Kärsivällinen tarkka-ampuja

karsivallinentarkka-ampuja’Kesällä tulee luettua vähemmän, kun on niin paljon todellista ja mielenkiintoista ympärillä. Jotain kuitenkin. Matti Rönkän Eino on mielenkiintoinen ja paraikaa pöydällä iltalukemisena, Pari sammalkirjaa lepäilee selailtavana, samoin hyönteiskirjoja kukkakärpäsistä ja sarvijääristä. Siihen lomaan loksahti myös Arturo Perez-Reverten viimeisin suomennettu teos. Aikojen kuluessa olen lukenut lähes kaikki espanjalaisen kirjoittamat romaanit ja pitänyt niistä. Siksi kait tämänkin kirjastoautolta tilasin. Tässä muutama kommentti ajankohtaisesta aiheesta.’

Kirja kertoo graffiittimaalareiden maailmasta. Nuori poika saa surmansa maalatessaan graffiittia vaarallisessa paikassa. Hän putoaa kadulle ja kuolee. Pojan vaikutusvaltainen isä syyllistää salaperäisen Sniperin osalliseksi poikansa kuolemaan ja aloittaa taiteilijan ajojahdin. Samaan aikaan tunnettu galleristi palkaa etsivä Lex Varelan etsimään Sniperin, jotta tämän työt saataisiin tallennettua ja kaupallistettua gallerioiden seinille. Taiteilijan ajojahti alkaa Espanjasta ja päättyy Napoliin.

Sniper ei halua kaupallistaa taidettaan, koska laillinen graffitti ei ole mikään graffiitti. Laiton maalaaminen on pääasia, ei lopputulos. Tällä tavalla hän haluaa hyökätä taiteen olemusta vastaan, mutta samalla itse pysytellä piilossa saadakseen paitsi julkisuutta asialleen myös säilyäkseen hengissä. Hän kutsuu somen kautta toisia maalareita yhteisiin projekteihin ja luo silloin huvinkin vaarallisia tilanteita. Niinpä hän on osaltaan vastuussa nuorten graffiitintekijöiden kuolemaan. Varela pääsee Sniperin jäljilleen ja saa kontaktiensa kautta yhteyden häneen. Lopulta he tapaavat Nopolin maanalaisissa käytävissä ja maalaavat yhdessä seinää. Myös kuolleen pojan isän palkkaamat etsivät pääsevät perille. Loppunäytös näytellään metrotunnelissa.

Laiton on laitonta. Siksi kirjan maailma on enemmän kuin kyseenalainen. Jos Sniperin julistama aate leviäisi kaikkialle, se romuttaisi yhteiskunnan rakenteita. Ei voida ajatella, että saa tehdä, mitä haluaa, sotkea ja turmella yhteistä omaisuutta, edes taiteen nimissä. Tämä on kuitenkin useimpien graffiittimaalareiden ajatus ja tänä päivänä ehkä laajemmaltikin hyväksyttyä. En tunne sitä maailmaa kovinkaan hyvin ja siksi kirja avarsi tietämystäni. Se kuitenkin näytti myös sen laittoman maailman vaarat ja vastuuttomuuden kasvot. Jokainen touhuaa omaansa eikä muista välitetä. Sniper houkutteli nuoria tekemään laittomuuksia ja samalla vaarantamaan henkensä, mutta ei kantanut vastuuta teoistaan ei maalarina eikä värvärinä.

Tämän päivän HS:n artikkeli käsittelee laillista katutaidetta, mutta puhuu samasta asiasta. Hyvin tehty graffiitti on taideteos, jota ei kukaan omista. Se on tehty yleiselle paikalle ja muut maalarit voivat sitä kunnioittaa tai maalata päälle, se lieneekin sitten jo laitonta. Graffiittien maalaaminen on yksi nuorisokulttuurin muoto, jonka jokainen silmät auki kulkeva on huomannut. Valtaosa näistä värikkäistä teoksista junien kyljissä, muuntajien seinissä, tolpissa ja aidoissa on laittomia ja yhteiskunta joutuu sijoittamaan suuria summia niiden puhdistamiseen. Maalarit eivät enää ole pelkästään nuoria, Sniperkin osoittautuu keski-ikäiseksi.

Kirja ei ollut parasta Perez-Reverteä, mutta menetteli näin kesälukemisena. Lopputulos oli ennalta-arvattavissa, mutta sen aiheuttaja ei. Siksi lopussa oli lukijaa hätkähdyttävä ylätys. Epätavallista niin kirjailijalle kuin koko genrellekin on, että päähenkilö Lex Varela on nainen ja lesbo. Ehkä se on nykyajan tuomaa uutta jännitettä tarinankerrontaan. Tässä se ei kyllä häirinnyt millään tavalla. Ehkä Varelan otteet olivat pehmeämmät, pistooli oli vaihtunut pippurisumutteeseen ja voimankäyttö ajatteluun. Niinpä, vaikka kirjassa oli kuolemaa ja väkivaltaa genren mukaisesti, sillä ei mässäilty eikä se noussut tarinassa keskeiseksi. Hyvä näin.

Arturo Perez-Reverte: Kärsivällinen tarkka-ampuja. Like, 2014, suom. Sari Selander. 264 s.

Hallinta, Hyväksyntä

hallinta’Nyt olen kahlannut Jeff VanderMeerin romaanitrilogian Eteläraja läpi. Kirjoitin jo ensimmäisestä osasta oman blogimerkinnän ja ajattelin sen riittävän tästä aiheesta, mutta kun kerran kaksi muuta osaa olivat kumpikin tahollaan erilaisia, niin voihan näistä jälkimmäisistäkin jotain kirjoittaa. Helppo lukukokemus tämä ei ollut, mutta useinhan fantasia on tällaista, luonnonlait muuttuvat, mielikuvitus rehottaa ja älykkyyden saa heittää nurkkaan. Usein fantasiakirjallisuuden parasta antia onkin sen mielikuvitusta rikastava puoli. Sitä ei tule ottaa liian vakavasti, mutta lukea kuitenkin huolella ja yrittää päästä kirjailijan kanssa samalle aallonpituudelle. Suosittelen!’hyväksyntä

Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta keskittyy elämään Eteläraja-nimisellä tutkimusasemalla aivan rajan tuntumassa. Aseman tarkoitus on toimia Keskuksen alaisena yksikkönä ja koota sekä säilyttää tietoa Alue X:stä. Aseman johtaja on kadonnut viimeisellä tutkimusmatkalla Alue X:lle. Niinpä sinne nimetään uusi johtaja, jolle annetaan koodinimi Control. Hänen toimiaan kontrolloidaan jatkuvasti. Keskuksessa toimii hänen äitinsä, joka on moneen kertaan pelastanut agenttipoikansa pulasta. Asemalla varajohtaja Grace ei häntä hyväksy, vaan vaikeuttaa työtä alusta alkaen. Muutenkin asemalla on kummallista porukkaa, josta Control ei saa selvää. Kuka on Whitby, vanha mies, joka oli jo ensimmäisellä tutkimusmatkalla, entä kielitieteilija Hsyu tai hiippaileva Cheney? Mitä tarkoittaa, kun kadonneen johtajan huoneen pöytälaatikosta löytyy elävä kasvi ja kuollut hiiri, pöydältä vanha kolhiintunut kännykkä?

Control joutuu kuulustelemaan kirjasarjan ensimmäisessä osassa esiintynyttä biologia, joka palaa yllättäen rajan takaa. Nainen väittää olevansa biologin kopio eikä pysty vastaamaan kysymyksiin. Lopulta hän karkaa. Rajalla tapahtuu muutoksia, ihmisissä tapahtuu muutoksia, unet tulevat oudoiksi, elämä alkaa muuttua ja kadonnut johtaja eli psykologi palaa. Lopulta Alue X:n raja alkaa liikkua ja Control pakenee etsimään biologia.

Trilogian kolmas osa Hyväksyntä ja aina vain kummallisemmaksi menee. Nyt pitäisi saada selvyys aikaisemmissa osissa kesken jääneisiin tapahtumiin ja ongelmiin, mutta eihän se niin helppoa ole. Lisää tulee koko ajan ja pitäisi kait lukea rinnan kaikkia kolmea teosta, että pääsisi edes jotenkin jyvälle. Ekokatastrofi etenee ja Alue X toimii jonkinlaisena paratiisina sinne päässeille paitsi, että he muuttuvat kummallisiksi ja kokevat outoja tuntemuksia, näkevät näkyjä ja kokevat elämyksiä.

Nyt kertovat henkilöt vuoronperää: majakanvartija, johtaja, Haamulintu eli biologin kopio, Grace ja Control. Ajassa liikutaan johtajan lapsuudesta rajan liikkumiseen, matkallisesti alueen sisällä majakalta toiselle ja maan sisään outoihin maailmoihin, mutta myös portille katsomaan, miten muun maailman on käynyt. Nyt selviää majakanvartijan kohtalo, huumaava törmäys, hallusinaatiot ja elämän loppu meidän mittapuumme mukaan. Nyt selviää Glorian muuttuminen johtajaksi, yhteiselo tai -riita Loweyn kanssa ja suhde Graceen. Nyt ratkeaa, mitä tornissa on tai ei ole. Tornin Mönkijä on sukua biologille, joka kulkee vaikertaen merillä, tällä on jäljellä inhimillisyydestä vain käsi, joka piirtää tekstiä seinään, majakanvartijan sepustuksia.

Paljon muuta sen sijaan jää ratkeamatta. Miten kävi lopulta Controlin, ei edes Haamulintu pystynyt häntä pidättelemään? Mistä kaikki tuli, mihin meni, mikä sen tarkoitus oli, vai oliko sitä olemassakaan? Yhteistä kieltä ei enää ollut, ei edes yhteistä älyä. Koko Alue X eli omassa maailmassaan, vaikka sen paikka olikin rannikolla rajan takana, vai oliko? Toisissa kohdin Alue X oli jokin olio, toissa se oli meidän mittapuun mukaan vain pala maata. Se, että tavallisen oloisessa Maan maisemassa tapahtui täysin kummallisia tapahtumia toisaalta hämmensi toisaalta kiinnosti mahdollisuutena.

Trilogia on lukemisen arvoinen, mutta kovin pitkälle siinä ei pääse, tai sitten en vain ymmärtänyt. Jälkeenpäin, olen nyt viikon sitä miettinyt ennen kirjoittamista, on siitä noussut aina uusia ajatuksia ja uusia oivalluksia, mutta liian paljon on edelleen umpiossa. Kirjailijan kirjoitustyyli on koukeroinen ja joissain paikoin jopa tylsä, mutta hän osaa koukuttaa lukijansa oivallisesti. Esimerkiksi tässä osassa hän etenee taas ihan uudella tavalla niin kuin edellisessä, joka sekin oli eri lailla kirjoitettu kuin ensimmäinen. Nyt jokainen luku on näkökulmaltaan erilainen ja vie lukijan suoraan asioiden keskelle selittelemättä. Se lähentää, mutta myös hämmentää, kun pitää miettiä, mihin tämä nyt liittyy, onko tässä jokin koukku edelliseen lukuun vei ei. Myöskään hän ei anna selkeitä vastauksia eikä kerro suoraan, mitä kukin kokee. Hän käyttää kiertoilmauksia, kursivoi tärkeitä avainsanoja ja saa lukijan pähkäilemään niiden merkitystä. Eikä niillä välttämättä ole mitään merkitystä.

Kokonaisuutena kirjasarjaa olisi voinut lyhentää ja selkiyttää, mutta koska se on saavuttanut valtaisan maailmanmaineen tällaisenaankin, niin kaipa se menettelee. En ehkä itse vain ymmärtänyt kaikkea, tai edes puoltakaan.

VanderMeer, Jeff: Hallinta (Authority). Like, 2015, suom. Einari Aaltonen. 382 s.
VanderMeer, Jeff: Hyväksyntä (Acceptance). Like 2016, suom. Einari Aaltonen. 365 s.

Hävitys

havitys1’Uusi vuosi tuo taas uudet kirjatkin, vaikka tämä kirja kyllä tuli luettua jo viime vuoden puolella. Scifi-kirjallisuus on kauan polkenut paikallaan. Jo kliseeksi on muodostunut käsitys, että kaiken maailman örkit sun muut ovat kahdella jalalla kulkevia, sotaisia ja puhuvat amerikanenglantia. Jeff VanderMeer, vaikka onkin amerikkalainen, on hävittänyt kaikki nämä kliseet ja tämän kirjan luettuaan jää kummastuneena miettimään, miksi sitten Solariksen ei ole päästy tähän. Kirja on joutuisa lukea, eikä siinä kummallisia asioita tapahdu, mutta siitä jää sisälle kutkutus, koska kaikkea ei kerrota puhki. Jää odottamaan jatkoa.’

Aikoja sitten epämääräisessä paikassa osa rannikosta on erotettu alueeksi X. Tälle salaperäiselle alueelle lähetetään aina silloin tällöin retkikunta ottamaan selvää asioista. Alueella on tuntemattomia voimia ja jokaiselle retkikunnalle on käynyt huonosti. Nyt tehtävän saa 12. retkikunta, johon kuuluu neljä naista: arkeologi, biologi, psykologi ja maanmittari. Heillä ei ole tämän kummempia nimiä, vaan he kutsuvat toisiaan tehtävän mukaan. Retkikunnan tarinan kertoo biologi, jonka työnä on kerätä näytteitä alueen X eliöstöstä. Pian kuitenkin hänelle selviää, että ennakkotiedot kohdealueesta ovat olleet puutteelliset jopa valheelliset. Hänelle tulee mieleen, onko heille valehdeltu tarkoituksella, onko jotain oleellista jätetty kertomatta?

Kertomuksen edetessä käy ilmi, että biologin jo edesmennyt mies oli mukana edellisessä retkikunnasta ja palasi takaisin aivan eri ihmisenä kuin lähtiessään, lähes vihanneksena. Biologi saa tietää miehensä retkikunnasta ja sen kohtalosta vasta löydettyään rannalla jököttävästä majakasta suuren kasan muistikirjoja, myös miehensä muistikirjan.

Täällä alueen X Etelärajalla on muutakin omituista, maanalainen torni. Biologi huomaa hyvin pian, että tornia ei ole rakennettu ihmisvoimin, vaan se on elävä. Mitä siellä sisällä sitten on? Tutkimuksen tulos ylittää kaikki ajatukset, odotukset, mahdollisuudet. Palaako sieltä kukaan takaisin normaalina? Tämä jää askarruttamaan biologia hänen harhaillessaan Etelärajan autiomaassa.

Kirjan genre on scifi, uudella tavalla. Siinä ei räiskitä aseilla, siinä ei ole ulkopuolelta tulleita robotteja eikä elieneitä. Siinä ei ole mitään outoa, ei maisemissa, ei luonnonlaeissa. Autiomaasta kuuluu kummia ääniä, näkyy valoja, ihmisiä katoaa ja torni kiehtoo, vetää puoleensa. Oikeastaan voisi sanoa koko asetelmaa tylsäksi ja tavalliseksi, mutta taustalla jyllää vahvana jotain, josta ei lukijalle suoraan kerrota. Hän saa odottaa kirjan loppupuolelle saakka ennen kuin jotain kummallista alkaa tapahtua, vähitellen, huomaamatta.

Kirjan rakenne vaikuttaa tylsältä, mutta koska se on kirjoitettu äärimmäisen hienopiirteisesti ja se etenee hitaasti mutta varmasti kohti kliimaksia, niin se pitää lukijansa pihdeissä koko lukukokemuksen ajan. Yleensä on totuttu siihen, että scifi on paksu ja teksti tiivistä. Tässä pariinsataan sivuun mahtuu ihan riittävästi pidätettyä jännitystä ja jopa pelottavaa apatiaa. Tämäntyyppinen scifi tai fantasia pesee mennen tullen kauhukertomukset ja asemässäilyt. Tässä on ytyä ja tässä on imua. Tämä antaa pitkäksi aikaa kutinaa ajatella ja pohtia, odottaa. Sellaisista elementeistä on hyvä fantasiakirja tehty.

Jeff VanderMeer: Hävitys, Eteläraja-trilogia 1. Like, 2015, suom. Niko Aula. 222 s.

Yö nielee päivät

yonieleepaivat’Nyt alkaa olla lukupulpetti ajan tasalla, kun olen saanut keskeneräiset kirjat päätökseen. Taidan taas liittyä Kirja kerrallaan-liikkeeseen. Kovin oli raskasta juoksuttaa useita kirjoja samaan aikaan. Sahlberg se parantaa vauhtia ajan kulessa. Herodes oli vavahduttava lukukokemus viime vuonna ja nyt tämä. Kirja vie mukanaan ja juoppolalli, salakuljettaja, pikkurikollinen, veronkierttäjä rakkauden apostoli Jakobsson vie loputkin. Kirjan koosta huolimatta, suosittelen.’

Tämä kirja jatkaa Sahlbergin Göteborg-sarjaa. Jakobsson on suuri, jähmeä, kömpelö suomalainen maahanmuutaja, joka jää kaupunkiin siirtolaiseksi vuosikymmeniksi. Kirja on tavallaan jatkoa kirjailijan pimeää pohtivalle trilogialle: Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006). Näissäkin esiintyy Jakobsson-niminen mies, mutta kun näissä kirjoissa hän on ikäänkuin sivullinen omassa toiminnassaan, nyt hän on kirjan päähenkilö ja komea sellainen. Kirja saa suurten kertojien tyylin edetessään kohti vääjämätöntä loppuaan.

Meidän miehemme Jakobsson, millä puhuttelulla hän monessa kohdin esiintyy, ei oikein sovi mihinkään, hän epäonnistuu valtaosassa töitään ja ajautuu lain väärälle puolelle yrittäessään auttaa muita ja rakastaa lähimmäisiään. Näin kirja on upea rakkauden ylistyslaulu aivan tavallisen tallaajan näkökulmasta katsottuna. Mies saa ystäviä, hyviäkin, jotka auttavat häntä eteenpäin, hän rikastuu ja köyhtyy, ajautuu konkurssiin ja perustaa uuden yrityksen, salakujettaa kapakoihin viinaa, eristää putkia, pyörittää ilotaloa ja motellia, perustaa kaksi kertaa perheen ja menttää molemmat, tapaa naisia ja miehiä eikä kukaan jää kylmäksi hänet kohdattuaan, paitsi ne, jotka ovat kuolleet. Jakobsson on oikeudenmukainen mutta ei lainmukainen. Vaikka hänen kokonsa on hyvä henkivakuutus, ei sekään aina riitä ja lopulta hän kohtaa kovemman palan kuin voi kestää. Miehemme Jakobsson on suomalainen.

Kirja voidaan laskea ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien joukkoon. Muutama kirjailija on noussut maineeseen Ruotsissa juuri siirtolaisuutta käsittelevillä kirjoillaan, päästen jopa August-palkinnoille. Sahlberg on asunut jonkin aikaa Ruotsissa Göteborin lähellä ja kirjoittaa siellä. Hän tuntee alueen ja sen ihmiset ja ennen kaikkea hän tuntee suomalaiset etenkin suomalaiset siirtolaiset, jotka tulivat Volvon tehtaille 1970-luvulla kruunuja vuolemaan suomalaista perämetsistä. Näiden malli on Jakobsson. Hän kuitenkin sopeutuu yhteiskuntaan paremmin kuin keskiverto maahanmuutaja, joka löytyy kirjassakin kapakan pimeästä nurkasta.

Sahlberg liittää lähes aforismisiä lauseita Jakobssonin puheeseen ja vaikka mies ei juurikaan hymyile, niin lukija hymyilee, niin sattuvasti dialogi kulkee, niin sattuvia ovat repliikit. Tapahtumat kirjassa ovat toisaalta traagisia, toisaalta niille naureskelee. Kieltämättä päähenkilö peilautuu Cervantesin Don Quijoteen, joka samalla tavalla taisteli suurempiaan vastaan. Jakobson seisoo Ruotsin suurmiesten rinnalla, seuraa vierestä Palmen murhaa, elää nimenä kaatuvan huulilla. Jonkinlaista symboliikkaako? Monissa kohdin tekstin juoksutus on kuin Aleksis Kiven tuotannosta, mutta myös muita tekstin tyylilainauksia löytyy, jopa niin, että alkaa miettiä sen tarpeellisuutta, kikkailuako? Joka tapauksessa Herodeksen jälkeen aina vain parempaa Sahlbergia. Noita pimeitä kirjoja en kaikkia jaksanut aikoinaan lukea, niihinkin ehkä voisi palata.

Sillanrakentajat

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.