin otteeseen uhittelivat lisäväellä. Todellisia ei sitten kuitenkaan ilmaantunut.

Kasveista ja sammalista kerron toisella kertaa, kunhan ensi ehdin ne kaikki käydä läpi. Keruuksia tuli toista sataa ja niinpä rinkka taisi olla paluumatkalla painavampi kuin mennessä. Tsuomasvarri on itäisen Lapin ainoita emäksisiä tuntureita, joten sen kasvillisuuden odottikin olevan erilaista kuin muilla tuntureilla ja olihan se, ainakin rehevämpää ja lähteiden reunat olivat järjestään ravinteisia lettoja. Paljon kauemminkin siellä olisi viihtynyt, mutta nykyihminen on kiireinen, ehkä toisella kertaa. Voin kyllä suositella retkeilyä tuolla alueella, mutta silloin on otettava huomioon, että saappaat ovat melko välttämättömät ja retkipolulla kannattaa pysytellä. Alue on soista ja lukumääräisesti maamme järvirikkainta aluetta. Maisemallisesti se ei ole jylhää, mutta avaraa ja kaunista.’

Lappi kutsuu

lappi kutsuu

’Mikä se on se Lapin kutsu? Mikä on hulluus, joka iskee muutaman kerran vuodessa? Mikä on Lapin kuuluisa vetovoima? En osaa vastata. Näin vain on. Niinpä suuntaan sinne viikoksi taas kerran. Poropolku vie eteenpäin ja määränpää on aina seuraavan tievan takana. Tällä kertaa ehkä ei ihan niin. Tarkoitus on viipyä parin tunturin alueella, tehdä muutama kasviruutu, katsastaan alueen sammalet, ottaa valokuvia ja nauttia. Siinäpä on sitten muistoja ja katseltavaa talvi-illoiksi. Blogi on myös kesätauolla sen aikaa. Hyvä onkin, sillä palvelimella on ollut jotain ongelmia liian runsaan liikenteen vuoksi.’

Erämaa

Timna Park

’Kuva on otettu huhtikuun alussa Timnan kansallispuistosta Negevin erämaa-alueen etelälaidalla kuumana ja kuivana päivänä erämaatuulen suhistessa korvissa.’

Kiilopää

’Tämä kuva on otettu pari viikkoa myöhemmin Saariselällä Kiilopää-tunturin takana nollakelissä, hien tippuessa ja tuulen suhistessa tunturikoivikossa.’

Erämaa lienee vanha eränkäyntialuetta kuvaava sana kielessämme. Itse miellän sen kuuluvan johonkin syrjäiseen kolkkaan maassamme, Lappiin tai Kainuuseen, ainakin sellaiseen paikkaan, missä on vähän ihmisiä ja luonto on vielä mahdollisimman koskematonta. Koko maapalloa koskien erämaa sanana saa laajemman merkityksen, kuten kuvistakin näkyy. Samaan aikaan kun meillä paksu lumi peittää Lapin erämaita, etelän erämaa-alueilla hikoillaan kuumuudessa ja kuivuudessa.

Vaikka nämä kaksi aluetta ovat helposti ajateltuna täysin toistensa vastakohtia, niin niistä löytyy paljon yhteistäkin, ehkä juuri sitä, minkä itse annan erämaalle tunnusmerkiksi. Molemmissa oli hyvin avaraa. Katse ei kohtaa estettä heti muutaman metrin päässä, vaan sai rauhassa harhailla horisontissa, etsiä luonnonmuotoja maan pinnasta, kivistä, vuorista. Yhteistä oli myös hiljaisuus ja toisaalta äänet. Kun pinnisteli kuuloaan niin että korviin pisteli, kuuli erämaan hiljaisen kohinan. Turhaan ei puhuta erämaan hengistä, jotka varsinkin öiseen aikaan pelästyttelevät ihmisiä. Keskittymällä hiljaisuuteen kuulee erämaan hiljaisuuden. Timnassa se oli tuulen suhina onkaloissa, rapina kuivuneiden pensaiden alla, kaijut liikkeistä kalliopahtojen takana. Lapissa äänet kulkivat risauksina pensaisssa, lumen pinnan rahinana ja rinkanputken ulinana.

Monesti kerrotaan, että erämaa on autio ja tyhjä, mitä se ei suinkaan ole. Timnan hiekka pitää sisällään kuivuuteen sopeutunutta elämää, liskoja, hyönteisiä, kukkasipuleita. Lintuja on monenlaisia ja lähes jokaisen nimen eteen on kirjattu liite aavikko. Näin aavikkotaskun, -kiurun, -pyyn, -tulkun, -juoksijan jne., erämaaolosuhteisiin sopeutuneita eläimiä. Lapissa elämä oikein pursuaa erämaan hiljaisuudessa. Sen voi jokainen kulkija todeta verenhimoisina inisiöinä kesäkuun lopun räkkäaikaan. Nyt näitä itikoita ei vielä näkynyt, mutta erämaan kätlöistä löytyivät kyllä sinne kuuluvat eläimet, riekko, korppi, kuukkeli, jopa ahman jäljetkin kertoen hyvästä vuodesta. Kasvillisuus vielä nukkui molemmissa erämaissa: Timnassa se odotti vettä, Lapissa lämpöä.

Vaikka siis nämä kaksi ovat täysin erilaisia, ovat ne myös monessa suhteessa samanlaisia. Itse oikein hämmästyin, kun pistin silmäni kiinni Luiro-järven jäällä. Olisin voinut hyvin kuvitella olevani Timnan hiekkaerämaassa: sama tuuli, sama hiljaisuus, sama autius, sama rauha, vain lämpötila oli erona. Koska matkat sattuivat näin lähelle toisiaan en ole ehtinyt niitä kovin tarkkaan vielä analysoida. Ehkä kevään edetessä saan senkin tehtyä ja kirjattua jotain tänne blogiinkin joitain huomioita. Tällä kertaa tämä riittänee.

Lintumaailma

kihu

’Kun 70-luvulla ensi kerran retkeilin Lapissa, muistan kihujen saaneen pään sananmukaisesti pyörälle. Silloinkin taisi olla sopulivuosi, koska kihuja oli joka puolella. Tämä emo hautoi neljää munaansa meistä välittämättä mättäällä, mutta sen puoliso yritti vimmatusti selittää, että hatussa on jotain vikaa. Kymmenen senttiä parhaimmillaan erotti linnun ja päänahan. Oli syytä poistua tyylikkäästi takavasemmalle.’

vesipääsky

’Vesipääsky on veikeä lintu, varsinkin kun sen näkee niin harvoin. Piessijängällä niitä oli paljon pienissä allikoissa. Koskahan nimistönikkarit puuttuvat tämän pääskyn nimeen? Sehän ei ole pääsky ollenkaan vaan kahlaaja. Maamyyräkin menetti hienon nimensä kontiaiseksi vain sen vuoksi, ettei nimessä saa esiintyä sanaa myyrä, kun syo eläinravintoa.’

lunni

’Lunni on tuttu lintu poikakirjoista. Aikoinaan mietin, näenkö sitä koskaan livenä vai jääkö se sellaiseksi kummajaiseksi, joka esiintyy vain eksoottisilla paikoilla, kuten kirjallisuudessa. Kävin Vuoreijan kaupungissa itäisimmässä Norjassa ja sieltä Barentsinmerellä lintuvuorella. Siellähän niitä oli, lunneja. Tarulintu olikin kumman pieni, niin kuin monet lapsuuden muistoista kaivetut.’

pikkukajava

’Luulen, että linnut, jotka pesivät seinällä ja sotkevat kauniin maalipinnan, saisivat kyytiä meilläpäin. Pikkukajavat olivat perustaneet yhdyskuntansa paitsi lintuvuorelle myös kaupungin talojen seinäulokkeille. Siis sillä ei ole väliä, onko alusta puuta tai kiveä, vaan sillä, että pesäpaikka on pystysuora ja siitä löytyy sopivia hyllyjä rakennelman pohjaksi.’

karikukko

’Tämä tepastelija käveli vastaan tienlaitaa siellä jossakin, mihin lie matkalla. Karikukon näin ensi kerran 70-luvulla Porin Reposaaressa ja pitkään sain sitä etsiä uudelleen. Eihän se harvinainen ole, mutta kun etsii kasveja, ei tähyä lintuja. Ystäväni vitsailikin kerran kasviharrastajan ja lintuharrastajan erottavan siitä mihin pää on suunnattuna. Liekö sitten muusta?’

Pohjoisen kukkaloistoa

kurjenkanerva

’Kun pyörii vain omissa nurkissa, ei aina muista, että muuallakin on kuvattavaa, katsottavaa, ihailtavaa. Lapin monet kasvit ovat pieniä mutta kauniita. Niiden puoleen on kumarruttava jopa ryömittävä ja sittenkin  niiden hauras kauneus saattaa paljastua vasta otetusta kuvasta. Kokosin tähän esimerkiksi muutaman tällaisen kasvin äskeiseltä Lapinmatkaltani.’

sielikkö

’Ylin kuva esittää kurjenkanervaa, joka on hyvin yleinen tunturikankailla. Kuva on otettu Piessijängältä Karigasniemeltä, jossa pysähdyimme katselemaan paitsi Ailigas-tunturin karua jylhyyttä, myös Lapin lintuparatiisina tunnetun järven ja jängän lintumaailmaa. Nähtyä tulivat vesipääskyt ja tunturikihut, merikotka ja monet pienet kahlaajat. Yläkuva esittää sielikköä kaikessa kauneudessaan.’

vaivaispaju

’Kun täällä etelässä raivaa ojien pajupensaita raivaussahalla ja yrittää aukoa rantaan näköalaa, ei aina muistakaan, että pohjoisen pajut saattavat olla maanalaisia niin kuin vaivaispaju, jonka eminorkot ovat kuin kauniita kukkia tunturikankaalla. Kasvin varret ovat maanalaisia ja siellä se rönsyilee moneen suuntaan nostaen vain lehtituppaat ja kukat maanpinnan yläpuolelle.’

tunturikohokki

’Tämä kasvi, tunturikohokki, piti mennä kuvaamaan Norjan puolelle Vesisaareen, sillä se on melkoinen harvinaisuus Utsjoen Lapissa. Olen sen tainnut vain kerran nähdä siellä vuosia sitten. Tässä sen kukat ovat jo hieman ohikukkineet ja vaalenneet, mutta tunnistettavissa kuitenkin.’

’Kun kerran sillä suunnalla liikuttiin, piti käydä katsastamassa myös tenonajuruoho. Se on tavallisen kangasajuruohon pohjoinen serkku eli alalaji ja erotettavissa suuremman kukan avulla. Se onkin tyypillistä pohjoisen kasveille, että kukkien koko on suhteessa kasvin kokoon suurempi kuin täällä etelässä. Mistä lie johtuu? Paljon muutakin tuli kuvattua, ehkä pistän ne esille toiste, esim. linnut, joita sinne oikeastaan mentiin katsomaan.’

Suomen suurin

Sulavesi1

’Olen paraikaa pohjoisessa kiertelemässä lintuvuoria ja luonnonnähtävyyksiä. Parissa viimeisimmässä Luonto-lehdessä on kirjattuna kymmeniä hienoja retkipaikkoja eri puolilta Suomea. Niinpä poikkesin tutulle polulle ja löysin yhden Suomen suurimman.’

Kuva ei oikein anna selvää käsitystä siitä, mikä siinä on suurinta maassamme, mutta kun kerron, että seison Suomen suurimman ja virtaamaltaan vuolaimman lähteen rannalla, niin tilannetta voi jotenkin kuvitella oikeassa mittasuhteessa. Lähde sijaitsee Utsjoen kunnassa Kevon vaellusreitin alussa, kun lähdetään etelän suunnalta Karigasniemen tien varresta. Nopeasti katsottuna polun varressa olevassa lammessa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, tällaisia sillä seudulla on kymmeniä, mutta kun katsoi siitä lähtevää jokea, niin saattoi aavistella asiassa olevan jotain kummallista.

Sulavesi3

Lähteeseen vesi tulee maakerroksia pitkin läheisistä Luomusjärvistä laskevasta joesta ja pulppuaa esiin rantapenkereistä ja lähteen pohjasta. Kun vettä maistaa tai upottaa siihen jalkansa, saattaa todeta veden kylmyyden ja raikkauden. Tuollaisen kun saisi etelään, niin ei tarvitsisi ostovettä hankkia. Lähteessä virtaavassa joessa vettä ryöppysi eteenpäin kymmeniä kuutiometrejä minuutissa (32 000 m3/vrk). Siinä on sitä Suomen suurinta.

Sulavesi2

Tämä rauhallinen kuva esittää yhtä rantalähteistä, josta vesi pulppuaa altaaseen. Väinönputki koristaa sen rantoja ja pohjaa peittävät monet lähdesammalet. Oikeastaan kuvatessani tätä ainutlaatuista luonnon kohdetta ajattelin samalla etelän tuhottuja lähteitä. Niin monella olen viime vuosina käynyt ja todennut sen tuhoutuneen, kuivuneen, jääneen metsätöiden jalkoihin, tulleen ojitetuksi tai yksinkertaisesti vain kadonneen. Miten me voisimme suojella viimeiset lähteikkömme? Metsänhakkuissa tällaiset alueet erotetaan leimikoista ja jätetään luonnontilaan, mutta kun se ei riitä. Niin monta kertaa huomaa itse lähteen jääneen hakkuun ulkopuolelle, mutta kun ympäristö muuttuu, niin lähdekin muuttuu eikä yleensä enää palaa entiseen uskoonsa. Valitettavasti!

Itse olen aina iloinen, kun kohtaan luonnotilaisen lähteen. Joskus mietin, että ne monet muutetut ja sementtirenkailla tuhotut lähteet voitaisiin ennallistaa, jos halua riittäisi. Näin monet lähdelajitkin saattaisivat palata enitsille asuinsijoilleen. Tehkäämme niin!