20: sormisara

sormisara1

’Nyt alkaa jo olla useita vaihtoehtoja viikon kasviksi. Vaikka kevät täällä Hämeessä onkin ollut kuiva ja sen eteneminenkin viime viikkoina pysähtynyt, on kukkarintamalla kuitenkin uusia kukkijoita ilmaantunut tasaiseen tahtiin. Kaikkiahan ei voi esitellä, joten on tehtävä valintaa. Tämän viikon kasvi on monelle varmaankin tuntematon suuruus niin kuin kevätpiippokin viime viikolla. Kuitenkin tähän kasviin törmää Etelä-Suomessa jokainen, joka metsässä tähyää jalkoihinsa. Se vain pitää tunnistaa ja erottaa muista samanlaisista lajeista. Siispä jotain tuntomerkkejä siitä on syytä kertoa.’

Sormisara (Carex digitata) on hyvin yleinen kasvi lehdoissa sekä lehtomaisissa ja tuoreissa kangasmetsissä Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoista kohti se harvinaistuu ja puuttuu kokonaan pohjoisimmasta Lapista. Luopioisten metsissä siihen ei voi olla törmäämättä, mikä näkyy kasvisivulla olevasta levinneisyyskartastakin. Se kasvaa todennäköisesti jokaisella neliökilometriruudulla.sormisara2

Sarakasvit mielletään yleensä vaikeiksi ja kyllä se täytyy näin harrastajanakin myöntää. Suomesta tavataan toistasataa saralajia ja monet ovat hyvinkin toistensa näköisiä. Luopioisista on löydetty 36 erilaista saralajia. Näistä sormisaran erottaa helposti. Ensinnäkin se kukkii näin keväällä, mitä useimmat muut eivät tee. Toiseksi se on kuivan maan kasvi, kun monet sarat yleensä mielletään kosteiden paikkojen lajeiksi. Lisäksi sen kukinnot ovat sille tyypilliset, hedetähkä jää emitähkien sisään, jotka ovat nuokkuvia, perällisiä ja harsuja. Tähkissä olevia pallomaisia osasia kutsutaan saroilla pullakoiksi. Ne ovat sormisaralla päärynänmuotoisia ja lyhytkarvaisia. Tämän saran voi sotkea vain jalka- ja harjusormisaraan, jotka molemmat ovat harvinaisia.Ahvenismaa

Sormisara on monivuotinen kasvi, joten se viihtyy vuodesta toiseen samoilla paikoilla. Maanmuokkauksesta se kärsii eikä yleensä selviä avohakkuusta. Auringon paahde kuivattaa kasvin ja liiallinen heinittyminen tukahduttaa sen nopeasti. Onneksi kasvi tuottaa pullakoissaan runsaasti siemeniä ja metsän kasvaessa takaisin myös sormisara palaa kasvupaikalleen. Siemenet leviävät myös liikenteen mukana. Rehevillä mailla se pystyy kasvamaan myös kalliohyllyillä ja muissa metsänhoidon tavoittamattomissa paikoissa säilyen siellä murrosvaiheen yli.

Sormisara on nyt Etelä-Suomessa parhaassa vedossa ja helposti löydettävissä. Kuvan mukaisia 10-30 cm korkeita mätästäviä kasvustoja on helppo löytää, koska sen lehdet talvehtivat vihreinä ja muu ruohokasvillisuus ei vielä ole noussut. Kevätpiipon ruusukkeet ovat samanlaisia, mutta pehmeämpiä ja leveämpilehtisiä. Saran lehdet ovat lisäksi tyypillisesti poikkileikkaukseltaan kolmiomaisia. Eipä muuta kuin etsimään ja ihastelemaan.

 

17: sinivuokko

sinivuokko1

’Kun vapaa-aikaansa viettää Etelä-Hämeen luonnonmaakunnassa, ei voi näin keväällä viikon kasvia valitessaan sivuuttaa tätä kukkaa. Joka kevät sitä on kuvattava, joka mättään puoleen kumarruttava. Lapset kantavat hikisessä nyrkissä äidille maljakkoon, ensiperhoset hamuavat sen kukkia imukärsällään. Tänään kiersin koiran kanssa pitkän lenkin ja etsin näyttävää kasvustoa. Tajusin, ettei sinivuokko olekaan ihan niin yleinen täällä kuin olen olettanut, ainakaan kunnolliset kasvustot. Lehtoiset hakamaat pusikoituvat ja heinittyvät. Kukat jäävät piiloon. Mutta lopulta löytyi kuitenkin edustava kasvusto kuvattavaksi tänäkin vuonna.’

Sinivuokko (Hepatica nobilis) kasvaa yleisenä Etelä-Suomessa Tampere Lappeenranta linjan eteläpuolerlla ja harvinaisena hieman sen pohjoispuolella. Koristeena sitä on siirretty hyvinkin kauas pohjoiseen ja se saattaa siellä menestyäkin, jopa levitä ympäristöönsä. Pohjoisiin metsäesiintymiin saa siis suhtautua varauksella, kyseessä on todennäköisesti koristekarkulainen. Sinivuokko on monivuotinen ja muurahaiset levittävät sen pieniä siemeniä tehokkaasti lähiympäristöön. Kasvin talvehtivat lehdet ovat kolmihalkoiset ja muistuttavat joidenkin mielestä maksaa. Niinpä sinivuokon avulla on yritetty muoto-opin sääntöjen mukaan parantaa maksasairauksia. Onpa sama ilmiö säilynyt sen tieteellisessä nimessäkin, hepatica.

Sinivuokon kukka on hyvin vaihteleva. Luontolehdessä oli kuva, jossa kukan heteet ja emit olivat muuttuneet terälehdiksi ja kukka oli kuin sininen kehäkukka. Terälehtien väri voi vaihdella myös paljon. Olen koonnut kasvisivulle tätä värikirjoa näytille. Muurahaisten vierailu kukissa saattaa myös muuttaa kukan sinistä väri lilan suuntaan. Terälehti toimii eräänlaisen lakmuspaperin tavoin ja ilmaisee happaman muurahaishapon värireaktiolla.

Aikoinaan äitienpäivänä koottiin kimppu vuokkoja äidille. Viime vuosina siihen aikaan ei ole Luopioisista enää löytynyt kukkivia vuokkoja. Keväät ovat aikaistuneet. Tänä vuonna saattaa jo vappuna olla sama tilanne. Sinivuokko on ollut pitkään rauhoitettu kaupustelulta eli sen kukkia on saanut kerätä maljakkoon, mutta kimppuja ei ole saanut mennä esim. torille myymään. Enpä oikein tiedä, mitä mieltä tässä olisikaan, sillä kukan terälehdet tahtovat varista lapsen nyrkissä jo ennen kuin ne selviävät metsästä pihaan.

Tällä viikolla kannattaa mennä Etelä-Suomessa lehtoihin, kosteisiin hakoihin, hikeville harjurinteille tai valoisiin kuusikoihin. Sinivuokot odottavat bongaajaansa. Eivät ne ole mihinkään hävinneet, ihmiset vain ovat tulleet laiskoiksi niitä etsimään. Opetetaanpa tämä kaunis kukka tulevillekin sukupolville.

sinivuokko2

Mustasukkaisuutta

mustasukkakaapa ’Näin vapun aikaan ovat tunteet usein pinnassa. Tulee tehdyksi asioita, joita saattaa myöhemmin katua. Se on sitä kevättä, jonka suurenmoisuutta niin hehkutetaan talven jälkeen. Kuvan käävällä tunteita on varmaankin ylen määrin, koska se on nimekseenkin saanut mustasukkakääpä (Polyporus leptocephalus). Yleensähän käävät mielletään puiden loisiksi. Ne ovat jalattomia, kovia kappuroita lahoavan puun kyljessä. Tämän suvun useilla käävillä on kuitenkin selvä jalka. Mustasukkakääpä on yksivuotinen ja löytyy yleensä syksyllä ja vaikka se näyttää kasvavan suoraan maasta, niin kyllä sekin lahopuulla esiintyy. Sen isäntiä ovat etenkin haavat ja pajut. Jotkut yksilöt kuivuvat loppusyksystä ja säilyvät hangen alla kevääseen. Tällöin niiden lakki vaalenee paperinvalkoiseksi. Se on helppo huomata keväisessä metsässä puolilahon karikkeen keskeltä, mutta ei ole kovin yleinen. Sukulaisensa mustajalkakääpä (P. melanopus) on sitä paljon yleisempi, mutta sen tapaa vain syksyin, koska se mädäntyy ennen talvea. 

Kiertelin eilen lähilehtoa löytääkseni uusia sammalia, mutta vastaan tulikin tällä kertaa vain sieniä. Komeita punamaljakkaita löytyi useita, samoin korvasienen alkuja. Näitä mustasukkaisia oli vain yksi ainoa, enkä muista sitä aikaisemmin missään nähneenikään. 

Kylmä sade pyyhkii maisemaa, koleus hiipii luihin ja ytimiin. Tällaista se on – keväällä. Riemukasta vappua kuitenkin lukijoille!’