Lintumaailma

kihu

’Kun 70-luvulla ensi kerran retkeilin Lapissa, muistan kihujen saaneen pään sananmukaisesti pyörälle. Silloinkin taisi olla sopulivuosi, koska kihuja oli joka puolella. Tämä emo hautoi neljää munaansa meistä välittämättä mättäällä, mutta sen puoliso yritti vimmatusti selittää, että hatussa on jotain vikaa. Kymmenen senttiä parhaimmillaan erotti linnun ja päänahan. Oli syytä poistua tyylikkäästi takavasemmalle.’

vesipääsky

’Vesipääsky on veikeä lintu, varsinkin kun sen näkee niin harvoin. Piessijängällä niitä oli paljon pienissä allikoissa. Koskahan nimistönikkarit puuttuvat tämän pääskyn nimeen? Sehän ei ole pääsky ollenkaan vaan kahlaaja. Maamyyräkin menetti hienon nimensä kontiaiseksi vain sen vuoksi, ettei nimessä saa esiintyä sanaa myyrä, kun syo eläinravintoa.’

lunni

’Lunni on tuttu lintu poikakirjoista. Aikoinaan mietin, näenkö sitä koskaan livenä vai jääkö se sellaiseksi kummajaiseksi, joka esiintyy vain eksoottisilla paikoilla, kuten kirjallisuudessa. Kävin Vuoreijan kaupungissa itäisimmässä Norjassa ja sieltä Barentsinmerellä lintuvuorella. Siellähän niitä oli, lunneja. Tarulintu olikin kumman pieni, niin kuin monet lapsuuden muistoista kaivetut.’

pikkukajava

’Luulen, että linnut, jotka pesivät seinällä ja sotkevat kauniin maalipinnan, saisivat kyytiä meilläpäin. Pikkukajavat olivat perustaneet yhdyskuntansa paitsi lintuvuorelle myös kaupungin talojen seinäulokkeille. Siis sillä ei ole väliä, onko alusta puuta tai kiveä, vaan sillä, että pesäpaikka on pystysuora ja siitä löytyy sopivia hyllyjä rakennelman pohjaksi.’

karikukko

’Tämä tepastelija käveli vastaan tienlaitaa siellä jossakin, mihin lie matkalla. Karikukon näin ensi kerran 70-luvulla Porin Reposaaressa ja pitkään sain sitä etsiä uudelleen. Eihän se harvinainen ole, mutta kun etsii kasveja, ei tähyä lintuja. Ystäväni vitsailikin kerran kasviharrastajan ja lintuharrastajan erottavan siitä mihin pää on suunnattuna. Liekö sitten muusta?’

Tikanpaja

tikanpaja

’Näin keväällä lumen alta paljastuu monenlaisia kiinnostavia talven töitä. Tein eilen retken kallioiselle mäelle etsimään jotain uutta. Löysin kauniin maiseman, pienen pieniä sammalia ja upean tikanpajan.’

Mäellä kasvoi käkkyräinen mänty ja sen vieressä toinen, jo aikoja sitten keloutunut vanhus. Tikka on jo vuosia sitten löytänyt kelon rungosta kolon, johon käpy sopii. Ensin se on hakannut siinä männynkäpyjä ja nyt kun kolo on suurentunut, ohilaukauksienko seurauksena, ovat vuorostaan kuusenkävyt saaneet menettää siinä siemenensä. Mittasin kuorikasan paksuutta ympäristöön verraten. Keolla oli korkeutta reilusti yli puoli metriä ja se peittin alleen monta neliömetriä. Käpysuomut olivat siististi kasassa keon toisessa laidassa ja toisessa repsottivat rikkihakatut kävyt, jopa kelon runkokin oli roskaa täynnä, niin ahkeraan siinä on taottu.

Alueella lentelee useitakin tikkalajeja. Palokärki huuteli aamulla, kun tarkastin taimikoiden kuntoa talven jälkeen, harmaapäätikka kuikutteli lehdossa talon lähettyvillä, pikkutikka on valinnut reviirikseen pienen järven rantakoivikon ja käpytikkoja lentelee joka puolella. Tämän tarkkailun perusteella päätyisin pajan suhteen käpytikkaan, jo nimensäkin vuoksi.

Paljon on täytynyt tapahtua mäellä takomista, jotta tulos on tuota luokkaa. Mieleen vain nousi tikan pään kestävyys. Omaa päätä alkaa särkeä tai pakottaa jo pienenkin tällin jälkeen, eikä tulisi mieleenkään hakata päätään seinään jatkuvasti. Onko tikalla jokin erikoinen iskunvaimennus pääkopassaan, etteivät aivot ja muut arat elimet vaurioidu jatkuvassa hakkaamisessa? Sen muistan lukeneeni jo koulupoikana, että tikan kieli kiertyy pään ympäri ja on siksi tavallista pidempi, kun se sujahtaa linnun hakkaamaan onkaloon toukkajahtiin.

Tikanpajoja on paljon talven jäljiltä, kelojen alla, sähkötolppien juurella, jopa pellonpientareillakin, sillä vuosi taisi olla aika hyvä käpyvuosi. Sen kertoo tikkojen määräkin. Rummutukset saavat mielen herkitymään kevätkuulaana aamuna, kun kävelee pihan yli haistelemaan säitä, eivätkä ne ole maalla mitään valotolppien peltien päristyksiä.