Viikko 26: Niittyhavusammal

’Nyt esillä oleva sammal on ketojen ja pihojen komistus. Havusammalet ovat vaikeita tunnistaa lajilleen ilman mikroskooppia, mutta tämä on lajeista yleisin ja se on mieltynyt kasvamaan mm. kivien päällä lehdoissa ja pihojen reunoilla. Usein sammal on oljenvärinen ja erottuu sen avulla muista samannäköisistä. Sen kasvustot ovat yhtenäisiä ja kuohkeita. Loppujen lopuksi se on niin itsensä näköinen, että sen löytää helposti, jos sitä vain paikkakunnalla on.’

Niittyhavusammal on pysty, haarainen ja suokertava sammal, jonka varsi on kauttaaltaan tummien ritsoidien peitossa. Sieltä esiinpistävät varsilehdet ovat typäkän kolmiomaiset. Haaralehdet ovat suikeammat. Keskisuoni ulottuu lehden hieman käyrään kärkeen saakka ja lehti on lievästi pystypoimuinen.

Sammalta tavataan koko maasta, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan ole kovin yleinen. Kasvupaikat ovat ravinteisia lehtoja, varjoisia pientareita ja ketoja, puiden tyviä ja reheviä soita.

7. viikko: Tikanhiippasammal

’Vaihdetaanpa taas alustaa. Monet sammalet viihtyvät epifyytteinä eli kasvavat puiden rungoilla ja oksan haarukoissa. Yksi yleisimmistä on tikanhiippasammal. Se suosii lehtipuita ja niiden ravinteista kaarnaa. Muiden sammalten tapaan veden ja osan ravinnosta se ottaa suoraan ilmasta. Näin talvella tämänkin sammalen voi löytää katselemalla tarkaan haapojen lumettomia runkoja ja oksia. Siellä on toki muitakin epifyyttisammalia, mutta tämä on monesti kookkain ja sen tunnistaa melko helposti karvaisista hiipoista pesäkkeen päällä. Vaikeutena tosin on, ettei noita pesäkkeitä aina talveksi ole jäänyt sammalesta törröttämään.’

Tikanhiippasammal on yleisin suvun 18 lajista ja se kasvaa monenlaisilla alustoilla, kuitenkin etupäässä epifyyttinä lehtipuiden pinnalla. Sen tupsumaiset kasvustot ovat pystyjä ja erillään toisistaan.

Sammalen tunnistaa pesäkkeen päällä olevista karvaisista hiipoista ja hyvin lyhyestä pesäkeperästä. Kooltaan sammal on 2 – 3 cm korkea.

Viikon sammalen voi löytää koko maasta. Pohjoisessa se on harvinaisempi, mutta eteläisestä Suomesta sen löytää lähes jokaisesta lehdosta, kun katselee tarkkaan haapojen runkoja ja oksia.

Kameran löytämää

’Joskus käy näinkin! Olin kävelemässä koiran kanssa aamutuimaan lehtomaisessa metsässä. Kaste oli laskeutunut ruohoille ja korsille. Sammalen päälle oli kertynyt pisaroita hauskaksi kerrokseksi. Kumarruin katsomaan tarkemmin kameran kanssa ja otin muistoksi muutaman kuvan. Sitten jatkoin matkaa. Tielle päästyäni katsoin kameran näytöltä, olivatko kuvat onnistuneet. Kastepisaroita en kuvasta juurikaan huomannut, mutta sammal erottui hyvin vaalean vihreänä heinistä ja ketunleivistä. Katsoin tarkimmin, suurensin ja hämmästyin. Voiko olla totta?

poimulehväsammal

Niinpä, ei muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja nenä maassa etsimään kohtaa, jossa olin kastetta kuvannut. Onneksi kasteiseen metsään jää helposti seurattavat jäljet ja taisi koirakin minua vähän auttaa. Sammal löytyi ja niin saatoin todeta, että olin löytänyt Luopioisiin uuden sammallajin, poimulehväsammalen (Plagiomnium undulatum).

Tämä sammal on muutenkin melkoinen harvinaisuus Pirkanmaalla. Tiettävästi sillä on vain muutama löydetty kasvupaikka: Nokialla, Kangasalalla ja Valkeakoskella. Yleisempi se on etelän rannikoiden lehdoissa, mutta ei sielläkään kovin yleinen. Itse olen sitä aikaisemmin nähnyt Viron Saarenmaalla, jossa se kasvoi jopa nurmikoilla ja Nokian Sorvassa. Nyt löytynyt paikka oli oikeastaan aika tavallista tuoretta lehtoa, jonka pohjakerroksessa näkyi jonkin verran lähteisyyttä. Läheiseltä pellolta valui vesiä lehdon poikki alapuolella virtaavaan Myllyojaan. Tällaisia paikkoja täällä on paljon, joten onpa jatkossa pidettävä silmät auki tämänkin sammalen suhteen.

Poimulehväsammal on helppo erottaa muista lehväsammalista. Sen lehdet ovat pitkät, kapeat ja niiden kärkiosassa on selvää poikittaista poimuisuutta sammalen nimen mukaisesti. Oikeastaan meillä tavattavista sammalista sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen sammaleen.

Näin kameran kuvistakin voi löytää uusia lajeja. Kannattaa siis kuvata kaikkea mitä löytää.’

Yllätystä lehdosta

pyökki1

’Tämän vuoden kasviyllätykset eivät ole vielä ohi! Luulin kylmien tultua, että voisi jo asettua odottamaan hiihtokelejä ja käsittelemään kesän saalista, mutta toisin on. Puhelin pirahti ja tuttu ääni ’langalla’ kertoi oudosta kasvista heidän metsässään. Muutama vuosi sitten olin ihaillut pihapiirin perinnekukkia ja laajalle levinneitä saarnentaimia. Nyt kyseessä oli ihan eri luokan kasvi. Eläkkeellä olevana biologian opettajana soittaja osasi katsoa kasvia oikeasta kulmasta ja hänellä olikin oma käsityksensä siitä: Voisiko se olla? Eihän sitä pitäisi? En tiedä, mistä se on tullut? En ole ennen huomannut? Siihenhän ei voinut muuta sanoa kuin, minä tulen, haluan tämän ihmeen nähdä. Niinpä menin heti kun pääsin, ja katsoin. Soittaja oli oikeassa, mutta kumpikaan meistä ei asiaa ymmärtänyt. Metsässä kasvoi – pyökki.’

Pyökki (Fagus sylvatica) ei kasva Suomessa. Se on tosiasia, joka on otettava huomioon, vai kasvaako? Pyökki on Keski-Euroopan komein lehtipuu ja muodostaa esimerkiksi Saksassa komeita metsiä. Ruotsista sitä tavataan, mutta vain aivan eteläisimmästä osasta maata. Meillä se viihtyy vain etelärannikolla koristepuuna ja hoidettuna puistoissa ja arborettumeissa. Kun puun nimi selvisi, kävin läpi Kastikka-tietokannan kaikki pyökkihavainnot maastamme. Niitä ei ollut kovin montaa ja lähes kaikkien perässä oli C-kirjain, mikä tarkoittaa viljeltyä kasvia. Vain yhdessä kohtaa Inkoossa oli merkintä levinneestä kasvustosta (TNV=tulokas-uusi-vakiintunut). Otin yhteyttä sähköpostitse havainnon tekijään Pentti Alankoon ja sain kuulla, että siellä tosiaan puistoon istutettu puu oli tehnyt siementaimia. Hän kertoi löytäneensä niitä muualtakin lähinnä kartanoiden puutarhasta eteläisimmästä Suomesta. Pentti on yksi parhaita asiantuntioita tällä saralla, joten hänen sanomisiinsa on syytä uskoa. Hän kuitenkin suuresti ihmetteli Luopioisista löydettyä puuta. Niin minäkin.

pyökki3Mistä se sitten Evinsaloon on päätynyt? Pyökki kasvoi lähellä Kukkian rantaa lehdossa noin parinkymmenen metrin päässä rantasaunalle vievästä tiestä. Talon asukkaat eivät ole sitä sinne istuttaneet eivätkä ole myöskään saaneet selville, että kukaan heidän sukulaisistaan tai tuttavistaan, jotka ovat tilalla vierailleet, olisi sitä sinne tuonut. Kasvi on noin metrin korkuinen hyvinvoivan oloinen ja rehevä puun alku. Sen iäksi arvelisin noin kymmenen vuotta. Ensin vierastin hieman lievästi sahalaitaisia lehtiä ja korvakkeellisia latvaversoja, koska määrityksen mukaan tällaisia pyökillä ei pitäisi olla, mutta kun se ei sopinut mihinkään muuhunkaan puuhun Puu- ja pensaskasvion mukaan, niin oli hyväksyttävä tällaiset pienet poikkeamat. Pyökki mikä pyökki!

Koska talon pihapiirissä on villiytynyttä saarnea ja vaahteraa, maaperä on lehtomainen ja ilmasto suotuisa, niin epäilykset heräävät siementaimen mahdollisuuteen. Mistä sitten siemen on tuonne lehtoon joutunut. Talonväen mukaan sinne ei ole mitään kylvetty eikä heidän tietonsa mukaan lähitienoollakaan ole pyökkiä koristepuuna. Voisiko siemen tulla veden mukana järveltä? Voisivatko linnut levittää sen siemeniä? Onko jossain Kukkian rannalla sittenkin istutettuna pyökki, jonka siemenestä se olisi voinut tänne kasvaa? Pari vuotta sitten löysin Padankoskelta autiotalon pihasta noin kolmemetrisen pyökin, joka oli sinne selvästi istutettu. Senkin alkuperä on hämärän peitossa, sillä näillä korkeuksilla ei pyökin pitäisi kovin hyvin menestyä. Tämä oli kuitenkin rehevä ja hyvinvoiva. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen silloin ja ihmettelin kovasti kasvin esiintymistä sisämaassa. Tämän toisen löydön tiimoilta huuli on entistä pyöreämpi. Onko kyseessä sittenkin kaukoleviäminen ja luontaisesti paikalle ilmaantunut laji? Johtuuko pyökin ilmaantuminen etelähämäläiseen lehtoon mahdollisesti ilmastonmuutoksesta? Onhan tammikin nykyään lähes joka neliökilometriruudun kasvi ja vaahtera on ryöpsähtänyt vallan mahdottomasti valloilleen. Eipä voi muuta sanoa kuin, että kannattaa kulkiessaan seurata ja katsoa erityisen tarkkaan jokainen vähänkin epäilyttävä puu ja pensas – miksei muukin kasvi.

pyökki2

Rajalansaari

rajalansaari1

’Rajalansaari on jo vanhastaan tunnettu ja suosittu retkipaikka niin luonnosta nauttiville kuin kasviharrastajillekin. Tiettävästi siellä ovat viihtyneet ja havaintoja tehneet enstisajan suuret kasvigurutkin Kaarlo Linkolasta alkaen. Ainakin hänen havaintojaan on niin kasvi- kuin jäkälätiedostoissakin 20-luvulta. Jo silloin löydettiin monia hienouksia, joista nykyään voi vain uneksia. Etiketeissä vilahtaa niin saari kuin Rihkan talokin ja sen suuri kuusi, josta on tallennettu monta harvinaista jäkälää. Itse olen sitä suurta kuusta etsinyt, mutta lienee mennyt manan maille jo kauan sitten jäkälineen. Nykyiset metsät ovat liian nuoria näille hienouksille.

rajalansaari3Viikko sitten meloin kanootilla saareen ja tein sieltä putkilokasvien kartoituksen. Vinkkinä oli kesällä tullut tieto soikkokaksikon löytymisestä saaresta. Tämä orkidea on käynyt Luopioisissa kovin harvinaiseksi, kun yksi kasvusto toisensa jälkeen häviää kuivumisen tai pusikoitumisen seurauksena. Niinpä tällä hetkellä ei varmaa kasvupaikkaa ole ollenkaan. Itse kaksikkoa en retkelläni enää nähnyt, mutta ensi suvena sitä voisi uudelleen käydä etsiskelemässä. Sen sijaan löysin upeaa lehtoa lehmuksineen, lehto-orvokeineen ja konnanmarjoineen. Kalliolta äkkäsin karvakiviyrtin (kuva) suuret kasvustot.

Kun olen viime aikoina keräillyt ja katsellut erityisen suurella mielenkiinnolla sammalia, en voinut nytkään niitä sivuuttaa. Niinpä Luopioisiin löytyi saaren suuren kivenlohkareen kyljeltä uusi sammallaji, isoriippusammal (Neckera crispa). Pieni parin käämenen kokoinen läntti sitä vain oli ja koska saaren leiriläiset mielellään kiipeilevät kivillä ja kallioilla, on tämä kasvusto suuressa vaarassa pudota maahan ja tuhoutua. Mitäpä sille voisi tehdä?

rajalansaari2Muitakin harvinaisuuksia löytyi. Soukkalehväsammal (Mnium hornum) oli täällä rantapalteessa valloillaan. En muista eteläisintä Suomea lukuunottamatta missään nähneeni sitä niin paljon kuin Rajalansaaren penkassa tervalepän juurten lomassa. Sitä on kyllä monella muullakin paikalla, muttei näin paljon. Yleensä sitä näkee vai pienen tupsun puron partaalla. Kolusin kalliot erityisen tarkkaan etsien kierrekivisammalta, joka on Suomessa hyvin yleinen laji, mutta joka edelleen Luopioisista puuttuu. Eipä löytynyt täältäkään.

rajalansaari4Kaikkiaan saaresta löytyi 171 kasvilajia, kun koko neliökilometriruudun saldo oli 241 lajia. Tämä on hieno tulos yhdelle saarelle, josta puuttuvat kokonaan pellot, asutus ja tiet. Saari on siis ainutlaatuinen kokonaisuus lehtoa ja rehevää metsää, ravinteista kalliota ja puhdasta rantaviivaa. Lehmuksia saarella on valtavasti ja siksi ihmettelenkin, miksei sitä ole otettu aikoinaan lehmustensa vuoksi lehtojensuojeluohjelmaan. Myös kalliot ovat edustavia ja löytyihän saaresta harvinainen tummaraunioinenkin kallionraosta. Sillä ei taida olla kymmentäkään kasvupaikkaa koko entisessä pitäjässä. Seurakunnalla on leiripaikka saaressa ja suosittu savusauna lämpiää kesäaikaan ahkeraan. Ehkä tämä pitää saaren luonnontilaisena, ehkä ei.

Toivoisin saarelle hyvää tulevaisuutta ja rauhallisia aikoja. Se ei kaipaa rannoilleen mökkejä eikä metsiinsä hakkuita. Näin juuri tällaisena se palvelisi parhaimmin hiljaista kulkijaa ja rauhassa luonnosta nauttijaa.

28: lehtovirmajuuri

virmajuuri1

’Tuo yläkuva ei varmaankaan vielä sano viikon kasvista mitään. Tuollaisia lehtiähän pusikot ovat täynnä. Mutta kuitenkin, kun katsoo vähän tarkemmin, niin eihän siinä olekaan pihlajanlehtiä ei vuohenputken eikä ketohanhikinkaan lehtiä. Tuolla lehdellähän on ihan omanlaisensa hieman kulmikkaat suurihampaiset päättöpariset lehdet. Kun sitten hiertää sormiensa välissä kasvin juuren yläosaa, niin tuntee hieman tympeän voimakkaan valeriaanan hajun.’

Lehtovirmajuuri (Valeriana sambucifolia) muistuttaa erehdyttävästi putkikasveja. Sen kukinto on samantyyppinen sarjakukinto, sen lehdetkin muistutavat joitain putkia ja sen kasvutapa ja -paikka on tyypillisiä putkikasveille, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Se kuuluu virmajuurikasveihin ja kun tarkkaan katsoo niin kukkaa kuin lehtiäkin, huomaa kyllä erot putkikasveihin.virmajuuri3

Lehtovirmajuuri samoin kuin harvinaisempi rohtovirmajuurikin (V. officinalis) ovat vanhoja rohdoksia. Molempien juuresta saadaan valeriaanaa kuivattamalla juuri ilmavassa paikassa.  Kissat tuo rohdoksen haju hullaannuttaa, joten kissojen ulottuville ei juuria pidä jättää. Ihmisille rohdos on hermoja rauhottava ja nukuttava kansanlääke. Tuskin kukaan enää virmajuuren juuria kerää tähän tarkoitukseen, mutta hauskahan sekin asia on tietää.

Viikon kasvia lehtovirmajuurta voi löytää koko maasta lehdoista, rannoilta, niityiltä ja hylätyiltä pelloilta. Merenrannoilla kasvaa sen toinen alalaji merivirmajuuri. Rohtovirmajuuri on harvinaisempi ja sen tapaa pientareilta asutuksen läheisyydestä. Kasvit erottaa toisistaan lehtien lehdykkäparien lukumäärän avulla.

Viikon kasvi kukkii paraikaa näyttävästi hieman punertavin kukin. Sen juuri otetaan talteen vasta syksyllä, kun se on imenyt kaiken voiman itseensä kesän aikana. Kissanomistajat älkööt siis vaivautuko tähän hommaan. Kaikki toki saavat etsiä ja katsella tätä kaunista heinäkuun alun kukkijaa.virmajuuri2

25: metsäkurjenpolvi

kurjenpolvi2

’Mikä on juhannuskukka? Minulle se on kurjenpolvi. Sen monenkirjavat kukat yhdessä koiranputkien kanssa hämyisessä kesäyössä tuo sadun tunnun niitylle. Monen nuoren neidon seitsemän kukan kimpussa on yhtenä kurjenpolvi päätymässä tyynyn alle juhannusyönä. Jospa se sulho sen vuoksi näyttäytyisi unessa. Tänä vuonna, kun vettä on tullut riittävästi, ovat kurjenpolvet hyvässä vedossa. Eilisellä kukkakävelyllä saimme nauttia sen loisteesta yllin kyllin reittimme varrella.’

Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) on Etelä-Suomessa juhannusta edeltävällä viikolla parhaassa kukassa. Se on kookas, näyttävä ja yleinen niittyjen, metsien ja pientareiden kasvi koko maassa. Siihen ei voi olla törmäämättä, siksi yleinen se on. Nimensä kasvi on saanut kurjen nokkaa muistuttavasta hedelmyksestään, jolla se ampuu siemenet kauemmaksi emokasvista. Nimi juontaa juurensa jo antiikin kreikasta, jossa geranos-sana tarkoittaa kurkea. Vaikka kasvia tavataan koko maasta, ei se kaikkialla ole yhtä yleinen, vaan saattaa puuttua laajoilta karuilta alueilta kokonaan, esim. Suomenselältä, Saimaan alueelta ja rannikkoseuduilta. Luontaisin kasvuympäristö sille on lehto, lehtoniityt, pellonpientareet, letot ja muut ravinteiset suot.kurjenpolvi3

Metsäkurjenpolven kukat ovat näyttävät, säännöllisesti viisiterälehtisiä ja yleensä parittain. Väriltään ne voivat olla puhtaan valkeasta lilan kautta siniseen. Yleensä samalla seudulla on vallitsevana tietty värityyppi ja raja seuraavaan voi olla hyvinkin jyrkkä, tosin sekakasvustojakin löytyy.

Suomessa elelee kymmenkunta kurjenpolvikasvia, joista metsäkurjenpolvi on yleisin ja laajimmalle levinnyt. Luopioisista on löytynyt lisäksi haisukurjanpolvi (G. robertianum), jonka tuntee hajusta ja koristekarkulaisena esiintyvä kyläkurjenpolvi (G. pratense) sekä hyvin erikoinen yksivuotinen huhtakurjenpolvi (G. bohemicum). Edellinen löytyy kivikkoisista lehdoista ja jälkimmäinen yleensä asutuksen piiristä. Huhtakurjenpolven siemen tarvitsee lämpökäsittelyn, joten sen löytää nuotiosijoilta tai paahteisilta hakkuuaukeilta. Pieni pihakurjenpolvi (G. pusillum) löytyi muutama vuosi sitten yllättäen Rautajärven kartanon pihapiiristä.kurjenpolvi4

Metsäkurjenpolvi on loisienten suosiossa. Nämä pienet kasvin lehdillä elävät sienet erottaa jo kauas kasvin nuutuneista ja värivaurioisista lehdistä. Lajilleen niiden tunnistaminen vaatiikin sitten tietoa. Valkohomeen ja tervatäpläsienen lisäksi kurjepolven lehdellä kasvaa peräti neljä erilaista ruostesientä.

Kesä ilman kurjanpolvien kukintaa ei olisi kunnon kesä!

 

Kukkakävely

kukkakävely’Luonnonkukkien päivän kävely Luopioisissa onnistui ainakin säiden suhteen erinomaisesti. Saimme saapastella lenkin Kyläjärven ympäri aurinkoisessa säässä. Alkukesän sateet olivat tehneet osan reitistä vetiseksi, mikä hieman vaikeutti kulkemista. Luulenpa kuitenkin, ettei kukaan 25 osanottajasta kovin sotkenut kenkiään tai vaatteitaan.

Reittimme kulki ensin maantietä pitkin ja sitten pellonreunoja pitkin metsäautotielle, jota pitkin palailimme lähtöpaikkaan. Matkalla seurasimme harmaapäätikan varoittelua pesäpaikoillaan, katselimme palokärjen lentonäytöksiä ja opettelimme tuntemaan lehtokasveja. Ainakin seuraavat Hämeessä tyypilliset lehtokasvit löydettiin: näsiä, lehtokuusama, taikinanmarja, lehto-orvokki, imikkä, sinivuokko, sudenmarja, kevätlinnunherne, mustakonnanmarja, metsävirna, mäkilehtoluste ja nuokkuhelmikkä. Päivän nimikkokasvia valkolehdokkia etsittiin myös, mutta tällä kertaa se jäi runsaan kasvillisuuden kätköihin eikä tuoksukaan paljastanut sen olinpaikkaa.

Pääkohde kävelyllä oli kaunis Kuparikallion ketomainen rinne. Täältä löysimme jo harvinaiseksi käyneen ahokissankäpälän ja keltatalvikin, harjusormisaran ja hietaorvokin kaljun muodon. Kallio on kivilajiltaan gabroa ja siksi sen sammal- ja jäkälälajisto on paikkakunnalle ainutlaatuista. Niitäkin ihailimme, vaikka ne eivät varsinaisia kukkia olekaan.

Loppumatkan pellonpientareelta katselimme luhtaniityn lajistoa ja sulkeutuvan eliöyhteisön valtalajeja: nokkonen, maitohorsma, mesiangervo, juolavehnä, ruokohelpi ja vadelma. Pienemmät kasvit olivat hukkua näiden suurten ja tilaa vaativien alle. Retken lopuksi kokoonnuimme kylän kotakahvioon nauttimaan kahvihetkestä kauniin Kukkia-järven rantaan. Kiitos kaikille mukanaolleille mukavasta retkiseurasta ja kukkahetkestä. Ensi vuonna uudelleen!’

23: kullero

Kuparikallio

’Ihmetystä saattaa herättää, että olen valinnut tämän viikon kasviksi Lapin maakuntakukan. Eihän sitä täältä Hämeen sydämestä löydä kuin kukkapenkistä. Laajoilla alueilla näin onkin, mutta minulle tämä kasvi on joka vuosi kesän avaus. Vaellan sen kasvupaikoille hartaana ja katson, joko palleroiset kukat ovat auenneet, joko kullerot kukkii. Niinpä se on aivan luonnollinen valinta kesän avaukseen.’

Niittykullero (Trollius europaeus) kasvaa lehdoissa, pientareilla, koivutaimikoissa ja pihoilla. Luopioisissa sen esiintymisalue on Kukkian itäpuolisilla alueilla: Kuohijoella, Padankoskella, Kyynäröllä ja Ämmätsässä. Muutama hajaesiintymä on lännempänä mm. Savisten alueella. Vanhan Pälkäneen puolelta en esiintymiä tiedä, mutta kartaston mukaan sitä on sieltäkin muutamalta paikalta löydetty. Kasvupaikoillaan se on rehevä ja hyvinvoipa, joskin sen kasvualueet ovat pusikoitumisen myötä vähentyneet ja kukinta heikentynyt viime vuosina.kullero1

Kulleroa kutsutaan myös juhannuskukaksi. Ehkä sen vuoksi sitä on siirretty puutarhoihin koristeeksi. Usein se löytyy vielä nykyäänkin vanhojen jo aikoja sitten autioituneiden talojen pihapiiristä ja ympäristöstä. Niinpä usein jää miettimään, kuinka alkuperäinen se täällä onkaan. Lehdosta siirretty puutarhaan, josta villiytynyt takaisin lehtoon. Varmaan näinkin, mutta aivan luonnontilaisiakin kasvupaikkoja on runsaasti.

Kullero on leinikkikasvi. Siitä tunnistaa leinikin katsoessaan tarkkaan sen lehden muotoa ja kukkaa, joskin kukka on kerrottu ja terälehdet kuperat peittäen heteet ja emit sisäänsä. Lehden liuskaisuus sotkee sen helpommin metsäkurjenpolveen. Kulleron lehdet ovat kuitenkin liuskoittuneet tyveen saakka. Kukassa ollessaan se ei sekoitu muihin luonnonkasveihin, se on omannäköisensä, mutta kukkimisen jälkeen sitä on vaikeampi ruohikosta löytää.

Kullero kukkii yleensä muutaman viikon ajan eli juhannukseen. Sen levinneisyydestä olisi mukava saada uutta tietoa. Ilmoittakaapa, mistä olette kulleroa löytäneet joko minulle tämän blogin kautta tai suoraan Helsingin Kasvimuseon Hatikka tietokantaan.

21: tuomi

tuomi1’Minulle kesä tulee silloin, kun tuomi kukkii. Tällä viikolla on sen aika. Viime sunnuntaina näin nuppujen liki silmissä suurenevan ja sitten terälehtien työntyvän esiin. Lähes hellelukemiin noussut lämpötila nopeuttaa prosessia ja niinpä tänään tuomipensaat kukoistivat jo täynnä kukkia niin kuin viereisessä kuvassa näkyy.

Tuomi (Prunus padus) on yleinen koko maassa. Pohjoisessa se harvinaistuu, mutta Tunturi-Lapissa kasvaa korvaamassa tätä eteläistä nimilajia toinen alalaji: pohjantuomi. Tämän viikon kasvi kasvaa yleensä kookkaaksi pensaaksi tai pieneksi puuksi. Sen voi löytää metsänreunoista, rannoilta, puronvarsilta ja lehdoista. Joskus sitä kasvatetaan myös koristeena, varsinkin sen punalehtistä muotoa: purppuratuomea. Täällä Luopioisissa tuomi on omassa arvossaan, onhan se Pirkanmaan maakuntakukka.

Suomessa tuomen mustia marjoja luullaan yleisesti myrkyllisiksi eikä niitä sen vuoksi käytetä. Muualla marjat ovat suosittuja esim. likööriteollisuudessa ja mehuina. Niitä on yhdessä kuoren kanssa käytetty myös kankaiden värjäykseen. Tuomenmarja on karvas eikä sitä voi sellaisenaan syödä. Koko pensas tuoksuu voimakkaasti ja Lönnrotin mukaan sitä ovat kammonneet eläimetkin.

Kukkimisen jälkeen tuomi on melko roskaisen näköinen puu. Silloin tällöin tuomenkehrääjäkoi kietoo koko pensaan valkoiseen harsoon ja toukat syövät puun paljaaksi seitin suojassa. Monet sienitaudit myös vaivaavat sitä, mm. kuusentuomiruoste, tuomenpussisienitauti, tuomenpunalaikkusieni, tuomenhärmä ja punapahkasieni. Muita sieniä en tuomelta ole löytänyt, mutta varmaan siinä jokin kääväkkäisiinkin kuuluva sieni elelee.

Tuomen puuaines on aika vähän käytetty raaka-aine nykyään. Perinteisesti siitä on väännetty hevosen luokkia ja saavin vanteita, mutta nykykäyttö taitaa jäädä koriste-esineisiin ja koruihin. Tuomen puuaines on kellertävää ja pehmeää. Se taipuu ja halkeilee helposti. Sitä on käytetty myös sorvipuuna. Itse olen hyödyntänyt tuomea melko vähän. Muistan vain kuinka vaikeaa on raivata metsässä tuomitiheiköitä, koska pensaan oksat taipuvat maahan ja juurehtivat, latvakin saattaa olla kiinni maassa. Kaikesta vaivasta huolimatta tuomi on hieno osa luontoamme, varsinkin näin keväällä sen kukkiessa.’

tuomi2