Rahkaa

rahka2 (1)

Rahkasta tulee helposti mieleen maitotuote, mutta on se muutakin. En tiedä kuitenkaan, mitä yhteistä rahkalla ja rahkasammalella on. Tällä kertaa kyse on kuitenkin sammalesta. Muutama päivä sitten yllä oleva laji löytyi ja sain siitä kuvia. Monien mielestä kaikki rahkat ovat samannäköisiä ja nopeasti katsottuna niin onkin. Kuitenkin tämä laji, pallopäärahkasammal, on Luopioisten 25. rahkasammallaji. Itse en ole sitä täällä nähnyt, sillä kuvatkin on Salamanperän luonnonpuistosta otettu, mutta vanhoissa selostuksissa alueen sammalista se mainitaan. Silloin löytöpaikkana on ollut Hirvijärven maasto Laipassa. Kun katselin karttaa, saatoin sen jo lähes paikallistaakin. Nyt vain on mentävä katsomaan, vieläkö se siellä kasvaa.’

Suot ovat rahkasammalten valtakuntaa ja siksi erilaisilla soilla on myös erilaiset sammallajit. Korpisoilla kasvavat muut lajit kuin nevoilla tai rämeillä. Soistuvilta kankailta löytyvät omat lajinsa, lähteiden ympäristöstä omansa. Rahkasammalet viihtyvät happamessa maassa ja niinpä niiden muodostama turvekin on hapanta. Muista sammalista nämä eroavat solujensa puolesta. Sammal koostuu rahkasoluista, jotka pystyvät imemään jopa 20 kertaa solujensa painon verran vettä. Niinpä rahkasuot ovatkin erinomaisia vesivarastoja. Kun aikoinaan suuret määrät soita kuivattiin Sisä-Suomesta, saatiin aikaan tulvavaara alaville maille kuten Pohjanmaalle. Suo varastoi valtavasti vettä ja estää täten tehokkaasti tulvien muodostumisen jokien alajuoksulle.

Suomessa tavataan 39 rahkasammallajia. Niitä esiintyy koko maassa, mutta ne ovat erikoistuneet kasvamaan erilaisissa paikoissa. Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) ei ole kaikkein yleisimpiä lajeja, mutta ei harvinaisimpiakaan. Sitä tavataan harvakseltaan koko maasta lähinnä keskiravinteisista korvista ja soistuvien kangasmetsien mätäspinnoilta. Se on nimensä mukaisesti paksupäinen, sillä sillä on varrella kimpussa runsaasti (6 – 12 kpl) haaroja. Näin se muistuttaa jäykkää pötkylää, jolla on apilankukkaa muistuttava pää. Sammal on helppo tunnistaa maastossa, jos on vähänkin tottunut vertailemaan rahkasammalia toisiinsa. Yläkuvassa näkyy sen rakenne ja kun sen ottaa käteensä, se tuntuu kovalta ja jäykältä, eri yksilöt ovat irrallisia ja koko tupas hajoaa yksittäisiksi pötköiksi. Alakuva on yhden sammalen yläosa. Siitä näkee, että sammal on itse asiassa melko kaunis väreiltään. Rahkasammalista onkin löydettävissä monia hienoja sävyjä. Niitä kannattaa tutkailla tuoreina, sillä kuivina ne näyttävät kaikki vähän kulahtaneilta ja monet kauniit värit ovat silloin kadonneet.

rahka1 (1) Rahkasammalia on joskus käytetty imemässä vettä ikkunanväleistä, mutta se ei ole suositeltavaa kuten ei myöskään niiden käyttäminen seinän tilkitsemiseen, sillä ne pysyvät pitkään kosteina tai märkinä. Tällöin ne mädättävät puupintoja ja aiheuttavat täten vahinkoa. Vanhastaan rahkaa on käytetty maanparannusaineena, kuivikkeena eläimille ja jopa lasten vaipoissa, lisäksi niillä on antiseptisiä vaikutuksia esimerkiksi haavojen hoidossa. Tänä päivänä rahkasammalesta muodostunutta turvetta poltetaan surutta lämmöksi. Tämä uusiutumaton luonnovara olisi toki paljon hyödyllisempi muussa käytössä. Suot ovat esimerkiksi maamme ylivoimaisesti suurin hiilivarasto ja sitä varastoa voitaisiin mieluummin lisätä kuin tuprutella taivaalle.

Pari vuotta sitten kirjoitin edellisen kerran rahkasammalista. Silloin Luopioisista oli löytynyt 20 lajia. Uusia on siis tullut viisi, hitaasti mutta varmasti. Vieläkin on muutama melko todennäköinen löytymättä. Taitaa olla tältä vuodelta vähän myöhäistä, mutta ehkäpä ensi vuonna taas löytyy.

Salamanperän luonnonpuisto

salamanperä1

’Viime lauantain vietin luonnonpuistossa etsien sammalia ja ihaillen koskematonta luontoa. Normaalisti puistoon ei pääse, puhumattakaan, että saisi kerätä näytteitä. Tähän pitää olla lupa ja keräilyn tulee olla tieteellisesti tai opetuksellisesti perusteltua. Meillä oli tällainen lupa. Siitä huolimatta hetken tuntui kuin pyhäinhäväistykseltä edes kulkea polutonta korpimetsää ja rikkoa näin, vaikkakin hyvin vähäisessä määrin, luonnon muovaamaa maisemaa.’

Salamanperän luonnonpuisto on rauhoitettu vuonna 1956 luonnonsuojelualueeksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on säilyttää se tulevaisuutta varten koskemattomana tutkimusalueena. Näin se on tuleville sukupolville pala Suomenselän vedenjakajaseudun metsä- ja suoluontoa. Luonnonpuistot ovat tarkoitetut tieteelliseen työskentelyyn ja siksi niihin pääsy on rajattu vain tähän tarkoitukseen. Kansallispuistot ovat kaikille avoimia ja niissä saa kulkea ja nauttia maisemista vapaammin. Luonnonpuistoihin pääsee vain joko kulkemalla merkittyä polkua pitkin tai sitten luvan kanssa.

Salamanperä sijaitsee Suomenselällä, joka on vedenjakaja-aluetta Pohjanmaan ja Järvi-Suomen välissä. Monin tavoin tämä alue on erilaista kuin kumpikaan viereisistä alueista. Sen huomaa niin kasvillisuudessa, eläimistössä kuin ilmastossakin. Tällä alueella liikkuessa tulee vääjäämättä mieleen Lappi ja sen karut kangasmaat, suot ja pienet lampareet. Puisto ei varmaankaan poikkea oleellisesti ympäröivästä luonnosta, jos sekin olisi luonnontilaista. Nyt kun näin ei ole, niin se on täysin erilaista niin maisemiltaan kuin eliöstöltäänkin. Täällä saavat elää rauhassa aratkin eläimet, kasvaa harvinaiset vanhaa metsää tarvitsevat kasvit ja pörrätä rauhassa niin hyönteiset kuin linnutkin. Erikoisuutena puistossa liikkuu myös metsäpeura eli petra, joka tuotiin Salamajärven kansallispuistoon Kuhmosta 1970-luvun lopussa. Tällä hetkellä niitä elää puistoissa jo toista tuhatta kappaletta. Lisää petrasta voi lukea, vaikka tästä osoitteesta.

Salamanperän luonnonpuisto on suon ja kangasmetsän mosaiikkia. Kankailla kasvaa järeää kilpikaarnaista mäntyä. Siellä on monen pieneliön tarvitsemaa lahopuuta ja suojaisia koloja niin tikoille kuin oravillekin. Suot ovat karuja rämeitä, nevoja tai hieman rehevämpiä korpia. Niilläkin on oma Lappia muistuttava ulkonäkönsä, kuten suokuvasta kelottuneine mäntyineen näkyy.

salamanperä2

Puiston järvet ovat pieniä ja suoreunaisia. Niissä viihtyvät vain karujen vesien kasvit. Monet järvet ovat vedenjakajaseudulle tyypillisesti laskujoettomia ja veden vaihtuminen tapahtuu suon sisäisesti, niin kuin tässä alakuvan Soidinlammessakin.

salamanperä3

Vierailuni puistossa kesti kuusi tuntia ja siinä ajassa ehdin kiertää vain pienen osan liki 13 neliökilometrin alueesta. Tarkoituksena oli kartoittaa puiston sammallajisto, josta ei ennen tätä ollut juurikaan mitään tietoa. Kymmenen ihmisen voimin tällä hetkellä on kerättyä tietoa huomattavasti enemmän. Uhanalaisia lajeja löytyi runsaasti, samoin muita harvinaisuuksia. Osa määrityksistä on edelleen tekemättä ja yllätyksiä voi löytyä lisää. Kuitenkin jo tällä hetkellä voi sanoa, että puisto on rikas ja antoisa paikka. Siellä ovat turvassa monet Suomenselän alueen harvinaisuudet. Ainoa mikä niitä tällä hetkellä uhkaa lienee ilmastonmuutos, joka voi muuttaa eliöiden elinolosuhteita huonompaan suuntaan. Kasvisivuilleni olen koonnut muutamia löytöjä kuvin ja selostein. Se on kuitenkin vain pieni osa kaikista havainnoista. Peurakin nähtiin, vaadin ja vasa, mutta ne olivat kameralle liian nopeita. Niinpä kuvattavaksi jäi vain jätöksiä.

salamanperä4

Luonnonlähde

lahde1

’Minulle lähteet ovat muodostuneet kohteiksi, joita erityisesti etsin ja joille aina palaan. Ehkä siihen on syynä se löytämisen riemu, raikas vesi ja lähteen kasvillisuus. Yläkuvassa on luonnollinen runsasvetinen lähde, joka pulppuaa kirkasta ja kylmää vettä niin runsaasti, että sen alapuolelle on muodostunut pieni puro ja kosteikko. Kuten kuvan vasemmasta laidasta näkyy, johtaa lähteelle polku. Sitä onkin kuljettu vuosikymmenet vesipaikalle, mutta onneksi lähde on säilytetty luonnonmukaisena. Yhtä hyvin tähänkin olisi voitu upottaa pari sementtirengasta ja valaa kansi päälle. Sen jälkeen lähde olisi maisemallisesti ollut entinen. Nyt se palvelee käyttäjiään virkistavänä keitaana vielä pitkään keskellä hämyistä metsää.

Lähteiden ympäristön kasvillisuus on usein erilainen kuin ympäröivän metsän. Niinpä tämänkin lähteen reunamilla kasvoi tavallisten ketunleipien ja oravanmarjojen lisäksi kosteutta vaativaa lehtokasvillisuutta: imikkä, isoalvejuuri, hiirenporras, korpi-imarre ja suokeltto. Sammalmaailmakin oli erilainen, vaikka mitään hätkähdyttävää ei löytynytkään. Valtaosa sammalista oli pieniä maksasammalia pääasiassa seittisammalta ja saksipihtisammalta, mutta myös upeaa haarusammalta ja mitättömän kokoista metsärahtusammalta. Muita maksasammlia olivat kantolovisammal, suippukinnassammal ja purokinnassammal, jota joskus purokivet ovat täynnä. Lehtisammalista kilpilehväsammal täytti mättäät ja vesialueet, purosuikerosammal lähteen laskupuron reunamat ja monet metsän sammalet tunkeutuivat kiviä pitkin kaikkiin tyhjiin paikkoihin.

Vaikka mitään hätkähdyttävää ei tältä lähteeltä löytynytkään, oli se kokonaisuutena kuin pyhä paikka. Tarkkaan katsoin jalansijan lähdepuron kivikossa, etten rouhisi sammalmattoa rikki enkä aiheuttaisi pienmaisemalle vahinkoa. Näin näyttivät vedennoutajatkin toimineen.’

Tihkupinnalla

hetehiirensammal2

’Lähteiköt ja tihkupinnat ovat sammalten aarreaitta. Monet pienet ja keskikokoiset lajit viihtyvät kylmässä ja puhtaassa kosteudessa. Etelä-Suomessa vain alkaa olla harvinaista, että löytää luonnontilaisen lähteikön tai tihkupinnan. Usein lähde on otettu käyttöön: sen sisään on upotettu sementtirengas ja vesi johdetaan muoviputkea pitkin lähitalon tai -mökin käyttövedeksi. Hyvä hyödyntämiselle mutta huono lähteen eliöstölle. Monet pienet lajit menettävät silloin kosketuksen veteen ja häviävät. Kokonaan eri juttu on, kun lähde joutuu selkeän tuhoamisen uhriksi. Lähde merkitään karttoihin, se on metsäammattilaisten tiedossa ja sillä pitäisi olla sen kautta suoja, mutta siitä huolimatta usein kartoitusretkillä törmää metsäkoneen tuhoamaan lähteeseen tai runneltuun tihkupintaiseen ojapainateeseen. Kun raskas kone ajaa päältä, ei vesi enää kulje luontaisella tavalla. Se jää painanteisiin seisomaan, muuttuu usein haisevaksi kuravelliksi  ja niin lähde on tuhoutunut. Tällaisia paikkoja on pyritty kunnostamaan ihan onnistuneestikin, mutta miksi se piti alunperinkään tuhota.

Kulkeuduin kartoittaessani pari päivää sitten tihkupintaiseen pellonreunaan. Lehdosta valui vettä savimaalle ja muodosti siihen hyllyvän pinnan, jonka oli kauttaaltaan erilaisten sammalten peitossa. Pääasiassa ne olivat pieniä maksasammalia. Mieleen jäi etenkin röyhelösammal (Blasia pusilla), jota kasvoi tuolla pinnalla röykkiöittäin. Sitä näkyy ylläolevassa kuvassakin hieman. Tosiasiassa kuva on kuitenkin otettu tuon pienen punaisen sammalen vuoksi, sillä se on uusi laji Luopioisiin. Sammal on hetehiirensammal (Bryum weigelii).

hetehiirensammal1Hiirensammalet ovat vaikeasti tunnistettavia sammalia ja lisäksi niitä on maastamme tavattu yli 40 lajia. Hetehiirensammal on ehkä helpoimmasta päästä. Sen latvaosat ovat kauniin punaiset ja se pistää kokemattomankin sammaltajan silmään tihkupinnalta melko nopeasti. Väri johtuu solunesteessä olevasta punaisesta väriaineesta. Niinpä sammalen kuivuessa sen värikin muuttuu eikä se ole enää ollenkaan punainen. Sammal ei ole kovin yleinen Etelä-Suomessa, sen sijaan Lapissa monet tunturipurojen reunat ovat sitä täynnä. Tosin siellä on muitakin punaisia sammalia, joten aina ei voi luottaa pelkkään väriin.

Nyt löytynyt kasvusto sijaitsee Aitoossa vanhan savipellon pientareella. Pelto on edelleen käytössä ja varmaankin taas syksyllä kynnetään ja maasto muuttuu aivan toisenlaiseksi. Rinnettä pitkin pellolle valuu kuitenkin uutta vettä ja luultavasti taas ensi syksynä siinä on uusi kasvusto nopeasti kasvavia kosteikkosammalia. Yleensähän sammalet kasvavat hitaasti, mutta näillä on kiire ja niiden on päästävä nopeasti vauhtiin lyhyen kesän aikana. Tämän kasvuston tuhoksi voi tulla ojan kaivaminen metsän ja pellon väliin. Toivottavasti sitä ei koskaan tehdä.’

Suomen luonnon päivä

Haltia

’Ensi lauantaina 31.8. vietetään historian ensimmäistä Suomen luonnon päivää. Jo on aikakin, vaikka toisaalta ainakin minulle jokainen päivä vuodesta on luonnon päivä. Ehkä tällainen selkeä tapahtuman järjestäminen nostaa päivän arvoa ja samalla Suomen luonnon arvoa. Tapahtuman esitteissä kerrotaan, että tuona päivänä voi juhlia kaikkea sitä, mitä luonto edustaa. Silloin voi nauttia luonnosta ja todeta kaikki se hyvä, mitä sieltä saamme.

Suomen luonnon päivänä voimme koota ystävät, perheen tai naapurit ja viedä heidät retkelle luontoon, ehkä sinne mielipaikkaan, johon itsekin aina kaipaa. Siellä sitten voidaan kukin tavallamme sopivasti juhlistaa päivää, tehdä siitä jotain muuta kuin harmaa arkipäivä on. Suomen luonnon päivä on omistettu suomalaiselle luonnolle, sen metsille, rannoille, soille, kulttuurimaisemalle. Siellä on meidän monen henkireikä kiireisen elämän keskellä. Eihän täällä muuten olisi tällaista määrää mökkejä, joihin kaupungin asukkaat pakenevat lomiksi ja viikonlopuiksi.

Tänään meloin Haltianselällä, nautin kauniista päivästä, kuuntelin kuikkien kuoroa ja seurasin nuolihaukan saalistusta lahden päällä. En nähnyt ketään muuta ihmistä. Toivottavasti lauantaina ei ole yhtä tyhjää. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio, joka on päivän suojelija, toivoo puheenvuorossaan mahdollisimman monen keksivän itselleen läheisen ja mieluisan tavan juhlistaa Suomen upeaa luontoa. Tälläinen tapa voisi olla vaikkapa melontaretki tai marjastus tai sienestys tai nuotiomakkarat tai olla vain… Tapoja on monia, kunhan vain valitaan ja lähdetään.’

Liskojen sukua

vaskitsa1

’Tämän päivän vietin ystäväni kanssa Kuhmoisten metsissä sammaljahdissa. Mitä sitten löytyi, se ei ole vielä tiedossa, mutta yleensä aina jotain mielenkiintoista. Ainakin alustavasti pussin sisältöä penkoessani tapasin joitain itselleni hyvin outoja sammalia. Mutta päivä ei olisi ollut mitään ilman kunnon yllätystä. Aivan viime metreillä luikerteli vastaan maamme ainoa jalaton lisko. Eipä tuo ole vastaani tullut vuosiin. Taitaa olla edellisestä kohtaamisesta liki kaksikymmentä vuotta.’

Vaskitsa (Anguis fragilis) on siis lisko käärmemäisestä ulkonäöstään huolimatta. Se on kokonaan rauhoitettu ja silmälläpidettävä laji harvinaisuutensa vuoksi. Laji on oikeastaan aika puhtaasti eurooppalainen, sillä sen päälevinneisyysalue on juuri Eurooppa. Suomessa sitä tavataan harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, linjan Vaasa-Joensuu pohjoispuolella se on hyvin harvinainen tai puuttuu kokonaan. Äkkiseltään sitä ei miellä liskoksi, koska sillä ei ole jalkoja niin kuin yleisellä sisiliskolla. Anatomisesti jalat kuitenkin löytyvät tai jalkojen aiheet ihon alta. Nimensä vaskitsa on saanut väristään, se on siis vaskenvärinen, joskus urosten selässä on sinisiä pilkkuja. Pituudeltaan se jää reilusti alle puolimetriseksi. Vaskitsan liikkeet ovat kankeita ja kömpelöitä. Siksi se jääkin usein muiden eläinten saaliiksi.

Vaskitsa on etupäässä hämäräeläin ja lepäilee päiväsajan jossain kolossa tai kasvillisuuden seassa. Ravinnokseen se pyydystelee matoja ja nilviäisiä. Itse se on kettujen, siilien ja lintujen ravintoa. Vaskitsa on kuitenkin kaikista uhista huolimatta pitkäikäinen eläin. Joidenkin yksilöiden on todettu sinnitelleen hengissä jopa kolmekymmentä vuotta.

Liskoille on tyypillistä, että ne pystyvät katkaisemaan häntänsä ja kasvattamaan uuden sen tialle. Uusi häntä on usein lyhyempi ja typäkämpi kuin alkuperäinen. Alakuvan eläimen häntä on jossain vaiheessa katkennut eikä se ole kasvattanut juurikaan lisää uutta häntää. Hännänkatkaisun merkityshän on kääntää saalistajan huomio kiemurtelevaan häntää niin, että itse lisko pääsee pujahtamaan piiloon.

Vaskitsa on muuttunut silmälläpidettäväksi eläimen voimakkaan vähenemisen vuoksi, mikä taas johtuu lisääntyneestä asutuksesta ja liikenteestä. Vaihtolämpöisenä eläimenä se hakeutuu lämpimille teille ja jää helposti auton alle. Niitä myös edelleen valistuksesta huolimatta tapetaan käärmeinä, mikä on rikollista touhua, sillä vaskitsan tappamisesta on määrätty yli 200 €:n sakko.

Pietäänpä tämän sympaattisen eläimen puolia!

vaskitsa2

Con rit

con_rit

’Olen nämä Risto Isomäen kirjat kahlannut läpi kaikki ja ihaillut hänen tapaansa yhdistää jännitys ja ekologinen ajattelu. Itse en siitä jännityksestä erityisemmin aina välitä, mutta luen mielelläni kantaaottavaa kirjallisuutta. Niinpä odotin tältäkin teokselta sitä, mutta valitettavasti en saanut sitä mitä hain. Kirja keskittyi minusta liiaksi juonen eteenpäin viemiseen, mytologisiin eläimiin ja ihmissuhteisiin. Jännitystä ei kyllä puuttunut, eikä seikkailua.’

Meribiologi Martti Ritola saa postia Vietnamista. Siinä kerrotaan, että paikalliset kalastajat olivat löytäneet rantakalliolta kuolleen Con rit-eläimen eli merilohikäärmeen. Martilla olisi vain vähän aikaa hankkia rahoitus retkelle, joka saattaisi mullistaa taruston, eläinmaailman ja mytologian. Samaan aikaan pörssissä noteeratun yhtiön toimitusjohtaja Camilla Norrstrand saa kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja että hänen puolisollaan on aikeita hakea avioeroa. Toisen maailma on edessä, toisen takana. He tuntevat toisensa nuoruudesta, jolloin olivat lukiolaisia ja rakastuneita. Nyt Camilla on upporikas seurapiirinainen ja Martti köyhä elämäntapansa valinnut. Ex-puolisonsa yllyttämänä Martti lähestyy Camillaa saadakseen rahoituksen lohikäärmeen etsimiseen. Hän saa myöntävän vastuksen mutta sillä ehdolla, että Camilla voi lähteä hänen mukaansa Vietnamiin.

Laiva varustetaan ja etsintä alkaa. Kuukaudessa ei kuitenkaan löydetä mitään ja sitten säätiedotusten mukaan aluetta uhkaa voimakas taifuuni. Camillan pyynnöstä he kuitenkin  tutkivat vielä luolan, jota pidetään taruissa lohikäärmeen pesänä. Onnettomuus lukitsee heidät luolaan ja silloin taifuuni iskee. Veneen miehistö pelastautuu upottamalla veneen matalaan salmeen ja piiloutumalla itse saaren luolaan, mutta Martilla ja Camillalla ei ole mitään suojaa nousevalta vedeltä. Monen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen he lopulta selviävät ja näkevät sen, mitä halusivat, mutta voiko se olla totta ja mitä he sillä tiedolla tekevät ilman todisteita?

Nopeasti ajateltuna tarina on kuin jostain sirpaleromaanista, jossa vanha suhde herätellään erilaisilla tempuilla henkiin ja sitten se roihahtaa liekkiin. Isomäen romaaneissa on kuitenkin aina luonnonsuojelullinen ja ekologinen pohjavire. Tässä se on merien likaantuminen, sademetsien tuhoutuminen ja soiden palaminen Indonesiassa. Näissä on mukana nyös Camillan omistama yhtiö. Muinaiset mytologiset eliöt ovat myös mukana, mutta jäävät loppujen lopuksi sivurooliin. Niiden elämän pohdinta, con ritiä lukuunottamatta, ei pääse kovin keskelle tarinaa. Pääosaan nousee päähenkilöiden selviytyminen hengissä ja niinpä tämä kirja ei kohoa juuri mitenkään tavallisten jännitystarinoiden yläpuolelle. Kun vielä leikkaukset tarinan kerronnassa ovat kömpelöitä ja traditionaalisia, jää tämä parhaimpien seikkailukirjojen varjoon. Olisin odottanut hieman pohtivampaa asennetta, sellaista kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa-teoksessa. Kirja on aikoinaan syntynyt tarinasta, joka julkaistiin jatkokertomuksena Seura-lehdessä ja sen valitettavasti huomaa. Nyt ratsastetaan paniikkitilanteesta toiseen niin, että lopulta se jo alkaa naurattaa. Aina on uusi kuolemanvaara edessä ja kun siitä selvitään, heittäydytään seuraavaan. Valiettavasti tämänkin teoksen kohdalla olen kriittinen, niin kuin Umberto Econ tuontannossakin: varhaisemmat teokset olivat parempia.

Isomäki, Risto: Con rit. Tammi, 2011. 403 s.

Maisema

maisema1

’Olen eilen ja tänään kierrellyt kanootilla Kukkia-järven rantamaisemissa. Päivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia niin kuin monet tämän komean kesän päivät. Kanootti on hiljainen ja helppo kulkuväline. Sillä pääsee lähelle ja sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei soutuveneellä tulisi lähdettyä. Lisäksi se on helppo siirtää auton katolla paikasta toiseen. Ylläoleva maisema oikeastaan kertoo kesästä kaiken. Maamme on kuuluisa tunasista järvistään, mutta vasta kun ulkomaalainen on sen itse kokenut, hän voi sen todella tietää. Monet ulkomaaliset ovatkin ihastuneet juuri tähän: järvimaiseman kauneuteen, raikkauteen ja hiljaisuuteen. Onhan se ylellisyyttä.

Kiersin tekemässä vesikasvien kartoitusta saarien sokkeloissa. Mitään erikoisen komeaa en löytänyt, mutta Kukkian erikoisuus ormio tuli vastaan useassakin kohtaa. Myös parin vuoden takainen keskustelunaihe karvalehti löytyi massaesiintymänä yhdestä pienestä lahdesta. Sen sijaan toinen järven erikoisuus raani ei esittäytynyt. En ole sitä nähnyt Kukkiassa kuin kerran ja nykyään silläkin paikalla on kesämökki. Tuossa kuvassa ei näy yhtään mökkiä. Jos kuvassa olisi ääni, niin naulaaminen ja sahaaminen kuuluisi, sillä mökkejä rakennetaan edelleen. Kuitenkin usean mökin käyttöaste on kovin pieni. Kun mökki on kerran rakennettu, paikkaa ei enää saa entiselleen eikä siihen rantaan voi kanootillaan laskea. Tällaisia rantautumispaikkoja on yhä harvemmassa. Järvemme olisivat matkailuvaltti, jos osaisimme niitä hyödyntää. Silloin kuitenkin pitää jättää rantoja vapaiksi retkeilijöiden rantautua.

Suomalainen maisema samaistetaan hyvin usein järvinäkymään. Meille pitäisi olla kunnia-asia, että pidämme maisemamme kunnossa.’ 

Joko on myöhäistä?

palsami2

’Kaunista ja peittävää kasvustoa – kuka sitä vihaisi? Näin voisi luonnehtia yllä olevan kuvan kasvia. Olen aika monta kertaa kirjoittanut vieraslajeista tälläkin areenalla, mutta kai tänne vielä yksi hätähuuto mahtuu. Valtakunnallisestikin tähän on puututtu ja vain lupiinin osalta lienee kädet nostettu pystyyn. Kun tätä jättipalsamia kitkin eilen monen aarin alalta, niin en voi sille mitään, että tuli samanlainen tunne, joko on liian myöhäistä. 

Jättipalsami on yksivuotinen ja luulisi sen hävittämisen olevan helppoa, mutta tässä viraslajiasiassa mikään ei ole helppoa. Kasvi kasvattaa metrisen varren ja sen päähän lukemattomia kukkia, joista sinkoilee vielä lukemattomampia siemeniä, kauaskin. Jos kasvin niittää nurin, se kasvattaa uuden varren ja haaroo tyveltä voimakkaasti. Vielä saman kesän aikana haarat kukkivat ja tekevät siemeniä. Jos sen repii juurineen maasta, kukat jatkavat kukkimistaan ja siemeniä syntyy edelleen. Jos sen jyrää, se nousee sittenkin. Polttamista en ole kokeillut.

Kasvi on kieltämättä kaunis, mutta kun tuntitolkulla yritin estää sen leviämistä rantaluhdille ja pensaikoihin, en enää nähnyt sen kauneutta. Kaveriltani kuulin hänen olleen samanlaisissa talkoissa ja yrittäneen estää sen pääsyä kotimaisiin lehtopalsamikasvustoihin, jotka se aivan varmasti tukahduttaa massansa alle. Nyt on viimeinen aika tänä vuonna yrittää edes, ettei tarvitse tämänkin suhteen nostaa käsiä pystyyn. Itse raivasin sitä pois vetämällä koko kasvin juurineen maasta ja katkaisemalla sen jälkeen sen kukkatertun pois. Se varmaankin olisi pitänyt pistää mustaan jätesäkkiin ja polttaa nuotiossa, mutta sitä en enää jaksanut tehdä. Suuri osa kukista oli vielä keskeneräisiä. Tämä toimenpide pitäisi sitten tehdä useita kertoja kesässä ja useana vuonna peräkkäin. Tuntuu suurelta urakalta tehdä se yksin. Luonnonsuojelusta kiinnostuneet järjestöt tekevät talkoilla tätä, mutta eivät nekään joka paikkaan ehdi. Jotenkin tuntuu pessimistisenä, että tämäkin kasvi on tullut jäädäkseen ja vähitellen tukahduttaa alleen luhataniittyjemme ja rantojemme kasvillisuuden. Valitettavasti! Jos jokainen tekisi voitavansa oman talonsa läheisyydessä, niin jotain olisi vielä pelastettavissa, mutta se vaatii viitseliäisyyttä ja peräänantamattomuutta, tuntuu, että jonkinlaista hulluutta.’

Luonnon oikkuja

umpipuu’Luonto on täynnä erikoisuuksia. Sellainen lienee myös tämä kuvassa oleva puiden yhteenkasvaminen. Tapasin sellaisen tien vierestä Eurassa. Seisoin pitkään sen vierellä ja yritin selvittää, kumpi puista oli vahvempi tai se, joka huolehti kasvusta, mutta molemmat rungot näyttivät samanpaksuisilta niin sillan ylä- kuin alapuoleltakin. Joka tapauksessa puut olivat yhteydessä toisiinsa ja nesteet todennäköisesti virtasivat siltaa pitkin. Virtaussuunta on varmaankin alhaalta ylöspäin, vaikka alempi oikeanpuoleinen liitos näyttääkin myöhemmin syntyneeltä.

Miten tuollainen sitten syntyy? Etsin tietoa ja oikeastaan ainoa selitys sille oli, että toisen puun osa on katkennut ja alkanut hangata toisen kylkeä, jolloin puu on pyrkinyt korjaamaan vaurion ja alkanut kasvattaa kylestymää vaurion ympärille, etteivät tuholaiset, sienet ja hyönteiset, pääse tunkeutumaan puuhun. Lopulta kylestymä on kiinnittänyt puut toisiinsa ja puiden nesteet ovat lopulta sekoittuneet.

Googlatessani asiaa näin, että useimmat kuvat oli otettu sellaisesta liitoksesta, jossa kaksi puuta olivat jostain syystä kasvaneet yhteen latvoistaan ja jatkaneet kasvua vain yhden latvan turvin. Tällaisen yhteenkasvun muodostuminen lienee samansuuntainen kuin oksastakin syntyneen. Yleisintä tällainen ilmiö on havupuista männyllä ja lehtipuissa sitä ilmenee useammalla lajilla. Samaa ilmiötä käytetään jalostamisessa, jossa esim. hedelmäpuiden villiversoja vartetaan paremman lajikkeen toivossa. Olen tätä itsekin joskus kokeillut ja hyvin se toimii. Tosin myyrät söivät omenapuun ennen kuin se ehti tuottaa hedelmää.

Nykyään toivotaan, että tällaiset erikoisuudet otettaisiin huomioon metsänhoidossa ja jätettäisiin kasvamaan. Samalla tavalla puun erikoiset kasvutavat tai muunnokset tulisi jättää kasvamaan. Valitettavasti tämä toivomus lienee mennyt kuuroille korville, sillä yhä harvemmin metsässä tapaa luonnostaan kasvaneita erikoisia kasvumuotoja. Lapsuudesta muistan, että näin usein metsässä kulkiessani tasalatvaisia Tapionpöytiä tai purppuraisia Kultakuusia. Nykyään niitä näkee vain taimitarhoilla tai talojen puutarhoissa. Valitettavasti.’